SUURI KOKEMUS
(kirjasta Pekka Ervast, kirjailija - teosofian tutkija - kristillinen mystikko, kirj. A.Mela)
---Sitä odotuksen tilaa oli kestänyt jo kauan. Ja Pekka Ervastissa alkoi jälleen kasvaa tunto siitä, ettei hän mitään tiennytkään. Voiko hän edes varmuudella uskoa kuolemanjälkeiseen elämään?
Jonkin verran psyykkisesti herkkä hän oli ollut jo pienestä pitäen. Olihan hänellä ollut noita kokemuksiaan ja hän oli ollut näkevinään yhtä ja toista. Mutta mikään siitä ei ollut tehnyt niin syvää vaikutusta, että hän olisi tohtinut sanoa itselleen: "Nyt tiedän!"
Hän määritteli oman ehtonsa seuraavaksi: "Jos jotakin tietoa saavutan, täytyy sen olla niin ehdotonta ja kumoamatonta, ettei sitä voi epäillä."
Hän kuvailee edelleen noita valmistusvuosiaan: "Kuljin ihmeellisessä odotuksessa. Välistä saatoin olla sanomattoman onneton ja epäillä, voiko ihminen ollenkaan saavuttaa mitään tietoa. Sitten taas toivo elähdytti minua siitä, että ratkaisun täytyy tulla. Minullahan oli kokemukseni siitä, että Jeesus ymmärsi ihmistä ihmisenä. Hän oli minua lähellä. Hänen neuvoihinsa saatoin luottaa. Ja hän oli sanonut: Kolkuttavalle avataan."
Niin nuori Ervast kulki yhtämittaisessa kamppailussa Jumalan kanssa, rukoili lakkaamatta, vaikkei oikeastaan tiennyt, ketä rukoili.
"Anna minun kuolla, anna minun haihtua olemattomiin! Elämäni ei ole minkään arvoista! Maailmassa minulla ei ole mitään tekemistä!" näin hän huudahti.
Sitten sielun ahdistus kärjistyi seuraavantapaiseen ihmettelyyn: "Mutta olemmeko me ihmiset todellakin niin hyljättyjä, niin yksinäisiä, niin arvottomia olentoja? Tänne me synnymme, täällä me kärsimme, kuolemme, eikä ole mitään järkeä, ei tarkoitusta, ei Jumalaa?"
Hän keskitti kaiken voimansa ajatukseen: "Nyt minun täytyy saada tietää totuus! Jos Jumala on olemassa, Hänen nyt täytyy ilmoittaa itsensä minulle. Ellei Hän sitä tee, riistän itseltäni hengen."
Hän oli niin vakava ja synkkä, että omaiset pelkäsivät hänen menettävän järkensä.
Silloin tapahtui jotakin, mikä synnytti hänet uudeksi ihmiseksi. Annamme hänen itsensä kuvata:
"Lokakuun 13. p:nä 1896 keskellä päivää oli aivan kuin sieluntuskani olisivat kärjistyneet huippuunsa. Ne nousivat niin ylimmilleen, että minä hengessäni huutamalla huusin apua elämältä, kun en jaksanut enkä kestänyt kauempaa.
Heittäysin selälleni sohvalle. Silloin äkkiä peittyi sumuun kaikki ympärilläni. Oli aivan kuin synkkä pilvi silmieni edessä, ja tuntui kuin tuskani olisi siirtynyt itsestäni tuohon pilveen. Ohimennen ajattelin siinä: tuollainenko siis on elämä? Samassa pilvi repeytyi, ikäänkuin salama olisi siihen iskenyt, ja auringon säteet paistoivat kasvoihini lämmittävästi ja kirkkaasti, mutta ei häikäisevästi. Vähitellen tuo ihana valo ympäröi minut joka puolelta, niin että olin kuin valomeressä, ja vihdoin se tunki sisääni, täytti ja valaisi minut kokonaan, niin että minä itse ja koko olemukseni oli kuin paljasta valoa. Ja samalla auringon takaa ja joka puolelta avaruudesta kuului ääni, joka sanoi: 'Ole hyvässä turvassa, minun poikani, sillä minä rakastan sinua.' Ja sitten tämä valo haihtui ja laskeutui alas ja meni selkäni sisään ja tuli sieltä ulos niinkuin liekki. Elävänä, liekehtivänä vaahteran lehden muotoisena se nousi ylös korkealle yli pään ja ympäröi minua valollaan. Ja minä nousin sohvalta hämmästyneenä ja katselin ympärilleni, sillä katso, minä olin toinen ihminen.
Vanha elämä oli aivan kuin pyyhkäisty pois. Ja minä panin käteni ristiin rinnalle ja sanoin hiljaa ja harvaan: Ihminen on Jumalan poika. Isä Jumala on olemassa ja hän on kaiken elämän takana. Hän rakastaa, hän rakastaa, ja minä olen hänen poikansa, eikä ole mitään hätää, ei koskaan, ei ole koskaan ollut eikä tule koskaan olemaan. Kaikki tuska ja kärsimys on vain syntymistä uuteen elämään. Kun ihminen syntyy tähän maailmaan, silloin on tuskaa ja vaivaa, ja kun ihminen syntyy henkiseen elämään, siihen tietoisuuteen, että hän on Jumalan poika, täytyy senkin tapahtua tuskalla ja vaivalla, äärimmäisen helvetin läpi käymällä. Mutta sitten kaikki on rauhaa ja sopusointua ja selvyyttä."
