Minun 16-vuotias tyttäreni muuttaa pian pois kotoa. Hän muuttaa opiskelija-asuntoon toiselle paikkakunnalle 200km päähän. Tämä koulu on erikoislukio, johon on erittäin vaikeaa päästä. Tyttäreni keskiarvo peruskoulusta päästyään oli 9,7. Hän on todella persoonallinen ja hyvä tyttö. En vain tiedä teinkö oikein kumminkaan kun hänet muuttamaan päästin, tulee niin kamala ikävä.
Mutta onneksi on puhelin keksitty, ja kyllä hän kotiin tulee joka toinen viikonloppu.
Onko muilla kokemusta lapsen pois muutosta? Teinköhän oikein? Olisin pilannut hänen toiveammattinsa ellen olisi päästänyt muutamaan. Aviomieheni kanssa meillä on vähän vaikeaa tämän asian kanssa.
Mutta onneksi on puhelin keksitty, ja kyllä hän kotiin tulee joka toinen viikonloppu.
Onko muilla kokemusta lapsen pois muutosta? Teinköhän oikein? Olisin pilannut hänen toiveammattinsa ellen olisi päästänyt muutamaan. Aviomieheni kanssa meillä on vähän vaikeaa tämän asian kanssa.
Vastaukset 17
Vanhimmat
Mielestäni meidän vanhempien tehtävä on saada lapsi kasvamaan aikuiseksi. Teillä lienee nyt se vaihe. Totta kai on ikävä, kun lapsi muuttaa pois.
Nyt alkaa myös uusi vaihe siinä mielessä, että alkaa hänen oma elämänsä. Vain hän itse osaa sen tehdä ja oppia erehdysten kautta. Vanhempien osa tässä vaiheessa on vain kannustaa. Emme enää paljoa voi vaikuttaa, emmekä saa vaikuttaa lapsen tekemiseen.
Meidän ongelmamme tässä vaiheessa on aika usein se, että emme tajua laspen aikuistumista ja tarvetta alkaa elää itse haluamallaan tavalla, vaan pyrimme edelleen ns. auttamaan lastamme. Meidän osamme on enää avustaa rahallisesti ja rakkaudella, mutta emme enää saa ohjata kasvavaa lasta. Vain äärimmäisessä hädässä on velvollisuutemme puuttua asiaan, mutta sekin on aika vaikeata. Siis tämä on ilon ja surun hetki. Toivottavasti saatte paljon iloa lapsenne aikuistumisen myötä.
Uskon, että tämä pieni katumus johtuu vain äitiydestäni. Järjellä kun ajattelen niin tämä on todella hieno asia; lapsemme itsenäistyy ( ei onneksi koskaan ole tarvinnut patistaa esim. siivoamaan, tekemään läksyjä), saadaan aikaa nuoremmille lapsille, lapsemme saa juuri sen ammatin mistä on unelmoinut. Mutta se ikävä, hän ei ehkä enää koskaan tule asumaan kotonaan.
Olet aivan oikeassa, erehdysten kautta oppii. Parempi että hän tekee nyt niitä pieniä virheitä. En kyllä usko että hän mitään vakavia virheitä menee tekemään.
Ja on kyllä totta ettei enää 16-vuotiaan (melkein aikuisen) elämään pidä puuttua niinkään. Minun täytyy vain luottaa häneen. Mitä siitä tulisi jos sen ikäisen elämää yrittelisi säädellä jatkuvasti. Ei mitään. Vapautta pitää antaa tietyn iän/kypsyyden jälkeen, kyllä.
Se kyllä pelottaa kun lapsemme saa nyt aikamoisen kimpaleen vapautta (ja vastuuta), entä jos hän alkaa käyttämään sitä väärin? Alkaa vaikka juomaan joka viikonloppu? Lintsaa koulusta? Tuota olisi kyllä aika vaikeaa uskoa kun hän on niin hyvä koulussakin ja järkevä, tietää alkoholin vaarat hyvin. Olemme opettaneet hänelle sivistyneen tavan juoda, toivottavasti hän ei vaan retkahda mihinkään, ja kyllähän hänet aina saa poiskin haettua sieltä koulusta jos huonosti alkaa menemään.
