onko sotaorvot

,se varmaan outo kysymys johon kukaan ei osaa vastata.
Ovat jo liian vanhoja etteivät ole opetelleet tietokoneen käyttöä.
Ehkä päättäjiä vaivaa oma kylmä suhtautuminen.

Haudataan maton alle niinkuin tähänkin asti. Juhan Malmi on kerännyt kirjaan muistelmia orpojen elämästä.
Mukava sekin että sankarivainajille on osoitettu kunniaa ja viety kynttilöitä haudoille.
Isäni ja hänen veljensä omat miehet tappoivat,vahingossa.

Kuinka ne sotaorvot sen kummallisempia olisivat kuin muutakaan orvot... tai toisen vanhempansa menettäneet avioerolapset ym.

Sitä paitsi lisää sotaorpoja, aids-orpoja, nälänhätäorpoja yms tulee lisää koko ajan pitkin maailmaa. Erilaiset maailmanjärjestöt pyrkivät tekemään mitä pystyvät.

Kuka ihme voisi olla kateellinen?

...niin koulussamme oli kymmeniä sotaorpoja.

En tiedä, saivatko he valtion tukea, mutta äidit varmaan saivat jotakin pientä eläkettä. Olen myös kuullut sanan "orvoneläke", mutta se on minulle pelkkä sana, enkä tiedä, mitä siihen sisältyy.

Siihen aikaan kaikki olivat köyhiä, mutta sotaorvot vaikuttivat kyllä vieläkin varattomammilta kuin muut, puhumattakaan niistä, jotka olivat menettäneet molemmat vanhempansa. Heitäkin oli monta. - Siihen aikaan oli vielä olemassa orpokoti ihan sillä nimellä.

En mitenkään pysty yhdistämään kateutta tähän muistikuvaan. Kuka olisi ollut kateellinen kenelle ja mistä? - Tottakai jokainen olisi toivonut niille lapsille paremman elämän alun.

Mitä sinun mielestäsi pitäisi tehdä, etteivät sotaorvot unohtuisi?

Ehkä osa sotaorvoista on onnistunut saavuttamaan elämässään jotain sellaista, että muut roolit ovat tulleet merkityksellisemmäksi kuin lapsuuden orpous. Jokainen on oman onnensa seppä ja monen elämään liittyy paljon muistelemisen arvoista, niin vastoinkäymistä kuin menestystäkin.

Mielestäni presidentin tehtävä on luotsata Suomea eteenpäin. Muistellaan historiaa ja arvostetaan varsinkin näin itsenäisyyspäivän aikaan niitä ihmisiä, jotka ovat joutuneet antamaan uhrinsa itsenäisyyden saavuttamiseksi. Historian kulussa Suomessa on tullut monenlaisia uhreja.

Nyt on mielestäni aika tehdä jotain, ettei tulisi lisää uhreja, kun niin monet ovat ajamassa alas hyvinvointiyhteiskuntaamme.

kun aloitin yhteiskoulussa, oli meidän luokalla muutama sotaorpo.
Kun aloitin 1951, oli meidän luokalla kiharapäinen poika. Hänellä oli sininen vakosamettipuku, rannekello ja polkupyörä.
Kaiken tämän oli äiti hänelle hankkinut, että hän aloittaisi mieluummin yhteiskoulun.
Hän oli sotaorpo, sotalesken ainoa lapsi, eikä olisi halunnut aloittaa yhteiskoulussa.
Hän jäi pyörineen kuorma-auton alle ja kuoli.

Luokkamme oli pojan hautajaisissa ja muistan että saivat pidellä äidistä kiinni, kun arkkua laskettiin hautaan.

En muista, että sotaorvoille oltaisiin oltu kateellisia millään tavalla.

Onko Suomessa orpokoteja? Olisimme halukkaita tietämään...

Isäni kaatui talvisodan viimeisenä päivänä. Isäni työnantaja siirsi meidät vanhaan maapohjaiseen ruotumökkiin. Äitini kävit aamuyöt tehtaalla töissä ja päivät hoiti talon karjaa. Sisareni oli Mannerheimin Lastensuojeluliiton kummilapsi kun taasen isäni työnantaja hoiti asiat niin, että olin paikallisen aseveliyhdistyken kummi. Sisareni olisi saanut käydä kouluja mielinmäärin mutta minä en saanut mistään apua. Isäntä sanoi että saisin kerätyt varat täytettyäni 18 vuotta. Kun tuo päivä koitti
hän antoi tuon pankkikirjan varoittaen ettei sitä saanut näyttää kenellekkään. Kun tutkimme äitini kanssa pankkikirjjaa jossa oli paljon ottoja, selvisi meille että hän oli maksanut siltä kirjalta äitini palkan. Rahaa oli sen verran että sain polkupyörän vähittäismaksun käsirahan.
Että sellaista "yhteiskunnan apua"

Joka minussa muhinnu vuosia,
esiin jotenki ja tuoda.

Olen kanssas samaa mieltä,
olemmeko me vaiennettuja häkkilintuja?

Itsenäisyyspäivä
miten see joka kerta loukkaa,
kun aiheena tuntuuki ,kenellä on see hienoin puku?

Isäni ja kaatui Isänmaan puolesta
miten yhäti tunnen, veri huutaa.

Sinä joka olet kohtalotoverini,
jotaki omasta nyt avasin,
meitä hiljaisia häkkilintuja,
on montakummentä tuhatta.

Sinulle toivotan talvista,
jo valoisaa päivää....Liisa