Niinkuin Ervast itse sanoo, hän oli varhaisimmasta nuoruudestaan asti kulkenut sitä kaitaa tietä, joka johti tuohon salaiseen tietoon, tajuamiseen ja kokemiseen, jota hän nimittää salatieteelliseksi eli okkultiseksi. Sen analysoimiseen tässä tuskin on mahdollisuutta, sillä täytyisi olla vaadittavat edellytykset sillä henkilöllä, joka siihen ryhtyy. Ja mitkä nuo edellytykset ovat, tuskin tiedämme.
Mutta sen panemme merkille, että Pekka Ervast tuon kokemuksensa aikana vakuuttaa olleensa täysin oma itsensä ja että hän niinä hetkinä kokonaan muuttui. Hän tuli tietoiseksi sellaisesta itsestä, joka ennen oli ollut salassa.
Tämänkaltaiset kokemukset eivät suinkaan ole aivan tuntemattomia. Apostolien Teoissa kerrotaan tuosta Paavalin kokemuksesta Damaskon tiellä ja muutenkin niitä tavataan kirjallisuudessa. Amerikkalainen tiedemies William James on niitä tutkinut tieteellisestikin ja esittää niitä kirjassaan "Uskonnollinen kokemus moninaisuudessaan".
Ervast itse jatkaa kertomustaan:
"Ja siitä hetkestä lähtien ei rauha voinut kadota sielustani. Tuo merkillinen tila kesti yhtämittaa monta kuukautta ja aiheutti erilaisia ilmiöitä. Muun muassa ymmärsin yhtäkkiä evankeliumeja: niissähän puhuttiin juuri siitä valosta, jossa minä vaelsin. Jeesus sanoi: 'Ylentäkää ihmisen poika', so. ihmisen korkeampi tajunta, joka näyttäytyy salaiselle silmällemme ihanana valoilmiönä, se se on herätettävä. Kun se on herännyt, silloin ihmiselle alkaa iankaikkinen elämä uuden testamentin mukaan. Minä mielestäni ymmärsin tämän kaiken ja Jeesus tuli lähemmäksi kuin veli. Sama 'pimeydestä loistava' valoilmiö se myös teki minut, niinkauan kuin se kesti, henkisesti selvänäköiseksi sillä tavalla, että kun siinä valossa katselin ihmistä, näin mikä se häntä esti 'tulemasta valoon', mikä erikoinen heikkous tai vika, puute tai liiallisuus hänen sielussaan."
Myöhemmin Ervast selittää tätä tapahtumaa: "Tuli hetki elämässäni, jota minun täytyy nimittää uudestisyntymiseksi...Se on mystillinen tapahtuma, jota on vaikea kuvata ja jota arkailee ja pelkää kuvata, mutta joka on lyhyesti ja sattuvasti kuvattu evankeliumissa. Sama, mikä tapahtui Jeesukselle kun hän meni Johanneksen luo, sama saattaa tapahtua ihmiselle tänä päivänä, jos hän kulkee Kristuksen jäljissä. Se tapahtui minulle. Minä tulin kastetuksi..."
"Siinä tapahtui pari seikkaa. Toinen oli se, että minä tunsin olevani Jumalan Poika. Tiesin sillä hetkellä, mikä oli ihmisen salaisuus. Ihminen on aivan toinen olento kuin mitä hän on itsestään otaksunut. Hän on luullut olevansa ruumiillinen ja sielullinen olento, pieni persoonallisuus, jonka sisältö on hänen sielunelämässään, mutta ihminen onkin itse asiassa aivan muuta. Hän on iankaikkinen henki, avaruuksien Isän omasta rakkaudesta syntynyt, singahtanut maailmanjärjen tulesta. Ihminen on Jumalan poika.
Toinen merkillinen kohta, jota en silloin vielä ymmärtänyt, mutta joka liittyi rinnakkaisilmiönä uudestisyntymiseen, oli se, että Jeesus Kristus oli mitä salaperäisimmällä tavalla siinä läsnä. Ei läsnä niinkuin se, joka olisi kasteen toimittanut, eikä myöskään Isä, jonka Pojaksi ihminen julistettiin, vaan niinkuin satumainen, läpitunkeva persoonallisuus, joka oli mukana Jumalan Pojan tietoisuudessa."
"Nyt ei pidä ajatella, että minä heti tämän heräymykseni jälkeen olisin saavuttanut takaisin teosofisen tasapainoni, jota niin kovasti oli järkytetty.
Ei, tieni oli mutkikkaampi. Heräymykseni vei minut Uuden Testamentin ja Jeesuksen luo, ja koska Tolstoi vakuuttavimmin, suuremmalla innolla ja uskolla kuin kukaan muu puhui Jeesuksen ja hänen oppinsa puolesta, oli luonnollista, että koska mielestäni nyt olin tehnyt samanlaisen henkisen kokemuksen ja löytänyt saman totuuden kuin Tolstoi, minä muutenkin elämänymmärryksessäni alussa seurasin kokonaan Tolstoita, omaksuin hänen katsantokantansa yksityiskohtia myöten."