Miksiköhän me vanhemmat ajatellaan sitä pahinta vaihtoehtoa? Täytyy olla optimisti. Eikö vain?
Anna lapsesi mennä, äläkä turhia huolehdi! Varmistat vain, että hänellä on aina koti mihin tulla ja vanhemmat, jotka hyväksyvät hänen itse tekemänsä virheet ja päätökset (jos sellaisia tulee).
Et voi loppuikääsi spekuloida, että jos tyttö tekee sitä tai tätä, miten käy, alkaa vaikka juomaan...jne. Jokainen valitsee itse tiensä ja on vastuussa omista teoistaan. Sitä paitsi kertomasi mukaan tyttäresi on todella järkevä nuori nainen! Luultavimmin olet suotta huolissasi, ehkä tyttäresi jopa tarvitsee omaa tilaa ylihuolehtivaisuudeltasi!!!
Minäkin muutin 16-vuotiaana kotoa. En kuitenkaan 200km:n päähän, vaan välimatkaa oli n. 4km. Muutin koska oma äitini ja hänen miesystävänsä olivat alkoholisteja, eikä heidän elämäntyylinsä sallinut kotona opiskelevaa nuorta. Päätös muuttamisesta oli yksin minun! Sain apua paikallisesta sosiaalivirastosta. Äiti oli kauhuissaan eikä ymmärtänyt MIKSI muutan. Asioista oli keskusteltu useita kertoja, eihän kukaan jaksa panostaa koulutyöhön, jos yöt joutuu valvomaan kuunnellen juoppojen örinää ja tappelua.
Sosiaaliviraston kautta sain asunnon, lukurauhan ja minusta tuli kuin tulikin ylioppilas. Nyt olen haaveammatissani ja erittäin ylpeä, että saavutin tuon kaiken itse.
Se mitä olisin kaivannut silloin 16-vuotiaana oli "turvapaikka" jonne mennä. Minulla oli vain oma pieni asuntoni, vaikka koti oli lähellä ei sinne voinut noin vain mennä. Koskaan ei tiennyt missä kunnossa siellä oltiin. Olin melko yksinäinen! Kaikesta jäi kuitenkin jonkinlainen tyhjä kolo...
Olet varmasti hyvä äiti! Anna tyttärellesi silti tilaa löytää oma itsensä ja itsenäisyytensä! Ole tukena kun sinua tarvitaan, koska hylätyksi tulemisen kokeminen on 16-vuotiaallekkin kova pala, vaikka onkin "melkein" aikuinen.
Hyvää alkavaa syksyä teille molemmille ja menestystä tyttäresi opintoihin!! =)
Oli tosi mukava lukea tunteitasi. Nehän ovat suurta ikävää ja kova menetys. Kaikesta päättäen vaikutta siltä, että sinä olet antanut hyvät eväät lapsellesi. Loppu on sitten ihan muista asioista kiinni.
Itselläni huolet loppuivat silloin, kun poikani sai monen mutkan jälkeen vakituisen työpaikan Englannista! Sitten tyttäreni lentoemona ollessaan tuli vahingossa raskaaksi, piti lapsen ja hoiti 3 vuotta kotona. Nyt asuu kahdestaan lapsen kanssa ja on alkanut farmasian opiskelun ja hoitaa yksin lastaan samaan aikaan. Hän on fiksu ja ehkä jopa aikuisempi kuin isänsä.
Tämä elämä on niin mielenkiintoista. Onneksi kaikki on kai siitä kiinni, mitä me lapselle olemme onnistuneet antamaan jo kotona, antaneet heidän kehittyä yksilöinä, eikä ainoastaan meidän halumme ja ohjaukseme mukaisesti. Luulen, että itse saamani kamalan kasvatuksen osasin kuitenkin nollata ja antaa lasten hengittää ja vain rakastaa heitä omina itsenäisinä yksilöinä.
