Ei mikään jatkonovelli, vain pari riviä tytöstä ja pojasta

Aleksi13 kirjoitti:

"Rakastatko?"


Mä en edes kato sitä silmiin. Kattelen yötaivaalla loistavia tähtiä, ja ihmettelen kuinka ne tuikkii niin jännästi. Kyllä mä kuulin jo ekalla kerralla sen kysymyksen, ei se siit oo kiinni. En vaan haluu vastata. Mikä se on kysymään tollasta multa? Helvetti, ehän mä ees tunne sitä, nähtiin ekan kerran joskus viime viikolla. Mun vastaus tarkottais sille ihan eri juttuu ku mulle itelleni, ihan ku toi kysymyskin. Mä en yksinkertasesti pysty vastaamaan sille just nyt. Olkoonki sitten kiusallinen hiljaisuus, mut se ei ois saanu kysyy tollasta. Tää on nyt vähän ku periaatteesta kiinni, tai no, vielä enemmän. Täs on kysymys samalla mun omasta minäkuvasta. Siis, mähän en oo mikään löyhäpäinen paskanpuhuja, joka antais vastaukseks pari hienoo sanaa mitkä ei loppujen lopuks tarkottais mitään. Mä haluun et mun sanoilla on jotain arvoa, eikä ne oo mitään pelkkii verbaalisii koristeita lauseiden nurkissa. Mä en vaan sano ihmisille jotai kivaa sen takii et ne haluu kuulla sen. Vaikka silleen mä ehkä saisinki tehtyy monii onnellisiks ainaki hetkeks. Mut mä en yksinkertasesti toimi niin. Se ei ois rehellistä mua itteeni kohtaan. Se muuttais mua, enkä haluu muuttuu. Sillon mä oisin joku joka saa aina jonku hymyilemään jollai kivalla heitolla. Ei se ois pahasta, moni varmaan pitäski musta, mut kysymys on siitä etten mä ite pitäis semmosesta enkä haluu olla sellanen tyyppi. Mul on vaan ehkä turhantarkka mielikuva ittestäni, jonka pyrin säilyttämään joskus liianki tiukasti. Mut sellane mä oon. Enkä mä ala pyytää anteeks keltään sitä minkälainen mä oon. Enkä todellakaan muuta omaa itteeni jonkun toisen ihmisen takii, vaikka se ois noinkin kiva.
   Nyt se nousee ylös ja alkaa puistelemaan ruohonkorsia vaatteistaan. Mä tiedän mitä se ajattelee musta nyt, joskus mä vaan tiedän toisen ajatukset hyvin selkeesti. Vilkasen sitä tyynenä kasvoihin samalla ku pyörittelen valkosta kiveä sormien välissä. Melkein itkee. Se ymmärs mut väärin. Voisin viel korjata jotain ja jopa saada sen palaamaan onnellisena mun viereen parilla hyvin valitulla sanalla. Mut ei. Se ei ois saanu kysyy sitä. Mä inhoon satuttaa ketään, en haluis ollenkaan olla semmonen joka niin tekee. Joskus ei vaan oo vaihtoehtoo. Kyllä muhunki sattuu niin saatanasti ku se kysyy vielä vetisin silmin: "Me ei sit varmaaan enää nähä, vai?", ja silti vastaan sille vaan hiljaa huokaisten: "Ei kai sitten." Niin kuin mikään ei tuntuis missään.
   Ja vaikka mä joltain osin haluisinki nousta makaamasta siitä nurmelta ja kietoo ton vapisevan tyttö taas kerran lämpimään syleilyyn, mä en pysty siihen. Toinen puoli musta ei vaan anna myöten, vaan miettii sitä mitä sen jälkeen vois tapahtuu, ja vakuuttaa ettei asiat vois kääntyy enää parempaan. Se puoli on kans loukkaantunu tytön sanoista, joita ei kai edes pitäisi ottaa niin vakavasti, eikä haluu olla nyt lähelläkään sitä. Mä ajattelen liikaa, ihan liikaa, tiiän sen. Oispa kaikki niin yksinkertasta, niin kun leffoissa. Mutta eihän elämä oo elokuvaa, ei ainakaan mun omani. Tästä puuttuu liikaa onnellisia loppuja.
   Kattelen vielä sen perään ku se kulkee pois silmiään pyyhkien, ja vasta alan käsittää että tää juttu loppu nyt tähän, enkä oikeesti enää tuu koskaan näkee sitä. En mä silti itke, en oo itkeny yli seittemään vuoteen. Mä en tiiä miks. Siinä viel maatessani tummansinisen yötaivaan alla, alan taas ajattelee millasta meil ois voinu olla. Helvetti, miks mun piti olla niin vitun tyhmä. Haluisin tehä pahaa ittelleni, vaikka iskee nyrkit hajalle kallioo vasten, ja huutaa ja itkeä. Ainakin jättää arvet muistuttamaan typeristä valinnoista. Mut enhän mä voi, mä osaan pitää itteni liian hyvin kurissa. "Musta on tullu oman itteni vanki", totean itsekseni enkä osaa edes pelästyä. Makaan vaan hiljaa ja kattelen tähtiä, ja sitä kuinka yksi niistä putoaa. Kunpa oisitkin mun vierellä ja kysyisit sitä taas.

kirjoitti:

Anonyymi

Kirjoita kommentti

5000

Lähetä