Hei
Haluaisin kuulla samanlaisia asioita kokeneiden miesten(no, mikä ettei myös naisten) ajatuksia ja kokemuksia seuraavasta asiasta:
Minä ja vaimoni, kärsimme lapsettomuudesta. Lapsettomuuden syy on minussa - ei siittiöitä, ei niin missään. Vaimoni puolelta asiat näyttäisivät olevan kunnossa, mikä on tässä iloinen asia.
Seuraava askel olisi AID, eli keinosiemennys luovutetulla spermalla. Vielä on siis mahdollisuuksia olemassa.
Mutta omat tunteeni ja ajatukseni ovat tämän suhteen umpikujassa. Jos saamme lapsen, mitä molemmat toivomme, niin:
Minkälaiset olisivat tunteeni lasta kohtaan? Rakastanko häntä samalla tavalla kuin jos hän olisi biologinen lapseni? Kun katson lasta, tuleeko mieleeni aina, etten ole hänen biologinen isänsä? Etsikö hänestä luonteen tai ulkomuodon piirteitä, joita ei ole meissä kummassakaan vanhemmassa? Pitäisikö siitä, etten ole lapsen biologinen isä, kertoa ja kenelle ja milloin? Lapselle? Lähiomaisille? Miten tämä tieto vaikuttaisi heihin? Vai olisiko parempi pitää asia vain vaimoni ja minun välisenä asiana?
Tuossa kysymyksiä noin alkuun...
Haluaisin kuulla samanlaisia asioita kokeneiden miesten(no, mikä ettei myös naisten) ajatuksia ja kokemuksia seuraavasta asiasta:
Minä ja vaimoni, kärsimme lapsettomuudesta. Lapsettomuuden syy on minussa - ei siittiöitä, ei niin missään. Vaimoni puolelta asiat näyttäisivät olevan kunnossa, mikä on tässä iloinen asia.
Seuraava askel olisi AID, eli keinosiemennys luovutetulla spermalla. Vielä on siis mahdollisuuksia olemassa.
Mutta omat tunteeni ja ajatukseni ovat tämän suhteen umpikujassa. Jos saamme lapsen, mitä molemmat toivomme, niin:
Minkälaiset olisivat tunteeni lasta kohtaan? Rakastanko häntä samalla tavalla kuin jos hän olisi biologinen lapseni? Kun katson lasta, tuleeko mieleeni aina, etten ole hänen biologinen isänsä? Etsikö hänestä luonteen tai ulkomuodon piirteitä, joita ei ole meissä kummassakaan vanhemmassa? Pitäisikö siitä, etten ole lapsen biologinen isä, kertoa ja kenelle ja milloin? Lapselle? Lähiomaisille? Miten tämä tieto vaikuttaisi heihin? Vai olisiko parempi pitää asia vain vaimoni ja minun välisenä asiana?
Tuossa kysymyksiä noin alkuun...
Vastaukset 3
Vanhimmat
on ollut periaatteessa ihan sama juttu. Ja todella hankalaa oli aikoinaan. Meistä kumpikaan ei halunnut "vierasta" lasta ja ehkä vaimoni vielä vähemmän, hän kun on alkujaan adoptiolapsi ( ihan suomalainen kuitenkin) ja häntä ahdisti hirveästi ajatus saada lisää "tuntemattomia" lapsia sukuun. Vaikkakaan en usko appivanhempieni miettivän 30 vuoden jälkeen vaimonikaan biologista alkuperää, kyllä hän on ihan täysin heidän lapsensa. Vaimoni itse sitä mietti. Jos ymmärrät mitä tarkoitan. Lopulta päätimme kysyä eräältä ystävältämme ( sisänsä merkityksetöntä onko hän sukua vai ei), jos hän suostuisi luovuttamaan siittiöitä. Pitkään harkittuaan ( noin kuukausi) hän suostui.Olemme sopineet, ettei asiasta koskaan kerrota kellekään sukulaiselle/ystävälle/sivulliselle. Eikä lapselle, koska emme halua, että lapsi käyttäisi elämäänsä miettiessään, vaimoni tavalla, alkuperäänsä.
Voin vakuuttaa, etten tosiaankaan ajattele lapsen alkuperää hänen kanssaan touhutessani ja varmaan asia vuosien varrella unohtuu vielä enemän. Vaimoni painotti aikoinaan minulle kovasti että: "älä ajattele, että vaimollani on lapsi, vaan että meillä on lapsi". Ja totta tuo: yhteinen odotusaika/synnytys ja muut tapahtumat, ne ovat tehneet meistä perheen, ei siittiöiden alkuperä siinä merkitse mitään.
kuulostaa niin tutuilta ajatuksilta mitä sulla. Mutta meillä on vaan toisin päin. Eli miehessäni ei ole vika vaan minussa. Nyt odotan luovutetuilla munasoluilla olevaa vauvaa. Meidän lähipiiri tietää asiasta. Mutta itselläni on ollut paljon ajatuksia että kerrotaanko lapselle asiasta vai ei... Sitä ei ole vielä päätetty. Minä kyllä olen aikalailla sitä mieltä että ei kerrottais. Lähipiirilleni olen kertonut lapsettomuudesta joka on auttanut eteenpäin hoitojen ollessa päällä. Koska tätä on kestänyt 7 vuotta. Nyt haluisin ettei kukaan tietäisi tästä asiasta lähipiiristä. Haluisin unohtaa miten raskaus on alkanut... Ja mietinkö aina kun katson lasta ettei siinä ole mitään minun näköäni eikä mun piirteitä. Pelottaa ajatus,vaikka kaikki sanoo että kun odotan vauvaa ja synnytän sen se tuntuu täysin omalle. No totta se osittain varmasti onkin, koska olen maailman onnellisin tällä hetkellä ja vauva mahassa tuntuu omalle mutta silti välillä ajatukset harhaantuu sykille poluille... Ei tää elämä ole helppoo...kaikkeen sitä joutuukin elämässään, jota ei olisi ikinä uskonut että tälläisessä tilanteessa tulee joskus olemaan. Teini vuodet pelkäsi että tulee raskaaksi ja vanhemmalla iällä tekee kaikkensa...hullua...heh.
Kiitoksia vastaajille!
Muilla kokemuksia asiasta?