Lapseni meni jo ;).
Ja kyllä hänellä on aina paikka kotona. Ehkä oman ikäväni kestän, mutta se, että sisaruksillakin on ikävä. Sisarukset olivat kaikki aina yhdessä aivan kuin parhaat ystävät. Nuorimmainen joskus kyselee että milloin sisko tulee kotiin. Se tuntuu aika pahalta.
En ole ylihuolehtivainen, mutta se, että muu perhe kärsii siitä kun isosisko on poissa. Mutta eiköhän lasten ole aika oppia olemaan hieman erossa toisistaan. Olen ollut aika huolissani siitä, kuinka tiiviisti he ovat yhdessä. Heillä ei juuri muita ystäviä ole.
En koskaan ole ollut ylihuolehtivainen. Olen aina luottanut vanhimapaamme täysin, ja hän on saanut tehdä melkein mitä haluaa. En siis ole vapaan kasvatuksen suosija. Ei vaan ole ollut mitään tarvetta rajottaa tekemisiä. Hän ei halua olla perjantai-iltoja jossain kadulla tmv. Niin voi olla aivan huoletta.
Olen itse muuttanut pois kotoa kun olin 15-vuotias. 16-vuotiaana menin Ruotsiin töihin (se ei todellakaan ole helppoa). En saanut vanhemmiltani mitään tukia ja olin aivan yksin elämäni kanssa. Se oli aivan kamalaa siihem mennessä kun täytyin 21-vuotta, kun olin saanut kunnon ammatin. Vuoden päästä jo tapasin mieheni ja sitten vuosien päästä odotinkin jo vanhinta.
Kai minä jotenkin pelkään että hänellä olisi vaikeaa asua yksin. Minulla kun on nuo omat kokemukset ja automaattisesti ajattelen että tyttäreni kokisi samaa. Vaikka asia ei ole niin. Jos vaikka miehen tapaa ja sitten on pallo mahassa niin ei se helppoa olisi.
Kai nyt kun olen vähän taustoja kertonut, niin ymmärrät miksi olen vähän tällainen "höpsö" :).
Hyvää syksyn alkua sinullekin!
Sinun lapset on päässeet pitkälle. Englantiin asti oikein. Hui. Ja tyttäresikin on täytynyt aika rohkea olla kun pärjää lapsen kanssa yksin.
Olen tullut siihen tulokseen, että kasvattamisella ja perhetaustoilla ei ole niin paljon merkitystä, mitä kuvitellaan. Esim. sinäkin olet nollannut kamalan kasvatuksen jonka sait, ja mitä sinusta on tullut; hyvä isä.
Ei minunkaan vanhemmat mitään herkkuja olleet. Tyranneja oli. Eivät kuunnelleet. Ei välittäneet. Joskus isä jopa löi. Olisin voinut saada vaikka traumat siitä, mutta osasin nollata nuo jutut.
Ja on niitäkin tapauksia milloin lapsi on saanut aivan unelman kasvatuksen, niin saattaa silti tulla rikollinen hänestä. Eli se on aina se lapsi, joka elämästään päättää. Lapsi on oma yksilö, ei kasvatuksen kohde, jota pystyy noin vain muokkaamaan.
ihan mielenkiinnosta kysyn, etta minkalaista tyota poikasi tekee siella englannissa? (lontoossako mahdollisesti)? olen meinaan itse asunut siella pari kertaa, ja olisi kiva tietaa joitain suomalaisia siella muitakin kuin eraan yhden perheen...