---Pekka Ervastin merkillinen kokemus oli täyttänyt hänen elämänsä kokonaan. Eikä hän saattanut kokemustaan kätkeä oman sielunsa salaisiin kammioihin. Hän olikin tottunut aina avomielisesti uskoutumaan omaisilleen. Omaisten kesken olikin aina vallinnut lämmin yhteenkuuluvaisuus, vaikkeivät toiset suinkaan voineet seurata Pekkaa tämän ihmeellisiin maailmoihin.
Niinpä nytkin Pekka heti ensimmäisenä iltana tuon kokemuksensa jälkeen kertoi näille, että "nyt hän on syntynyt uudesti Jumalan pojaksi ja nähnyt Jumalan."
Tällainen puhe kerrassaan säikäytti toiset. Isä lausui: "Kyllä nyt taitaa olla loppu lähellä. Etköhän ole tulemaisillasi hulluksi ylpeydestä, sillä kuinka saattaa ihminen muuten sillä tavalla puhua?" Sisar ja veli katsoivat pitkään ja puhkesivat itkuun.
Mutta kaikki omaisten ajatukset ja puheet kilpistyivät nuolina hänestä pystymättä läpäisemään hänen tunteittensa muuria. Millään tavoin hän ei niistä liikuttunut, enempää kuin itkustakaan, sillä hän oli täynnä suurta ja sanomatonta riemua ja autuutta.
Pekka muistelee myöhemmin: "Sanoin, että 'näin Jumalan'. Enhän voinut keksiä selvempää määritelmää kokemukselleni, sillä se, mitä näin ja tajusin, oli yhtä merkillistä kuin vaikeasti kuvattavaa. Ehkä se oli kokemus toisenlaisesta dimensionista eli ulottuvaisuudesta, mutta silloin se kuvastui mieleeni jonkinlaisena jumalan näkemisenä. Olin itse aivankuin elävä piste, elävä silmä äärettömässä avaruudessa - ja avaruus ulottui rajattomiin ja oli aivan pimeä. Kuitenkin tiesin, että avaruus oli itse elämä, jumalallinen pimeys, jossa minusta lähtevä ja minua ympäröivä valoilmiö loisti valkeutena pimeydessä. Ja kun sitten katselin maailmaa, niin oma ruumiini ja muut ihmiset ja koko ympäristö, huonekalut, talot, kaupunki, luonto, kaikki muodostivat ikäänkuin taulun edessäni ja olivat asettuneet aivankuin pinnaksi. Avaruus ulottui useampaan suuntaan, jotavastoin maailma oli ikäänkuin pintana. Se valosilmä, jona tunsin olevani, katseli ulos, niinkuin ikkunasta, tätä pintamaailmaa, ja ainoastaan silloin kun se katseli elävää ihmistä - en tehnyt muiden suhteen havaintoja - pääsi se ihmisen sisään, ja silloin minä tiesin, että hänkin ulottui uuteen salaiseen suuntaan, jossa oli kätkettynä hänen jumalallinen henkensä. Jokaisen ihmisen sisällä, kun pääsin hänen sieluunsa tätä uutta ulottuvaisuutta pitkin, oli pieni valopilkku, mutta tein sen huomion, että se useimmissa loisti heikkona aivan kuin sitä ei olisi ollutkaan, ja näin samalla, mitkä olivat ne sielulliset ominaisuudet, jotka estivät tuota pientä tuikkivaa valoa oikein liekkiin nousemasta."
Tällaisen kokemuksen tehnyt luonnollisestikin alkaa katsella ympärilleen, olisiko muita ihmisiä, jotka olisivat kokeneet jotakin samanlaista.
Ervastin esikuva ja opettaja tuona aikana oli siis Tolstoi. Tämän oppilaana Arvid Järnefelt jo alkoi saada mainetta. Järnefelt oli julkaissut kirjansa "Heräämiseni" ja sen luettuaan Pekka Ervast päätteli, että Järnefeltkin oli läpikäynyt samankaltaisen heräämisen kuin hän itsekin, vaikka kirjassa oli sellaistakin, jota Ervast ei täysin ymmärtänyt.
Erikoisesti hän tunsi vetäymystä Järnefeltin kertomukseen kuinka tämä luopui omasta yläluokkaisuudestaan ja lyöttäytyi ruumiillista työtä tekevien pariin, ryhtyen itsekin tekemään ruumiillista työtä.
(kirjasta Pekka Ervast, kirjailija - teosofian tutkija - kristillinen mystikko, kirj. A.Mela)
---Sitä odotuksen tilaa oli kestänyt jo kauan. Ja Pekka Ervastissa alkoi jälleen kasvaa tunto siitä, ettei hän mitään tiennytkään. Voiko hän edes varmuudella uskoa kuolemanjälkeiseen elämään?
Jonkin verran psyykkisesti herkkä hän oli ollut jo pienestä pitäen. Olihan hänellä ollut noita kokemuksiaan ja hän oli ollut näkevinään yhtä ja toista. Mutta mikään siitä ei ollut tehnyt niin syvää vaikutusta, että hän olisi tohtinut sanoa itselleen: "Nyt tiedän!"
