Laitan tälle palstalle romaanin alun. Jos olet luova mutta aihetta ei meinaa löytyä, jatka kirjoitustani. Katsotaan miten juoni kehittyy. Lähetän palstalle myös muutaman runon aiheen alkuineen - joten runosielut: koettakaapa irroitella. Nimimerkkini on Kirjailija* mutta älkää edes yrittäkö tunnistaa sillä niin erilaisilla aihekokeiluilla liikutaan.
Kirjan aihe on hyvin ajankohtainen, joskin ajaton, ja sen alku on hieman surrealistinen mutta käsitettävä. Kuin myös runojen alut.
Jutut tulevat sunnuntaina 25. elokuuta, ehkä aiemminkin. Vastailkaa tänne nyt, jotta näen onko tämä oikea palsta vielä piilossa olevien luovien sielujen löytämiseen.
Romaanin ja runojen edetessä kirjoitan itsekin niiden väliin... Jatkaessanne edellisen kirjailijan tekstiä kirjoittakaa juttunne alkuun "sitaateissa" hänen kirjailemansa viimenen lause. Näin kukin kirjoittaja tietää, mistä jatkaa. Ei haittaa, jos moni jatkaa samasta sitaatista kunhan vain oman kirjoituksen alussa on viittaus, mistä kirjoitus jatkuu.
Terveisin Kirjailija*
Kirjan aihe on hyvin ajankohtainen, joskin ajaton, ja sen alku on hieman surrealistinen mutta käsitettävä. Kuin myös runojen alut.
Jutut tulevat sunnuntaina 25. elokuuta, ehkä aiemminkin. Vastailkaa tänne nyt, jotta näen onko tämä oikea palsta vielä piilossa olevien luovien sielujen löytämiseen.
Romaanin ja runojen edetessä kirjoitan itsekin niiden väliin... Jatkaessanne edellisen kirjailijan tekstiä kirjoittakaa juttunne alkuun "sitaateissa" hänen kirjailemansa viimenen lause. Näin kukin kirjoittaja tietää, mistä jatkaa. Ei haittaa, jos moni jatkaa samasta sitaatista kunhan vain oman kirjoituksen alussa on viittaus, mistä kirjoitus jatkuu.
Terveisin Kirjailija*
Vastaukset 10
Vanhimmat
TAKKAHUONEEN HÄMÄRYYDESSÄ
PROLOGI
Kerron teille tarinan, jonka uskomattomia juonteita ja käänteitä kirjasin ylös erämaalinnan takkahuoneen hämäryydessä. On jäänyt arvoitukseksi kuka kutsui ja sai myös noudattamaan kutsua. Nimittäin erään kuulaan syyskuun varhaisina aamutunteina alkoi erämaassa sijaitsevaan linnamaiseen rakennukseen saapua hiljaisen oloista ja vakavailmeistä väkeä.
Rakennuksesta ei paljoa tiedetä, ei myöskään sen rakennuttajasta, sillä tieto näistä asioista on vain siellä olleilla - ja eloon jääneet vaikenevat. Minunkin pitäisi vaieta sillä oveani on jo koputettu...
Sain kutsun ja tiesin, että minunkin on mentävä. Tie päättyi siihen, mistä erämaa alkoi. Taakse jäivät autoni, ystäväni ja rakkaimpani. Mukanani olivat vain vaatteeni, joiden aavistin vähä vähältä rapistuvan yltäni, kun poistuin tieltä synkkään metsään...
"Mukanani olivat vain vaatteeni, joiden aavistin vähä vähältä rapistuvan yltäni, kun poistuin tieltä synkkään metsään..."
Kuljin eteenpäin, ensiksi rauhattomasti, pitkin ja poukkoilevin askelin harpoin varjojen sekaan. Äkillinen, tarmokas päättäväisyys oli vallannut minut; kun tämä kerran oli minun osakseni säädetty, niin niin olkoon, itse en voinut muuta kuin seurata merkkiä. Halusin päästä juuri tällä tunnilla eroon kaikesta vanhasta, joka minun oli joka tapauksessa jätettävä. Vähitellen kumminkin taltuin hieman ja sovitin askeleni tasaisemmiksi; mitä hyödytti ryntäillä ympäriinsä, kun en edes tiennyt kuinka monen yön päässä päämääräni oli.