Mun poika on Gambridgessä jenkkifirman atk-tietokantoja tekemässä. Kaikki alkoi vain internetin kautta otetusta yhteydestä, joka poiki haastattelun ja duunin 6 vuotta sitten. Hänellä ei edes ole atk:sta mitään tutkintoa, vaan tekemisen kautta opittu taito. Yksi hyvä asia oli varmaan, että hän opi Jenkeissä vaihto-oppilaana yhden vuoden El Pasossa, siis Meksikon rajalla. Ei Lontoo kovin kaukana ole sieltä.
Kun kerroit omista kokemuksistasi, ymmärrän sinua paremmin. Minullakin on lapsia ja olen huomannut saman heidän kohdallaan: vaikka ovat pieniä, en halua heidän kokevan samaa kuin minä lapsena koin!
Elämä ei ole koskaan helppoa, sitä et voi tyttärellesi taata, joten ei kannata myöskään pelätä pahinta. MINÄKIN OLEN ONNELLINEN, vaikka löysin elämäni miehen nuorena tyttönä, menin alta 20-vuotiaana naimisiin ja tähän ikään olen saanut lapsiakin. Ehdin opiskella ja tehdä töitäkin. Helppoa ei ole aina ollut, mutta kaikesta olen selvinnyt ja onnellinen olen, kuten sanoin.
Pelkäätkö siis, että elämä on ollut tyttärellesi LIIAN helppoa? Ehkä hän ei ole kokenutkaan vastoinkäymisiä, kun on pärjännyt hyvin koulussa, hänellä on ollut mahdollisuus harrastaa ja ympärillään on ollut rakastavat vanhemmat ja sisaruksia. Vastoinkäymisiä kuitenkin tulee kaikille. Ehkäpä hän nyt tulee kohtaamaan niitä enemmän kuin koskaan aiemmin. Läheiset ovat kaukana, ympäristö uusi... Ymmärrän huolesi, jos asiat on näin. Uskon kuitenkin, että hyvän kasvatuksen saaneena hän selviytyy, onhan hänellä rakastavat läheiset turvanaan, vaikkakin ei ihan lähellä. On kuitenkin paikka johon tulla!
Itselläni on sama ongelma joskus edessä, uskoisin. Jokainen äiti haluaa varmasti antaa parasta lapselleen. Tsemppiä teille ikävästä huolimatta =)
Tuo sinun lause, että ehkä lapseni ei ole saanut tarpeeksi vastoinkäymisiä, saa minut miettimään. Kyllä, olet aivan oikeassa. Pelkään myös sitä, että hänellä ei ole sellaisia "kovia paloja" koskaan ollutkaan. Mutta nyt hänen on aika niitä kyllä saadakin, eikö vain?
Ei sinullakaan varmana ole helppoa (pienten?) lasten kanssa? Mutta nauttikaamme yhdessä vanhemmuuden ihanuuksista, pian ne lapset jo lentävät pesästä, sitä ajan kuluaei tosiaan huomaa! Eli nauti sinä jokaisesta päivästä, vaikka vaikeaa olisi joskus.
Hyvää syksyn alkua sinulle, ylioppilas-94, ja kaikille muillekin ihanille ihmisille!
Jaa, vai ei lähempää löytynyt lukiota, kun piti 200 km päähän muuttaa?
Itse olisin aikoinani halunnut taidelukioon. Silloin minun olisi myös pitänyt muuttaa toiselle paikkakunnalle; välimatkaa olisi ollut n. 100 km.
Vanhempani eivät päästäneet minua pois kotoa silloin, ja se kyllä löi leimansa suhteeseemme. Päätin, että heti täysi-ikäiseksi tultuani lähden kotoa pois enkä pidä juurikaan yhteyttä vanhempiini. Näin myös kävi. Lopetin muuten myös pianon- ja kitaransoiton sekä kuoroharrastuksen, koska koin, ettei kannata harrastaa, kun ei pääse panostamaan niihin täysillä.
Tuollainen on kyllä aika kamalaa. Ehkä vanhempasi eivät luottaneet sinuun? Ei tunteneet sinua? Tai ehkä he ajattelivat että ei mikään taiteilijan ammatti ole hyödyllinen tmv.
