Uskaltaako täällä kukaan yksinhuoltaja myöntää, että toisinaan v*tuttaa koko elämä? Se, että pitää vaan jaksaa päivästä toiseen, pitää olla vahva, pitää kantaa vastuu, pitää huolehtia aivan kaikesta yksin..
Uskallatko myöntää?
kyllä
101006
0Äänestä
Muut lukivat myös
Ketjusta on poistettu 1 sääntöjenvastainen viesti.
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 10
Vanhimmat
Kyllä vituttaa koko elämä.
mutta onneksi vain hetkittäin.
Eihän tässä näin pitänyt käydä.
nyt kun niistä v**mäisistä ajoista on jo muutama vuosi. En enää edes voi ymmärtää kuinka ikinä jaksoin kaiken keskellä! Ehkä se v**utus toi voimia jaksaa, niin henkisesti kuin fyysisestikkin. t.täysissä ruumiin ja järjen voimissa kaiken jälkeen
...enemmän kirosin tuota vastuun kantamista yksin, aina piti jaksaa jne silloin, kun en vielä ollut yh.. Eiköhän jokainen joskus kiroa koko elämän, oli yh tai ei. Mutta toki; ei tämän näin pitänyt mennä.
Ei vituta mikään.
Olen todella onnellinen.
Mutta kyllä joskus on toden teolla vituttanut (kun erosimme lapseni isän kanssa) lähinnä se, että miksi minun piti jäädä tähän kaikkeen yksin, kun toinen vain pääsi lähtemään ja tekemään mitä haluaa.
Mutta se oli ristiriitaista ja raskasta aikaa ja tunteet olivat tuolloin todella sekaisin, ja kellä ei olisi tuollaisessa tilanteessa...
Nykyään tilanne on ihan eri, ja olen onnellinen saadessani olla yksin.
Olen vahva ihminen, joten sen kanssa pääsee jo pitkälle. Paljon liejua on tullut vastaan, mutta hienosti ollaan selvitty eteenpäin, ja selvitään jatkossakin. Monet jaksavat ihmetellä, miten olen kaiken tämän kestänyt ja miten jaksan päivästä toiseen puuskuttaa reippaasti eteenpäin, ja siihen kun vastaa, että nautin tästä tilanteesta, olen onnellinen ja tyytyväinen tilanteeseeni, ihmetellään, että miten joku voi olla onnellinen, kun joutuu olemaan yksin ja tekemään kaiken yksin. En minä joudu; minä valitsin sen itselleni. Saisinhan minä tähän miehen avuksi jos haluaisin, mutten halua.
Varmasti vielä joskus tulee vituttamaan vähän koko elämä, mutta se on vain väliaikaista, kyllä se aurinko aina välillä risukasaankin paistaa. :)
Elämä yksinhuoltajana on ollut ruusuilla tanssimista verrattuna siihen elämään mitä elin avioliitossa.
Rahaa ei ole mutta nyt rauhaa ja rakkautta riittää.
Ne on lähinnä pieniä asioita mitkä ottaa nuppiin.. Paskoja päiviä löytyy niitäkin mut perusluonteeltaan oon optimisti..
Ja asiasta kukkaruukku...
Itsenäisyyspäivä opetti miulle taas himpun verran enemmän arvostamaan arkea ja elämää.. Miun vauva sairasti ja otettiin sisään lastenosastolle, epäiltiin keuhokuumetta. Luojan kiitos ei ollut. Harvinaisen sitkee flunssa ja korvatulehus. Mikä onni ja helpotus oli saada tyttö takas kottiin ja paranemaan päin on nyt.
Joskus tuntuu että näin yksinhuoltajana sitä on vaikeampi myöntää. Koska kaikillahan niitä huonoja päiviä ja v*tutusta on, kaksinhuoltajilla ja huoltamattomillakin, kenenkään elämä ei ole yhtä aurinkoa päivästä toiseen. Tuntuu vaan että yh:n pitäis kestää valittamatta, tai leimautuu luuseriks ja huonoks vanhemmaks.
Mut joo, v*tuttamatonta viikonloppua kaikille :)
samoja tunteita koin kyllä avioliitonkin aikana. Yksin tietysti väsymys tuntuu voimakkaampana. Rakkasu lapseen auttaa jaksamaan :)
Kyllä!
Kun lapsia (3) hankittiin yhteisymmärryksessä, en kyllä ajatellut joutuvani heistä yksin huolehtimaan ja kantamaan vastuuta 24h/vrk vähintään nyt tämän 15 eron jälkeistä vuotta vielä...
Aika raskasta välillä on. Mutta toisaalta: en tiedä, kuinka olisin jaksanut jatkaa,jos ei olisi tarvinnut lasten takia yrittää vaan... Mielestäni ex:llä on elämä kyllä kuitenkin huonommissa kantimissa, vaikka välillä kadehdinkin sen vapautta (ja vastuuttomuuta).