Maasto kohosi loivasti. Laakson alarinteet kasvoivat rehevää lehtimetsää. Kuljin pimeässä yössä etsien polkuni saarnien ja pyökkien ja pähkinäpensaiden lomasta. Päästyäni ylemmäksi pienelle aukiolle käännyin hetkeksi katsomaan taakseni. Kuusta näkyi epämääräinen puolikas.
Kaupungissa oleillessani en useinkaan kiinnittänyt kuuhun huomiota. Yöllä ei ollut sopivaa tai viisasta liikkua, ja muutenkin kaupunki oli täynnä katulyhtyjä ja valoja ikkunoissa. Ne himmensivät kuun.
Puunlatvojen tummien varjojen takana laakean laakson pohjalla virtaili leveä, sameavetinen joki. Sen varrella oli peltoja ja niin, kaupunki. Idästä jokea myötävirtaan purjehdittaessa näki ensimmäiseksi pienelle mäelle sukupolvia sitten rakennetun jyhkeän mutta jo rapistuneen linnakkeen, jonka kapeat ampuma-aukot tuijottivat epäystävällisesti joelle päin. Linnakkeen jälkeen seurasi jokisatama. Täältä asti näin muutaman harvan laivan valkoisten purjeiden hohtavan satamasta.
* * *
Hauska ajatus ja hyvä aloitus, Kirjailija*.
Jospa tämä voisi jatkua näin:
"Täältä asti näin muutaman harvan laivan valkoisten purjeiden hohtavan satamasta."
Kaupungin kaduilla oli valaistus, mutta vain muutaman rakennuksen ikkunoista tuikki enää valoa. Kaupungissa asui säädyllisiä ihmisiä, jotka tiesivät, mihin aikaan mikin askare tuli suorittaa. Aamulla suhteellisen varhainen herätys ja sitten töihin, iltapäivällä töistä tai koulusta kotiin, päivällinen perheen kanssa ja ilta joko kotona pikkuaskareita tehden tai itseään viihdyttäen tai sitten kulmakunnan säädyllisessä pikku ravintolassa tai kapakassa. Sitten kotiin, valot pois ja nukkumaan tai rakastelemaan.
Äkkiä hymyilin itsekseni. Tunsin erään joka ei ollut mukautunut tuohon päiväkiertoon. Koettelin päällystakkini rintataskua, sitä mikä on sydämen päällä. Minulla oli hänen kuvansa mukanani. Kaivoin sen esiin ja suoristin taitokset. Kuvan oli tehnyt toisina aikoina vuosia sitten eräässä kuvankauniissa vuoristokaupungissa muuan katuojan postikorttimaalari, jolla ei ollut nimeä. Mustavalkoinen pikku luonnostelma, josta olin antanut muutaman killingin. Mutta miten kallisarvoiseksi tuo pikku piirustus olikaan käynyt minulle niinä monina yön tunteina tuon päivän jälkeen, hetkinä, jolloin kaipaus valtasi minut.
Kuvassa oli tyttö. Mustavalkoisuus ei oikein tehnyt oikeutta hänen todellisuudessa tummanruskeille, kasvoilta taakse pienelle sykkyrälle kammatuille hiuksilleen, joista oli jätetty joitakin suortuvia laskeutumaan viekoittelevasti poskille. Tytön tummanruskeissa silmissä oli veitikkamainen tuike, kun hän hymyili taiteilijalle. En ollut koskaan päässyt perille tuosta tytöstä. Hänessä oli ihmeellistä viehätysvoimaa, ja samalla kaikki maailman käsittämättömyydet. Hän oli kaunis ja nauroi paljon, piti hauskaa.
Samalla häneen yhdistyi vaara ja villikissamaisuus. En tiedä oliko hän koskaan kuullut puhuttavan sellaisista asioista kuin hienotunteisuus tai uskollisuus. Hän ei epäröinyt koskaan, hän sanoi aina suoraan sen mitä ajatteli, pelkään että hän loukkasi toista mielellään ja leikki ihmisten kiintymyksellä, tanssitti heitä pillinsä mukaan. Minutkin hän oli tehnyt naurunalaiseksi ties kuinka monesti ja saattanut meidät molemmat mahdottomiin tilanteisiin. Silti minä en kyennyt olemaan rakastamatta häntä, jumaloimatta tuota tyttöä. Nytkin minun oli vaikea irrottautua katselemasta kuvaa. Taitoin sen huolellisesti takaisin taskuuni ja jatkoin tietöntä taivallustani.