Hän määritteli oman ehtonsa seuraavaksi: "Jos jotakin tietoa saavutan, täytyy sen olla niin ehdotonta ja kumoamatonta, ettei sitä voi epäillä."
Hän kuvailee edelleen noita valmistusvuosiaan: "Kuljin ihmeellisessä odotuksessa. Välistä saatoin olla sanomattoman onneton ja epäillä, voiko ihminen ollenkaan saavuttaa mitään tietoa. Sitten taas toivo elähdytti minua siitä, että ratkaisun täytyy tulla. Minullahan oli kokemukseni siitä, että Jeesus ymmärsi ihmistä ihmisenä. Hän oli minua lähellä. Hänen neuvoihinsa saatoin luottaa. Ja hän oli sanonut: Kolkuttavalle avataan."
Niin nuori Ervast kulki yhtämittaisessa kamppailussa Jumalan kanssa, rukoili lakkaamatta, vaikkei oikeastaan tiennyt, ketä rukoili.
"Anna minun kuolla, anna minun haihtua olemattomiin! Elämäni ei ole minkään arvoista! Maailmassa minulla ei ole mitään tekemistä!" näin hän huudahti.
Sitten sielun ahdistus kärjistyi seuraavantapaiseen ihmettelyyn: "Mutta olemmeko me ihmiset todellakin niin hyljättyjä, niin yksinäisiä, niin arvottomia olentoja? Tänne me synnymme, täällä me kärsimme, kuolemme, eikä ole mitään järkeä, ei tarkoitusta, ei Jumalaa?"
Hän keskitti kaiken voimansa ajatukseen: "Nyt minun täytyy saada tietää totuus! Jos Jumala on olemassa, Hänen nyt täytyy ilmoittaa itsensä minulle. Ellei Hän sitä tee, riistän itseltäni hengen."
Hän oli niin vakava ja synkkä, että omaiset pelkäsivät hänen menettävän järkensä.
Silloin tapahtui jotakin, mikä synnytti hänet uudeksi ihmiseksi. Annamme hänen itsensä kuvata:
"Lokakuun 13. p:nä 1896 keskellä päivää oli aivan kuin sieluntuskani olisivat kärjistyneet huippuunsa. Ne nousivat niin ylimmilleen, että minä hengessäni huutamalla huusin apua elämältä, kun en jaksanut enkä kestänyt kauempaa.
Heittäysin selälleni sohvalle. Silloin äkkiä peittyi sumuun kaikki ympärilläni. Oli aivan kuin synkkä pilvi silmieni edessä, ja tuntui kuin tuskani olisi siirtynyt itsestäni tuohon pilveen. Ohimennen ajattelin siinä: tuollainenko siis on elämä? Samassa pilvi repeytyi, ikäänkuin salama olisi siihen iskenyt, ja auringon säteet paistoivat kasvoihini lämmittävästi ja kirkkaasti, mutta ei häikäisevästi. Vähitellen tuo ihana valo ympäröi minut joka puolelta, niin että olin kuin valomeressä, ja vihdoin se tunki sisääni, täytti ja valaisi minut kokonaan, niin että minä itse ja koko olemukseni oli kuin paljasta valoa. Ja samalla auringon takaa ja joka puolelta avaruudesta kuului ääni, joka sanoi: 'Ole hyvässä turvassa, minun poikani, sillä minä rakastan sinua.' Ja sitten tämä valo haihtui ja laskeutui alas ja meni selkäni sisään ja tuli sieltä ulos niinkuin liekki. Elävänä, liekehtivänä vaahteran lehden muotoisena se nousi ylös korkealle yli pään ja ympäröi minua valollaan. Ja minä nousin sohvalta hämmästyneenä ja katselin ympärilleni, sillä katso, minä olin toinen ihminen.
Vanha elämä oli aivan kuin pyyhkäisty pois. Ja minä panin käteni ristiin rinnalle ja sanoin hiljaa ja harvaan: Ihminen on Jumalan poika. Isä Jumala on olemassa ja hän on kaiken elämän takana. Hän rakastaa, hän rakastaa, ja minä olen hänen poikansa, eikä ole mitään hätää, ei koskaan, ei ole koskaan ollut eikä tule koskaan olemaan. Kaikki tuska ja kärsimys on vain syntymistä uuteen elämään. Kun ihminen syntyy tähän maailmaan, silloin on tuskaa ja vaivaa, ja kun ihminen syntyy henkiseen elämään, siihen tietoisuuteen, että hän on Jumalan poika, täytyy senkin tapahtua tuskalla ja vaivalla, äärimmäisen helvetin läpi käymällä. Mutta sitten kaikki on rauhaa ja sopusointua ja selvyyttä."
Niinkuin Ervast itse sanoo, hän oli varhaisimmasta nuoruudestaan asti kulkenut sitä kaitaa tietä, joka johti tuohon salaiseen tietoon, tajuamiseen ja kokemiseen, jota hän nimittää salatieteelliseksi eli okkultiseksi. Sen analysoimiseen tässä tuskin on mahdollisuutta, sillä täytyisi olla vaadittavat edellytykset sillä henkilöllä, joka siihen ryhtyy. Ja mitkä nuo edellytykset ovat, tuskin tiedämme.
