Vainajainen ennen joulua

Kirjoitettuani tämän mieleeni juolahti leikkisä kielikuva, juosten kustua paskaa. No, ehkä hieman liiankin itsekriittinen arvio. Viimeinen kappale viittaa intertekstuaalisesti ikivanhaan Orava-novelliini. Se saattaa tuntua hieman irralliselta, mutta halusinpa sen kuitenkin tähän ängetä. Niin, ja hyvää (tulevaa) joulua kaikille!
___________________________________________________

VAINAJAINEN ENNEN JOULUA


Kesäkuussa 2001 Vaalan kunta palstoitti Oulujärven ympäristöä rantatonteiksi helpottaakseen jo epätoivoiseksi lipsahtanutta rahatilannettaan. Eläkkeelle jäänyt apteekkari A. Paasikivi nosti hieman neliöksi istuttua takapuoltaan, kaivoi keinonahkaa taskustaan ja osti kaksi tonttia. Toisen itselleen. Toisen tyttärelleen, jonka perässä jokainen vaalalainen nuorimies oli juossut jossain vaiheessa tapahtumaköyhää elämäänsä.

A. Paasikivi rupesi runsaina vapaahetkinään rakentamaan tonteilleen kahta asumusta. Elokuussa 2002 ensimmäinen talo alkoikin olla jo valmis. Ainoastaan päätyseinä kaipasi eristystä ja laudoitusta. A. Paasikivi kiipesi rakennustelineille ja kirosi pitkäksi venähtänyttä kesää. Samaan aikaan Kale-niminen ampiainen oli matkalla tapaamaan rakastettuaan, Sirkku-mehiläistä. Nuoripari joutui tapailemaan salaa, sillä eläinlajit ylittävä rakkaus ei ollut saanut hyönteismaailman yleistä hyväksyntää. Kale kiihdytti kulman taakse ja vihelteli hyväntuulisesti Kake Randelinin kappaletta Pakko painaa pitkää päivää. Kohdassa, jossa Kake laulaa yhdeksännentoista kerran pitkästä päivästä, Kale näki vanhan apteekkarin. Hän ohjasi hieman vasemmalle ja pyyhälsi A. Paasikiven korvan vierestä kohti salaista tapaamispaikkaa. Hyönteiskammoinen A. Paasikivi säikähti pörinää, huitaisi kädellään tyhjää, horjahti alas telineeltä ja taittoi niskansa kahdelle palstalle. Myöhemmin samana iltana Kale sai mustasukkaisuuskohtauksen löydettyään Sirkun Jukka-paarman kainalosta. Epätoivoissaan Kale päätti päivänsä hukuttautumalla A. Paasikiven ammottavaan suuhun. Tapaus sai liikaa elokuvia tuijotelleet kuolinsyyntutkijat epäilemään, että Vaalassa liikkui rituaalimurhaaja.

Paasikiven talo jäi seisomaan järven rannalle reikä seinässään. Se hengitti syksyn lehdet sisäänsä ja pidätti talven hengitystään. Keväällä talo puhalsi lehdet ulos, mutta kosteus oli jo pannut alulle homesieniviljelmät, joista tehtiin myöhemmin gradu Oulun yliopiston Biologian laitokselle. Nuorta tutkijaa patisteltiin laajentamaan aihettaan lisensiaatintyöhön saakka, mutta Haukiputaan yläasteelta tarjottu opettajan virka houkutteli enemmän. Nykyään tuoreen opettajan arjen ainoa jännitysmomentti on arvata, mitä auton pakoputkeen on tungettu koulupäivän päätteeksi. Peruna ja banaani ovat tavallisimpia yllätyksiä, jäätynyt hamsteri jo hieman kekseliäämpi ratkaisu.

