Heikoille

Sinä olet se mikä olet. Ja jokatapauksessa paras lapsillesi. Niin on meidän vain ajateltava.

No joo, useimmilla yksinhuoltajilla meinaa varmasti välillä epätoivo tarttua puseroon. Ja selvähän se on, koska yksin on kaikesta selvittävä. Itse osaan ainakin kunnioittaa itseäni, tsempata ja kehua itseäni! Kiitoksena lapsilta saa välillä kuulla (kuten eilen oma 11v tyttöni rutisti lujaa ja sanoi: "Äiti, sää oot ihana!!" Ja 14v poikani antoi mun halata itseään, taputti selkääni ja näin onnellisen hymyn hänen kasvoillaan.

Noiden hetkien ja näiden lapsien varassa on kuitenkin hyvä elää - pahimpinakin päivinä!

Lämmintä joulunodotusta. Ja "turha" stressaaminen vaikkapa joulusta romukoppaan!! Rakkaus lapsiin on tärkeämpää kuin puunatut jalkalistat...

Alkaa oleen 6 vuotiaan kanssa tiukilla, mistähän tullut tollanen juntti, äitinsä suvussa on kyllä samanlaisia jääräpäitä, ehkä sieltä sitten geenien mukana siirtynyt,
"tapellaankin" joskus, ja kyllä tekis mieli iskee rukkaset naulaan ja luovuttaa, väsyttää........

Pitää kyllä vaan jaksaa yrittää....

Kyllä sinä jaksat. Rankkaa varmasti on, kaikella tavalla, mutta sisulla läpi vaikka harmaan kiven! Ihan vaan, vaikka piruuttaan :)Hengähdä hiukan, ja ennen kaikkea, älä ole hirvittävän ankara itsellesi.

yksin, olen myös samanlaisessa tilanteessa. Meillä paukutetaan samoista asioista, ja kuka niitä lapselle opettaa, ellei äiti. Kun ei ole muitakaan.
Yhtä taistelua on täälläkin aivan jokapäiväisten asioiden kanssa, ja hermot menee välillä, epätoivo meinaa välillä iskeä. Minullakin on erittäin omapäinen tyttö, jonka kanssa saa voimia mitellä. Meillä on myös jopa keskusteltu tästä komentamisesta ja huutamisesta, mutta mikä auttaa, kun mikään ei mene perille normaaliäänelläkään. Vaatteet jää meilläkin märkänä eteisen lattialle myttyyn, pyyhkeet heitetään mihin sattuu märkänä, likaiset vaatteet sängyn alle jne, jne. jne. Mutta periksi en ole antanut. Jos ei muuten laiteta asianmukaisiin paikkoihin niin sitten huutamalla.
Lahjonta ei tehoa, enkä sitä käytä. Viikkorahaa ei halua, koska ei halua tehdä mitään kotitöitä, edes näitä edellä mainittuja asioita. Tyttö on 11v. kova on tämä tahtojen taistelu ja voimille ottaa. Kyllä on käynyt mielessä, että annanko vain olla, mutta ei siitäkään mitään tulisi. Ei mene perille asiat edes sadannellakaan kehotuksella.
Iloinen asia on se, että koulu menee lähes huippuhyvin. Tänäänkin tuli 10 kokeesta. Ysiä ja kymppiä usein. Matikka ei niin helppoa, mutta muuten.
En ole itsekään mikään turhasta nipottaja, mutta kyllä perussiisteys pitää olla ja oppia.

Luin sanojanne, kiitos näistä jo tulleista.
Todella lohdullista saada jelppiä, vaikka näin virtuaalisesti.
Mietin päivällä, ettei mulla ole varaa masentua, vaikka hetkittäin mieli tekisikin.
Ei ole luontoa heittää kaikesta irti, kun nämä mokomat riiviöt kuitenkin olettavat ohjien pysyvän käsissäni istun tai makaan.
Heille olisi melko järkytys tavata joku päivä äiti makaamassa pimennetyssä huoneessa kylmä kääre otsanpäällä, surumielisen musiikin hiljaa soiden..
vaikka totta vie, muuten olisi ihan hienoa kokeilla, mutta kun siitä on kuitenkin noustava, jatkettava siitä mihin jäi. Aivan samalla tavoin kun on koko perhe kipeänä: itse ennättää sairastaa sitten kun on hoitanut lapset, sitten kun he nukkuvat rauhallisesti.

Olen aina sanonut masentumisen olevan omaa valintaa. Elänkö niinkuin opetan ?

Välillä tuskailee kun olisi kaksi kättä, itsellään, lisää. Oivalsin senkin,että hyvä kun ei ole: luoja osaisi täyttää nekin kädet jollain työllä tai kannettavalla. Ehkä onkin varjelusta, ettei käsiä ole kuin kaksi. Mikä ei niihin sovi, pitää kantaa erikseen.
Kätevintä jos ne kaksi kättä olisi hyvän ja rakastavan miehen kädet, niillä olisi paljon käyttöä meidän huushollissa :)

Kyllä tämä tästä.. päivä vain ja askel kerrallansa.