Mutta sen panemme merkille, että Pekka Ervast tuon kokemuksensa aikana vakuuttaa olleensa täysin oma itsensä ja että hän niinä hetkinä kokonaan muuttui. Hän tuli tietoiseksi sellaisesta itsestä, joka ennen oli ollut salassa.
Tämänkaltaiset kokemukset eivät suinkaan ole aivan tuntemattomia. Apostolien Teoissa kerrotaan tuosta Paavalin kokemuksesta Damaskon tiellä ja muutenkin niitä tavataan kirjallisuudessa. Amerikkalainen tiedemies William James on niitä tutkinut tieteellisestikin ja esittää niitä kirjassaan "Uskonnollinen kokemus moninaisuudessaan".
Ervast itse jatkaa kertomustaan:
"Ja siitä hetkestä lähtien ei rauha voinut kadota sielustani. Tuo merkillinen tila kesti yhtämittaa monta kuukautta ja aiheutti erilaisia ilmiöitä. Muun muassa ymmärsin yhtäkkiä evankeliumeja: niissähän puhuttiin juuri siitä valosta, jossa minä vaelsin. Jeesus sanoi: 'Ylentäkää ihmisen poika', so. ihmisen korkeampi tajunta, joka näyttäytyy salaiselle silmällemme ihanana valoilmiönä, se se on herätettävä. Kun se on herännyt, silloin ihmiselle alkaa iankaikkinen elämä uuden testamentin mukaan. Minä mielestäni ymmärsin tämän kaiken ja Jeesus tuli lähemmäksi kuin veli. Sama 'pimeydestä loistava' valoilmiö se myös teki minut, niinkauan kuin se kesti, henkisesti selvänäköiseksi sillä tavalla, että kun siinä valossa katselin ihmistä, näin mikä se häntä esti 'tulemasta valoon', mikä erikoinen heikkous tai vika, puute tai liiallisuus hänen sielussaan."
Myöhemmin Ervast selittää tätä tapahtumaa: "Tuli hetki elämässäni, jota minun täytyy nimittää uudestisyntymiseksi...Se on mystillinen tapahtuma, jota on vaikea kuvata ja jota arkailee ja pelkää kuvata, mutta joka on lyhyesti ja sattuvasti kuvattu evankeliumissa. Sama, mikä tapahtui Jeesukselle kun hän meni Johanneksen luo, sama saattaa tapahtua ihmiselle tänä päivänä, jos hän kulkee Kristuksen jäljissä. Se tapahtui minulle. Minä tulin kastetuksi..."
"Siinä tapahtui pari seikkaa. Toinen oli se, että minä tunsin olevani Jumalan Poika. Tiesin sillä hetkellä, mikä oli ihmisen salaisuus. Ihminen on aivan toinen olento kuin mitä hän on itsestään otaksunut. Hän on luullut olevansa ruumiillinen ja sielullinen olento, pieni persoonallisuus, jonka sisältö on hänen sielunelämässään, mutta ihminen onkin itse asiassa aivan muuta. Hän on iankaikkinen henki, avaruuksien Isän omasta rakkaudesta syntynyt, singahtanut maailmanjärjen tulesta. Ihminen on Jumalan poika.
Toinen merkillinen kohta, jota en silloin vielä ymmärtänyt, mutta joka liittyi rinnakkaisilmiönä uudestisyntymiseen, oli se, että Jeesus Kristus oli mitä salaperäisimmällä tavalla siinä läsnä. Ei läsnä niinkuin se, joka olisi kasteen toimittanut, eikä myöskään Isä, jonka Pojaksi ihminen julistettiin, vaan niinkuin satumainen, läpitunkeva persoonallisuus, joka oli mukana Jumalan Pojan tietoisuudessa."
"Nyt ei pidä ajatella, että minä heti tämän heräymykseni jälkeen olisin saavuttanut takaisin teosofisen tasapainoni, jota niin kovasti oli järkytetty.
Ei, tieni oli mutkikkaampi. Heräymykseni vei minut Uuden Testamentin ja Jeesuksen luo, ja koska Tolstoi vakuuttavimmin, suuremmalla innolla ja uskolla kuin kukaan muu puhui Jeesuksen ja hänen oppinsa puolesta, oli luonnollista, että koska mielestäni nyt olin tehnyt samanlaisen henkisen kokemuksen ja löytänyt saman totuuden kuin Tolstoi, minä muutenkin elämänymmärryksessäni alussa seurasin kokonaan Tolstoita, omaksuin hänen katsantokantansa yksityiskohtia myöten."
---Pekka Ervastin merkillinen kokemus oli täyttänyt hänen elämänsä kokonaan. Eikä hän saattanut kokemustaan kätkeä oman sielunsa salaisiin kammioihin. Hän olikin tottunut aina avomielisesti uskoutumaan omaisilleen. Omaisten kesken olikin aina vallinnut lämmin yhteenkuuluvaisuus, vaikkeivät toiset suinkaan voineet seurata Pekkaa tämän ihmeellisiin maailmoihin.
Niinpä nytkin Pekka heti ensimmäisenä iltana tuon kokemuksensa jälkeen kertoi näille, että "nyt hän on syntynyt uudesti Jumalan pojaksi ja nähnyt Jumalan."