A. Paasikiven leski (myös nimeltään A. Paasikivi) pohti kauan, mitä tekisi miehensä päähänpistoksella. Lopulta eräs vaalalainen sijoittaja, Lars Lerander, asteli A. Paasikiven juttusille. Lerander ehdotti ja Paasikivi suostui. Tämän Saludo-kahvin (tarjouksessa) voimalla käydyn keskustelun lopputuloksena A. Paasikiven taloa jatkettiin luoteeseen noin 20 metriä. Näin Oulujärven rannalle kohosi hyvin omakotitalomainen rivitalo, joka koostui kolmesta erillisestä asunnosta. A. Paasikivi sai sopimuksen nojalla asua kuolemaansa saakka miesvainajansa rakentamassa osassa. Keskimmäiseen asuntoon majoittautui paikallinen huoltamoyrittäjä, reunimmaiseen Pennasten perhe. Lars Lerander muutti seuraavana jouluna Hyvinkäälle, osti stetsonin ja rupesi myymään viritettyjä mopoja yläastepojille. Hyvinkään poliisi sai vihiä Leranderin liiketoimista ja muilutti hänet Saksaan.

Pipari

Poikani Arto astelee puheilleni. Todistuksen sijaan käteeni lyödään lappu opettajalta. Paperi kertoo, että Arto on piirtänyt koulun joulujuhlissa pillimehupurkin mandariinille munat. Arto haluaa vielä kertoa, mitä hän piirsi banaanille, mutta poistun keittiöön hihittämään. Poika on tullut isäänsä. Samalla muistan taas, ettei minusta taida olla kasvattajaksi. Vaimoni Marjatta silittää makuuhuoneessa joulupöytäliinaa. Silitysrauta aivastaa kuin villakoira, kun painaa vaaleansinisestä napista. Marjatta kävelee keittiöön ja nipistää minua takapuolesta. Ymmärrän sen vinkkinä: illalla nipistäisin takaisin.

Arto ja Marjatta lähtevät ostamaan minulle joululahjaa. Toivon, ettei reinoja, ne kun eivät millään tahdo kulua vuodessa olemattomiin. Kaivan kinkun kaapista ja kuulen kuiskauksen. Käyn vääntämässä televisiosta äänet pois. Tosin aluksi katson säätiedotuksen. Sen kertoo Mette. Astelen takaisin keittiöön, jossa supina on vain yltynyt. Kurkistan K-kaupan kassiin katsoakseni, kuiskiiko kinkku keittiössä. Hämmästyksekseni minun on todettava, että ääni todellakin lähtee tuosta harmahtavan punertavasta lihamöhkäleestä. Painan korvani kinkkua vasten kuullakseni paremmin. Kinkku alkaa kertoa tarinaansa.

Nimeni on Pipari. Synnyin maatilalla jonkin aikaa sitten (Sioilla ei ole kalenteria eikä karttaa, joten he eivät voi antaa tarkempia lausuntoja tästä aiheesta). Porsaana olin veitikkamainen. Kirmasin pitkin pihoja, ja maatilan lapset kiskoivat minua saparosta. Silloin vinguin kuin perheen Sakke-koiran kumilelu. Kerran yksi perheen pojista työnsi ranskalaisen perunan kärsääni. Se oli minusta sangen vulgaaria, sillä limakalvoni verestivät tempauksen jälkeen useita päiviä. Äitini piti minusta ja sisaruksistani hyvää huolta, ja meillä oli valtavan hauskaa karsinassamme. Wilson-isästäni tehtiin kuulemma lentopallo. Olenkin pitänyt Mauno Koivistoa aina hieman epäonnistuneena maanisänä.

Viimein koitti päivä, jolloin saavutin teuraspainoni. Lähdimme ajelulle isolla autolla. Matka oli jännittävä, vaikka Lanttu-veljeni voikin pahoin kesken matkan – kolmesti. Viimein saavuimme ison rakennuksen pihaan. Meidät ohjattiin hallin ovesta sisään. Otimme Lahja-siskoni kanssa pienen juoksukisan. Teurastamon kaiuttimista kuului AC/DC-orkesterin kappale Highway to Hell. Vai oliko se Stairway to Heaven? No, joku tie kuitenkin jonnekin. Halli oli täynnä valkotakkisia miehiä. Arvelin, että lääkäreitä. Sellainen oli käynyt antamassa Sakelle vatsalääkettä, kun se oli syönyt taas kynttilöitä. Sitten tapahtui jotain, josta en mielellään puhu.