Ajattelin niin, että lapseni varmana katkeroituisi, jos en päästäisi häntä. Hän on nimittäin todellinen lahjakkuus lajissansa. Olisi kamalaa heittää ne tuosta noin vain hukkaan ja vain sen takia että hän sattuu olemaan 16-vuotias. Se on väärin, todella väärin. Parempi että on hyvät välit ja asuu pois kotoa kuin loppuelämän kylmät välit.
En minä kyllä olisi häntä päästänyt jos ei olisi osannut tehdä kotitöitä ja päästötodistuksessa olisi ollut viitosia ja kutosia.
Minunkin tyttäreni soittaa kitaraa ja pianoa. Mutta vain huvin vuoksi. Hyvin kyllä osaa soittaa kun ajattelee ettei ole kertaakaan käynyt musiikkitunneilla. Tuosta noin vain opetteli nuotit ja harjoitteli.
No voi voi kun lapsesi on nyt maailman paras ihminen. kehu nyt vähän lisää..
Sinä (.) olet tainnut saada aika ikävän kasvatuksen, koska vain haluat tölviä asiallisesti puhuvia vanhempia. Ei meidän lapsissamme ole mitään kehumista sen enmpää kuin yleensäkään meissä ihmisissä.
Kaikissa meissä on vikoja, mutta pettyneiden ja vihamielisten ajatusten esiin tuonti paljastaa puhujan onnettoman olon. Se ei kylläkään ole meidän vikamme. Jos sinulla on lapsia, niin älä anna vihan iskeytyä heihin ja opettaa heille vääriä asenteita. Et kai tahallaan puhu kuin puhut. Paha mieli sieltä kyllä tunkee esiin. Sorry.
Noh, tätä pisteihmistä varmaan keljuttaa se, kun olen ylpeä tyttärestäni. Kun luin noita tekstejäni, niin kyllä niistä vähän huomaa että olen varmaan liiankin ylpeä. Mutta kyllä jokainen äiti ja isä tuntee aivan samalla tavalla kuin minä, kun lapsi saa jotain suurta aikaan. Minun mielestäni lapseni on todellinen ihme kun on niin hyvä koulussa. Olen ylpeyttä täynnä, myönnän. Mutta en halua kerskua, en todellakaan. Joten anteeksi pyydän heiltä, joita tämä ärsyttää, ei ole tarkoitus.
On lapsessani vikojakin, kuten se, että hän on niin laiska liikkumaan, helpottiko tämä sinua, nim. "."?
on meilläkin menossa, tosin nuori neito on kohta 18 vuotias. Hän alkoi ensimmäisen kerran puhua kotoa pois muuttamisesta 16 vuotiaana. Mutta silloin monien juttelukertojen jälkeen päätyi itse siihen, ettei ollut vielä valmis itsenäiseen elämään.
Pumpulissa häntä ei ole kasvatettu, vaan on vanhimpana lapsena kantanut vastuuta myös pienemmistä sisaruksistaan. Onneksi osaa kodin perusasiat hoitaa. On tietysti paljon käytännön asioita joita hän ei tiedä, mutta ehkä on aika ottaa niistä itse selvää.
Minulle äitinä ja pienemmille sisaruksille ajatukseen tottuminen vie aikaa, sitä tässä nyt työstämme. Hänen kanssaan on monet asiat ensimmäisinä koettu ja ehkä siksi on niin paljon tunnetta mukana. Tiedän että nuorempien sisaruksien kanssa on samat tilanteet edessä, sitä kuitenkin helpottaa jo tieto siitä, että se on käyty jo aiemmin läpi.
Olen iloinen ja ylpeä siitä että hänellä itsetunto on kasvanut vahvaksi niistä vastoinkäymisistä ja hän on itse siihen valmis irtautumaan kotoa sekä aloittamaan oman elämän.