Tällainen puhe kerrassaan säikäytti toiset. Isä lausui: "Kyllä nyt taitaa olla loppu lähellä. Etköhän ole tulemaisillasi hulluksi ylpeydestä, sillä kuinka saattaa ihminen muuten sillä tavalla puhua?" Sisar ja veli katsoivat pitkään ja puhkesivat itkuun.
Mutta kaikki omaisten ajatukset ja puheet kilpistyivät nuolina hänestä pystymättä läpäisemään hänen tunteittensa muuria. Millään tavoin hän ei niistä liikuttunut, enempää kuin itkustakaan, sillä hän oli täynnä suurta ja sanomatonta riemua ja autuutta.
Pekka muistelee myöhemmin: "Sanoin, että 'näin Jumalan'. Enhän voinut keksiä selvempää määritelmää kokemukselleni, sillä se, mitä näin ja tajusin, oli yhtä merkillistä kuin vaikeasti kuvattavaa. Ehkä se oli kokemus toisenlaisesta dimensionista eli ulottuvaisuudesta, mutta silloin se kuvastui mieleeni jonkinlaisena jumalan näkemisenä. Olin itse aivankuin elävä piste, elävä silmä äärettömässä avaruudessa - ja avaruus ulottui rajattomiin ja oli aivan pimeä. Kuitenkin tiesin, että avaruus oli itse elämä, jumalallinen pimeys, jossa minusta lähtevä ja minua ympäröivä valoilmiö loisti valkeutena pimeydessä. Ja kun sitten katselin maailmaa, niin oma ruumiini ja muut ihmiset ja koko ympäristö, huonekalut, talot, kaupunki, luonto, kaikki muodostivat ikäänkuin taulun edessäni ja olivat asettuneet aivankuin pinnaksi. Avaruus ulottui useampaan suuntaan, jotavastoin maailma oli ikäänkuin pintana. Se valosilmä, jona tunsin olevani, katseli ulos, niinkuin ikkunasta, tätä pintamaailmaa, ja ainoastaan silloin kun se katseli elävää ihmistä - en tehnyt muiden suhteen havaintoja - pääsi se ihmisen sisään, ja silloin minä tiesin, että hänkin ulottui uuteen salaiseen suuntaan, jossa oli kätkettynä hänen jumalallinen henkensä. Jokaisen ihmisen sisällä, kun pääsin hänen sieluunsa tätä uutta ulottuvaisuutta pitkin, oli pieni valopilkku, mutta tein sen huomion, että se useimmissa loisti heikkona aivan kuin sitä ei olisi ollutkaan, ja näin samalla, mitkä olivat ne sielulliset ominaisuudet, jotka estivät tuota pientä tuikkivaa valoa oikein liekkiin nousemasta."
Tällaisen kokemuksen tehnyt luonnollisestikin alkaa katsella ympärilleen, olisiko muita ihmisiä, jotka olisivat kokeneet jotakin samanlaista.
Ervastin esikuva ja opettaja tuona aikana oli siis Tolstoi. Tämän oppilaana Arvid Järnefelt jo alkoi saada mainetta. Järnefelt oli julkaissut kirjansa "Heräämiseni" ja sen luettuaan Pekka Ervast päätteli, että Järnefeltkin oli läpikäynyt samankaltaisen heräämisen kuin hän itsekin, vaikka kirjassa oli sellaistakin, jota Ervast ei täysin ymmärtänyt.
Erikoisesti hän tunsi vetäymystä Järnefeltin kertomukseen kuinka tämä luopui omasta yläluokkaisuudestaan ja lyöttäytyi ruumiillista työtä tekevien pariin, ryhtyen itsekin tekemään ruumiillista työtä.
Vastaukset 13
Vanhimmat
Olen jonkin verran aikoinani lueskellut Ervastia (mm. Kalevalan avaimen), mutta en ollut vielä kuullut tarkasti hänen kokemuksestaan Jumalan Pojaksi tulemisesta.
Tästähän ovat ilmeisesti kristosofit tehneet sen väärän päätelmän että Ervast on Jeesustakin korkeampi Jumalan persoonallistuma. Vaikka kokemuksesta paremminkin pitäisi tehdä johtopäätös että kaikki me olemme "Jumalan" Lapsia, jotka ennemmin tai myöhemmin heräämme tajuamaan todellisen olemuksemme.
Itse pidän erityisessä arvossa Elisabeth Haichin kirjaa Vihkimys, jossa sama asia tulee ilmi.
OLIPA SIINÄ PAKATTU ASIAA! Kuka tuommoisen jaksaa läpi lukea? Kuka jaksaa lukea jonkin uuden ohjelman ehdot asentamisen yhteydessä? Ei kukaan"!
Ruusuristikökköä oikein olan takaa, tuohon harhaan ei ajaudu enää tänäpäivänä onneksi kukaan muu kuin sellainen ihminen jonka mielenterveys on jo aiemmin horjunut.
Ervasti ei tehnyt ihmeitä, Ervasti kirjoitti muutaman kirjan (yhtä vaikeaselkoisia) ei mitään muuta. Nyt Pekka poka on haudassa ja hänen tuotoksillaan ottavat rahaa ne joista ei ole edes tuollaisen sonnan tuottamiseen itsestää.