Katson kinkkua, Piparia. Huomautan sille, että kinkku on oikeastaan sian takajalka ja pakara – puhumisen pitäisi olla vaikeaa. Pipari käskee minun olla takertumatta yksityiskohtiin, nyt on toimittava. Se kertoo, että marketin pakastealtaassa makaa monta hänen kohtalotoveriaan. Kuin juoksuhaudoissa! Pipari tivaa minulta, jätettiinkö sodissa kaveri kuolemaan juoksuhautoihin. Ei. Talvisodan henki, se kuiskaa. Jotakin on tehtävä! Kauhukseni huomaan olevani samaa mieltä sian kanssa. Alamme punoa juonta.

Parkkipaikka löytyy tuskaisen etsinnän jälkeen. Käsken Piparin odotella autossa. Se suostuu pitkin hampain. Ennen kuin lähden, se kertaa vielä, missä pakastealtaassa toverit makaavat. Lähden kävelemään kohti markettia. Viime kesän kannonirrottelutalkoista ylimääräiseksi jäänyt dynamiittipötkö painaa rintaa kuin ase, joka se oikeastaan onkin. Markettipukki jakaa lapsille karkkia. Tuttu poika on juuri saamassa omaansa. Minun poikani Arto.

Piparin ideoima suunnitelma näyttää murenevan jo alkumetreillään. Marjatta hypistelee kauempana pitkiä kalsareita. Älä nyt sellaisia minulle hanki. Yritän ajatella, mutta jouluinen hälinä sotkee aatokseni. Suljen silmäni ja maailman. Samalla keksin ratkaisun. Ryntään viereiseen markettiin ja ostan karkkia ja pukkiasun, housut ja kaikki. Tajuan olla maksamatta pankkikortilla. Puen itseni pukiksi ja tepastelen takaisin kohdemarkettiin. Heittelen makeiset lapsille ja hohotan matalla äänellä. Pian näenkin jo kohteeni.

Aivan kuten Pipari kertoi, tovereita ja kavereita, vieri vieressä. Talvisodan henki, ajattelen ja työnnän possuläjän keskelle pötkön, jonka tulilanka palaa jo. Ehdin jauho- ja ryynihyllylle, kun pamahtaa. Yksi jäätyneistä kinkuista lentää ujeltaen hallin kattoon ja läpi. Sähköt menevät poikki. Katon reiästä paistava valo tekee portaat suoraan pakastealtaaseen. Tiedän onnistuneeni tehtävässäni. Kassojen luona on vähän valoisampaa. Marjatta on ehtinyt jo villasukkahyllylle. Hiljennän vähän ja nipistän häntä takapuolesta siltä varalta, etten pääse pakenemaan. Marjatta kääntyy katsomaan, muttei tunne minua.

Juoksen autolle ja huomaan, että Pipari on hävinnyt. Se on tietenkin lähtenyt kavereidensa kanssa parempaan paikkaan. Napsautan radion päälle. Lapsikuoro yrittää laulaa Joulupukista, mutta uutiset keskeyttävät esityksen. Toimittaja touhottaa joulun yllätyspamauksesta. Joulupukkia ei mainita epäiltyjen listalla, joten päätän pitää asun päälläni.

Kotiovellani seisoo tyttö, jota en tunne. Arvelen hänen olevan yksi Arton lukuisista tyttöystävistä. Poikani Arto on tullut isäänsä. Astelen ovelle ja toivotan tytölle hyvät joulut. Hän ihmettelee, miksi olen näin aikaisin liikenteessä. Aluksi en tajua kysymystä, mutta sitten muistan pukkipuvun. Tyttö on ilmeisesti sellaisesta perheestä, jossa Joulupukkiin uskotaan vielä murrosiässäkin. Pääsiäisenä pupu piilottaa yllätysmunia pitkin taloa. Hammaskeiju tuo rahaa, jos sattuu kaatumaan pyörällä. Päätän olla rikkomatta tytön illuusiota, mutten keksi selitystä ennakoituun ilmestymiseeni. Ostan lisäaikaa tarjoamalla tytölle suklaata. Hän ottaa karkin ja henkeni.