Mielessäni kiersi ajatus. Huolimatta siitä, että olin jättänyt kaiken muun ja kaikki muut taakseni, tunsin, että tuo tyttö osuisi vielä minun kohdalleni. Muita todistuksia tuntemukselleni minulla ei ollut kuin kaksi kevyesti piirrettyä kaarevaa nimikirjainta – T.P. - toissapäiväisen matkalippuni reunaan raapustettuna. Käveleksin eteenpäin mietteissäni. Toivoin, että olin kulkenut siihen suuntaan, mihin ohjeissa käskettiin. Aamu ei sarastaisi vielä kolmeen tuntiin.
"Täältä asti näin muutaman harvan laivan valkoisten purjeitten..."
Monien koettelujen jälkeen onnuin puolialastomana kohti vapauttavaa porttia, jonka tiesin johtavan linnanlämpöön. Portin edessä oli pitkä, hitaasti etenevä jono ja meillä oli aikaa tutustua toisiimme. Jonon hännillä seisoessani sain lohduttavan tiedon: tässä mennään seminaariin. Rabbi, pappi, upseeri, poliisi, ministeri, opettaja, yliopiston professori, pyromaani, lääkäri, huumekauppias, kunnanjohtaja, sosiaalitäti, jokujotakukaaneitunne, kauppias, pankinjohtaja, nakkivarasvaras, tappaja, ja mi-nä...
Laahustimme erämaalinnan sokkeloisilla käytävillä ja jossain hyvin alhaalla, kellari-kerroksissa, näin lattiatason tomussa paljaiden jalkapohjien jälkiä, jotka päättyivät vankoilla lukoilla suljettujen jykevien ovien eteen. Näytti kuin jälkiä tehneet vartalot olisivat menneet ovien läpi tai livahtaneet niiden alta sisään eikä paluujälkiä ollut. Ovien takana vallitsi hiljaisuus - mutta ukset vaikeroivat...
Lopulta meidät johdateltiin ylös valoisalle sisäpihalle, jonka keskellä oli painonnostolava ja puhujakoroke. Puhujakorokkeella seisoi monipuolisesti ravittu liituraitapukumies. Ylensyöneen liituraidan takana kohosi punainen tiiliseinä, jossa oli aukkoja. Aukoista näkyi ilmeitä - surullisia, viekkaita, ilkeitä, lannistettuja ja vihamielisiä. Ilmeet olivat ruosteisten pystysuuntaisten rautasälekaihtimien takana. Syysaamun nouseva aurinko loi kaltereista varjoja noihin ilmeisiin, mikä esti niitä luovien naamojen tarkemman havainnoinnin, mutta aavistin, että siellä oli naamoja ja naamojen jatkeena kauloja, hartioita, käsivarsia, mahoja, selkiä, peniksiä, pakaroita ja jalkoja karvoineen, arpineen, hajuineen ja hoitamattomine vaivoineen.
Vasta takkahuoneen hämäryydessä käytyjen keskustelujen aikana aloin ymmärtää, että ilmeiden, naamojen ja ruumiinjäsenten takana oli muutakin: tarinoita ja monin tavoin tuntevia sieluja. Mutta minunkin oli määrä tulla pelkäksi ilmeeksi...
"Aamu ei sarastaisi vielä kolmeen tuntiin".
Tarinasi on niin hyvä ja omaperäinen, että se voisi olla toinen juttu, jota täällä kävijät voisivat jatkaa. Lähetän pian sille jatkoa... Koetan säilyttää tunnelman.
Vasta takkahuoneen hämäryydessä käytyjen keskustelujen aikana aloin ymmärtää, että ilmeiden, naamojen ja ruumiinjäsenten takana oli muutakin: tarinoita ja monin tavoin tuntevia sieluja. Mutta minunkin oli määrä tulla pelkäksi ilmeeksi...
Mitä edemmäs hämärä hiipi, sitä vahvemmin mitä tunsin sen. Epävarmuuden. Pelon. Lopulta kauhun.
Muistin lauseen, joka oli käynyt kuuluksi keskitysleirien porttien päältä. Täällä minä en työskentelisi kivilouhimossa, kunnes väsymys tai vartijoiden potkut surmaisivat minut. Täällä minua ei myöskään poltettaisi eikä luistani tehtäisi saippuaa.
Minulta vietäisiin jotain muuta kuin henki. Sieluni ne tahtoivat. Sen jälkeen en olisi enää kuin pelkkä ilme tiilimuurin ikkunassa.