Silviissiin...
Onkohan sinulla tarpeeksi kapasiteettia lähteä kritisoimaan Ervastia, sopii kysyä. Tässä erään Ervastin aikalaisen, kirjailija Sven Krohnin arviota Pekka-pojasta:
"Kun ajattelen kaikkia niitä ihmisiä, joita kuluneiden vuosikymmenien aikana olen tavannut toimiessani maailmassa: teologeja, luonnontutkijoita, oppineita humanisteja, filosofeja, ihmisiä, joita on pidetty ja itsekin pidän huomattavina persoonallisuuksina ja viisaina, ei ole yhtäkään, jolla olisi lähimainkaan sitä vaikutusta minuun kuin Pekka Ervastilla. Kenessäkään en ole kokenut sitä kaikinpuolista älyn, tunteen ja tahdon harmonista kehitystä kuin hänessä, kenessäkään en sitä vakavuuden ja leikkimielen viehättävää yhtymistä, sitä kaikkia ymmärtävää eläytymistä toiseen ihmiseen, sitä veljellistä hyväntahtoisuutta ja rakkautta kuin hänessä. Monella tavalla voin sanoa, että hän on minulle näyttänyt, mitä ihmisestä kerran voi tulla."
Tällainen täysin tuntematon suuruus, on voinut kirjoittaa tai sanoa ihan mitä tahansa.
Eipä ole sitten muuta historiaan jäänytkään. :-DDD
Matami Könkkönen samalta vuosisadalta kertoi "Oksennan kun vain näenkin Pekka Ervastin, samoin käy jos luen hänestä tai kuulen tai sitten törmään täällä peräkylän raitilla laukkuryssään, joka kaupustelee hänen tekeleitään.
Jotta senarvoinen kommentti. On varmasti ollut henkilöitä joihin tuo huuhaa on uponnut, muuten ei "Pekkapoika" olisi kirjoittanut kuin yhden noista pikkulehdykäisitä, joita nyt kaikenopettavina ja pelastavina KIRJOINA kaupitellaan. Kyllä kirjaset luettuaan jää yhtä tyhjää täydeksi kuin ennen sitä. Tämän voi jokainen todeta lukaisemalla yhden, toista on enää turha kaivella! Sillä ei se sonta miksikään muutu, oli nimi kannessa sitten mikä tahansa. Sitten tehdään vielä tähtitieteellisen hintaisia kirjoja hännen "luennoitaan"??? Voi hyvä sylvi, mutta lukekoon jos joku tahtoo, kuitenkin kirjastossa ettei rahat mene aivan hukkaan.
Suomen historia tuntee paljon omia suuruuksiaan, josta voi kuulla vielä nykyäänkin, on kirjailijaa, saarnamiestä, runoilijaa ja tutkijaa. Paljon aikaisemmalata ajalta kuin tuo "Suuri Pekka poika". Heistä kertovia ylistyskommentteja kertovat toiset aikalaiset jotka me kaikki tunnemme ja tiedämme olleiksi ja vaikuttaneiksi ihmisiksi.
Tällaiset Ervastit tuntee vain katoava lahkon jäänne, jonka ainoa toiminta nykyään on RAHASTUS. Tosin pienevälle joukolle.
Jaa että Matami Könkkönen..:)) Itse kyllä luottaisin enemmän Sven Krohnin lausuntoihin, joka sentään on ainakin kohtalaisen fiksu mies, vaikkakaan ei mikään yleisesti tunnettu.
Se, että Pekka Ervastin kirjoitukset menevät yli teikäläisen hilseen, ei kai nyt välttämättä kuitenkaan tarkoita, että kaikki nuo noin 130 syvämietteistä ja älyllisesti korkealuokkaista nidettä olisivat pelkkää sairaasta mielikuvituksesta siinnyttä potaskaa. Ja mitä sitten niihin ihmeiden tekemiseen tulee, niin Ervast itse ei kenties tehnyt ihmeitä, mutta ainakin hän koki niitä - mikä jo sekin nostaa hänet kirkkaasti jokapäiväisen tallaajan yläpuolelle.
Jeesuskin olisi täysin tuntematon kuuluisuus, ellei Rooma olisi tehnyt hänestä jumalaa. Kuinkahan paljon rahaa lieneekään tungettu raamattuihin ja kaikenlaisiin raamatun selityskirjoihin? Sitä on tietysti vaikea laskea, kun rahastajina on lukuisia tahoja, lahkolaisia unohtamatta.
Mitä hyvää Jeesus on todella tehnyt meidän kenenkään hyväksi? Saanut pelkäämään helvettiä, tietysti. Sehän se on niin erinomaisen tärkeää elämässä.
Niin... luettuasi yhden evankeliumin toista on turha kaivella. Paitsi tietysti jos haluat löytää ristiriitaisuuksia niiden väliltä, ja niitähän riittää.
No se on jo ihme!
Niin, siis hän OLI kohtalaisen fiksu mies, kuoli muutama vuosi sitten noin 96-vuotiaana. Tässä hänen suuri kokemuksensa:
Sven Krohn: Valkoinen aukko.1993
"Tarkoitus oli todistaa determinismi oikeaksi ja täydellisesti kumota indeterminismi. Äkillinen mielipiteen muutos lopetti nämä mietelmät.