Hanki elämä, Kuolema

Ovikello soi. Kiskon housut jalkaani ja avaan uksen. Nuori tyttö seisoo pelästyneen näköisenä lumisateessa. Kerron tytölle, etten aio ostaa pinssejä tai vessapaperia. Jälkimmäistä saa kaupastakin – jopa kolmikerroksisena. Pinssit taas maksavat valmistuskustannuksiinsa nähden järkyttävän paljon, eikä niillä tee mitään. En myöskään ole kiinnostunut rahoittamaan vaihto-opiskelijan ryyppy- ja pilvenpolttelureissuja hankkimalla seinälleni puolalaista taidetta. Televisiota en katso, paitsi uutiset, ja niistä en ole maksanut Arvin lähdön jälkeen. Uskonnollista herätystä en usko kokevani enää tässä iässä. Tyttö katsoo minua surullisesti. Kysyn, oliko vielä muuta. Hän kertoo tappaneensa Joulupukin.

Kun en muutakaan keksi, kutsun tytön sisään. Hän esittäytyy Kuolemaksi. Kättelen, vaikka se tuntuu samalta kuin tekisi tarpeensa paimenpoikaan. Henki kulkee ja alan epäillä tytön tarinaa. Komennan hänet keittiöön juomaan kaakaota, jota ei ole, joten juomme kahvia. Tyttö kaivaa taskustaan papereita silmäiltäväkseni.

Toinen papereista osoittautuu jonkinlaiseksi piirikaavioksi. Siihen on rajattu tarkat alueet, jossa tyttö saa toimia. Vaikka juttu tuntuu menevän koko ajan epäuskottavampaan suuntaan, alan tuntea oloni epämiellyttäväksi. Kahvikin maistuu jotenkin kummalliselle. Aion sanoa jotain tytölle, mutta hän on jo ehtinyt häipyä olohuoneeseen. Siellä se silmäilee lemmikkikilpikonnaani, Turtlesia. Säikähdän ja parkaisen, ettei Turtlesia saa tappaa. Taidanpa vähän nyyhkäistäkin. Tyttö sanoo, ettei hän aio tappaa Turtlesia. Hän selittää vielä jotain Turtlesin nimen monikkomuodosta, mutten kuuntele. Haluan hänet pois asunnostani.

En uskalla enää mennä tytön lähelle. Otan joulukuusen nurkasta ja sohin sillä tytön pihalle. Se yrittää vielä jatkaa joulupukkitarinaansa, mutta jätän hänet selittämään oven taakse. Juoksen äkkiä olohuoneeseen katsomaan, että Turtles on varmasti kunnossa. On se! Terraarion pohjalla pikku veijari köllöttelee lampun valossa. Se taitaa arvata, että olen ostanut sille silakan joululahjaksi. Keittiössä silmäilen tytön jättämiä lappusia. Toisessa on naapurini nimi. Puistattaa. Päätän hankkiutua heti huomenissa kuusestani eroon. Tiedä, mitä siihenkin on tarttunut. Illalla katsomme Turtlesin kanssa televisiosta jännittävän dokumentin muoniolaisista poikamiehistä. Turtles tosin nukahtaa kesken ohjelman, vaikka siirsin varta vasten terraarion television viereen. Dokumentissa näkyy yksi tuttukin, Kimalaisen Pentti. Armeijasta.

Uusi, kuusi, luusi

Sliksslikssliks, sanoo veitsi, kun sillä leikkaa suolakurkkua. Katson sitä ja se heijastaa minulle kasvoni. Alma Paasikivi, 62 vuotta. Leski. Harrastuksena mattojen kutominen – ja sukkien. Lempitelevisio-ohjelma: ei omista. Vihaa: kaikkea, mikä liikkuu. Rakastaa: kutomista.

