Kukka ja tunkio

Elmo oli jo pitkään halunnut istua tunkion päällä, mutta hänen isoäitinsä oli aina kieltänyt ja tehnytkin sen hyvin kategorisesti. Hän sanoi Elmolle, että tunkion alla asuu paskapeikko, joka paskantaa sen miehen suuhun, joka uskaltautuu tunkion lähettyville.

Usein nukkumaan mennessään Elmo hytisi pelosta ajatellessaan paskapeikkoa ja tämän rupista peräpeiliä. Elmo oli kuitenkin päättänyt voittaa pelkonsa ja kiivetä tunkion huipulle vaikka sitten vain isoäitinsä kiusaksi.

Yöllä kun kuutamo valaisi tienoon aavemaisella hehkullaan, Elmo naksautti oven lukon auki ja puikahti yöhön. Hän sulki oven varoen päästämästä turhia ääniä ja hipsi tunkiolle. Elmon mieltä kalvoi pieni pelon poikanen ja hän ajatteli taas paskapeikon pelottavaa peräpeiliä.

Nyt Elmo ei kuitenkaan aikonut luovuttaa, vaan kiipesi kuin kiipesikin tunkion huipulle, ja sinne päästyään kouraisi kämmenpohjansa täyteen paskaa. Tämä oli hänen tapansa osoittaa paskapeikolle, että tämä ei yksin omistanut kaikkea ulostetta.

Siinä Elmo-poika sitten nökötti paskassa ja katseli kuutamoa. Hänen vieressään nuokkui leskenlehti kielien kesän läheisyydestä. Kevät oli tosiaan jo pitkällä ja paskatunkiokin oli sulanut ja pehmoinen. Siinä saattoi levätä ja nauttia olostaan. Elmo kertoili kukalle tarinoita ja ei enää yhtään pelännyt hirveää paskapeikkoa.