Mitä oli oikeastaan tapahtunut. Helmikuussa 1921, silloin lähestyen 18 ikävuottani, olin kokenut toisen silloisessa kehitysvaiheessani käänteentekevän henkisen, sanokaamme syvähenkisen kokemuksen. Ennen sitä olivat intellektuaaliset harrastukseni, ylioppilastutkinnon valmistelun ohella, suuntautuneet Einsteinin suhteellisuusteorian ja uuden atomiteorian yleistajuisiin esityksiin.
Kyseisenä iltana mietiskelin kuitenkin sitä mitä voidaan nimittää moraalisen velvollisuuden luonteeksi, jonka päättelin sisältyväksi mielensuuntamme hyvyyteen. Jokunen tunti tämän jälkeen tapahtui se, joka vastaa yhtä niistä uskonnollisen kokemuksen tyypeistä, joita William James kuvaa kuuluisassa teoksessaan The Varities of Religious Experience (suomeksi Uskonnollinen kokemus moninaisuudessaan 1911).
Fenomenologinen analyysini erottaa tässä kokemuksessani neljä keskeistä piirrettä.
(1) Ikäänkuin tajuntani ulkopuolelta tulvii minuun jotakin, jonka lähdettä en voi tiedostaa muuksi kuin suureksi rakkaudeksi. Tämän rakkauden edessä tunnen oman pienuuteni ja arvottomuuteni, mutta sillä on valtavasti puhdistava vaikutus ikäänkuin olisin vapautunut persoonallisuuden taakasta.
(2) Ja tämä merkitsee samalla sanoin kuvaamatonta autuutta, tunnetta, johon verrattuna tavalliset ilot ja riemut ovat vain kalpeita varjoja.
(3) Tarkemmin eriteltynä, tiedostamisen kannalta katsottuna tajuan olevani jollakin välittömällä tavalla kosketuksissa johonkin minua paljon laajempaan, ehkäpä ei mittasuhteiltaan kosmiseen tai jumalaiseen, mutta joka tapauksessa taivaalliseen tajuntaan, olevani siihen yhtyneenä, tajuten esikäsitteellisesti sen aktiivista läsnäoloa ja sisältöä ja kuitenkin tunnen samalla olevani siitä erillisenä, jopa tehostetuin minätietoisuuksin.
(4) Ja tämä kokemus kutsuu samalla minua tekemään itsestäni jotakin. Sen tulee olla alkusysäys henkiselle pyrkimykselle ja tämän pyrkimyksen tulee merkitä jotakin arvokasta, ylipersoonallista, ehkä julistuksenomaista myös objektiivisesti itseni ulkopuolella.
Saattaa ihmetellä, ja olen joskus itsekin sitä ihmetellyt, ettei tämä kokemus sittenkään muodostunut sillä tavoin koko elämääni hallitsevaksi, kuin kokemuksen aikana ja lähiaikoina sen jälkeen saatoin uskoa. Osaksi luulen sen johtuneen taipumuksestani kriittiseen erittelyyn, sanokaamme rakkaudestani pikemminkin probleemoja etsivään kuin ratkaisuihin tyytyvään filosofointiin, osaksi siihen, että tämä kokemus nostatti dynaamisia vastavoimia tietoisuuteeni, vahvoja ja kiehtovia, vaikka niillä ei ollutkaan sitä avaruutta ja tunteen harmoonista intensiivisyyttä kuin syvähenkisellä kokemuksellani.
Siksi saatan hyvin ymmärtää, mitä tarkoitetaan korkeammalla ja alemmalla luonnolla tai mitä Goethe tarkoitti, kun hän puhui kahdesta sielusta, jotka taistelevat hänen rinnassaan tai edelleen, mitä Erik Ahlman tarkoittaa opillaan varsinaisesta ja empiirisestä minästä. Edelliseen nimitykseenhän jotenkin näyttää sisältyvän jälkimmäisen harhanomaisuus. Itse puolestani olen filosofisessa antropologiassani puhunut ydinihmisestä, joka piilevänä mahdollisuutena meissä toteutettuna merkitsee täysihmistä. Tässä merkityksessä hyväksyn Nietzen lauseen, että ihminen on ylimeno."
tuollaisista oireista usei selviytyy ihan itsekseen, olisi silti lääketieteelinen hoito ja tutkimus paikallaan, koska aivoverisuonten kataminen tai tukos tuollaisessa suonessa on aina ja kaikissatapauksissa varsin vakasti otettava jutu ja näinollen vaatisi aina välitöntä hoitoa.
se Saatana toimii.
...ja eikun löylyä lisää.
Tatteja, happoo, hulluruohoo, mitä? Kovin on tuntunu potkivan.
Ei mitään kemikaaleja eikä keinotekoisia stimulantteja, vain harrasta ja tinkimätöntä henkistä ja siveellistä kilvoittelua sekä elämän perimmäisen tarkoituksen ja sen suuren Totuuden etsintää, kunnes lopulta Totuus hänelle paljastui - kieltämättä aika dramaattisella tavalla..:)