Minulta vietäisiin jotain muuta kuin henki. Sieluni ne tahtoivat. Sen jälkeen en olisi enää kuin pelkkä ilme tiilimuurin ikkunassa.
Paniikki valtasi mieleni, ajattelin vaimoani ja lapsiani. Koskaan en enää heitä näkisi, tiesin sen varmasti.
Meidät ohjattiin takaisin linnan käytävälle, sinne missä jalanjäljet päättyivät paljonpuhuvasti oville. Ovet olivat auki ja tunsin, että jokin veti minua yhteen näistä pienistä huoneista, jollainen oli joka oven takana.
Tunsin suurta kauhua, tiesin, että kun astun ovesta sisään niin kuolen varmasti. Tai paremmin sanottuna en kuole, vaan sieluni revitään irti ruumistani ja päädyn seinälle pelkäksi ilmeeksi. Yksi ilme lisää linnanherran kokoelmiin, siinä kaikki, mitä minusta tulee.
Haluan paeta, mutta en voi vastustaa voimaa, joka kutsuu minua luokseen huoneesta.
Seison ovi aukossa, huone on pieni, tai ei se on suuri, suunnaton suorastaan, ei se on sittenkin pieni, vai onko. Voima vetää minua puoleensa, tunnen, että huoneessa on muitakin, mutta on niin pimeää etten näe heitä.
Astun askeleen, kuulen saranoiden nariseva.
Otan seuraavan askeleen, ovi pamahtaa takanani kiinni.
Astun askeleen,kuulen saranoiden narisevan.
Otan seuraavan askeleen,ovi pamahtaa takanani kiinni.
Katson ympärilleni.Yritän hahmottaa ympäristöä.Olen suuressa huoneessa tai oikeastaan suuren huoneen jonkinlaisella parvella.Jostain kaukaa kuuluu epämääräistä ja agressiivista meteliä.Olen kauhuissani ja painaudun seinänviereen.Hiki valuu otsallani ja sydän hakkaa kiivaasti.
Kokoan itseni ja ryömin hitaasti eteenpäin nähdäkseni metelin aiheuttajan.Meteli kuuluu nyt selvästi.Äänet ovat jonkin elollisen aiheuttamia .Saavuttuani parven reunalle,kurkistan varovasti alas,siten että minua ei pystytä alhaaltakäsin havaitsemaan.Alhaalla näkyy harmaaseen , ruskeaan ja mustaan pukeutuneita ihmisolentoja,miehiä ja naisia.
..Taetavat olla..mittee niite ny tavataha kutsuva?Näetä tämmöttii miätiskeli samala ku hieroeskelin leu´an sänkimartoa. Eipä aikoihi o ollukka moesta myllehyrrystä meikän pötsissä. Siinähä tuo miu massu murahtelli ku jalopeura ja viälä iha silkast pelost. Kahtelin tyrmäni isoja kivenmöllyköitä jotka näkyvätten koste´utta tiukuva. Olipaha isosei kivenjöllei. Ja mustia ko märäntyneet hampaat. Oli muutos tosi häijy näkösii jölliköitä. Iha innostui kaike kauhuni keskel niitä murikoit lukkee ku tiilenpäit ikkään. tyrmäsä oli 164 isoa paasta. kynttilä tököst valu steariini mu sormill..mut enhä mie voinu miteskä ennää unohta mitä nähny oli.. Sitte mä jällee kurkkasin torni akkunast pihamaal ja havaitti siel paranormaali aktiviteetti.. Oli siin äijäl jo hermoisa pitämine ku kylymä kivilaattee vaa tuntu latuskoje alla ja piru kova ikkunapuite, ku kerra kivest olis seki, ni kyynärspäihi sattu.. mutta että kyllä se äijä vaa ittesä kokos ja kahto oikee kunnoll, mitä hito hiippahattuu siälä pihamaall oikeesti hiipparoi..
ja minun kasvoni tulisivat jähmettymään niin
kuin edessäni näkemäni, tuollaiset arkisen
elämän takaiset kauheudet valoivat silmäni kiinni
johonkin mitä voisin luulla totuudeksi. Äänimaailmaa en tunnistanut enää ja pelkkää
teatteria,ihminenkö lie vain kurja näyttelijä
tässä roolissa. Kylmä linna ja sen käytävät
kutsuivat noita sieluja vain heijastuksia
menneestä olevasta todellisuudesta.