Lapsenlapseni lähetti minulle kirjeen, jossa hän toivoo lahjaksi Harry Potter -kirjaa. Annan hänelle Fedor Mihailovitš Dostojevskin Rikos ja rangaistus -teoksen, koska muita kirjoja en omista. Käärin sen mattoon, jota en imuroi, ja käsken hakea tuosta pihalta. Joku koputtaa oveen. Irrotin ovikellosta patterin, että saisin olla rauhassa. Naapurin mies kantaa sisään joulukuusen, jota en ole pyytänyt, ja toivottaa hyvää joulua. Ärähdän ukon kodistani ja palaan kutomaan. Kuusen vien asuntoni pimeimpään nurkkaan.

Kutominen maistuu puikoilta ja päätän mennä nukkumaan. Tunnen oloni kovin yksinäiseksi – ensimmäisen kerran Asserin kuoleman jälkeen. Tajuan, ettei minulla ole mitään eikä ketään. Arkeni koostuu pelkästä kutomisesta. Mattoja alkaa olla jo liikaa, villasukkia vuoren verran. Parisänkyni on ylisuuri 50-kiloiselle mummolle, mutta minkäs teet. Ei minusta ole enää baareissa ravaamaan. Viimein nukahdan ja näen levottomia näkyjä. Unessani taiteilija Kiril Babitzin ilmestyy eteeni ja kuiskaa jotain korvaani. En kuitenkaan kuule Kirilin aatoksia, sillä joulukuusi kahisee eteisessä. Herään ja haen kuusen viereeni. Loppuyön nukun paremmin kuin vuosiin.

Aamulla herään pirteänä ja vien kuusen aamiaispöytääni. Syön riisipuuroa voisilmällä. On jouluaatto. Lauleskelen uudelle ystävälleni korkealla äänellä. Niin tehtiin vanhoissa suomalaisissa elokuvissakin. Kuusi kuuntelee. Ristin sen Kalervoksi. Kalervo Kuusi. Kuuntelemme radiosta joululauluja. Tunnen itseni jälleen pikkutytöksi. Alan jo melkein jännittää, tuleeko Joulupukki illalla.

Ilta saapuu, pukki ei. Annan Kalervolle lahjaksi villasukan. Silitän sen oksia varovasti. Neulasia varisee lattialle, ja ymmärrän, ettei kaikki ole kunnossa. Kalervo näyttää jotenkin kalpealta, melkein keltaiselta. Törkkään kuusen ämpäriin, mutta Kalervon kellastuminen ei pysähdy. Näinkö tässä taas käy?

Juoksemme metsään, jonne istutan Kalervon uudestaan. On miltei musta joulu, joten saan painettua kuusen maahan saakka. Se ei vain halua seisoa omin jaloin. Minua palelee yöpaidassani, mutta jään pitämään ystävääni pystyssä. Astun lähemmäs Kalervoa ja halaan häntä. Tunnen, kuinka hänkin kietoo laihat oksansa ympärilleni. Seuraavat kuukaudet tuuli ja pakkanen piiskaavat meitä, muttemme kaadu. Lopulta koittaa kevät ja Kalervo alkaa kasvaa jylisten kohti taivaita. Sen oksalla istun minä – tai se, mitä minusta on jäljellä. Ajatus ja palanen valkoista yöpaitaa.

Naapurini on päättänyt tulla viettämään kesäyötä telttansa kanssa Oulujärven rantaan. Pohdin, onko teltta hänen ainoa ystävänsä. Toivon, ettei. Katselen, kuinka hän huudattaa matkaradiota ja ottaa huikan taskumatista. Orava vipeltää Kalervon oksalla. Sillä on pesä Kalervossa. Pian se saa seurakseen variksen. Orava ja varis katselevat miestä ja höpöttävät jotain puolukkavuodesta. Minua ja Kalervoa alkaa hymyilyttää. Aika velikultia.