Henkirikoksen uhrien omaiset

Kiitos. En tiedä mistä lähtisin tässä asiassa liikkeelle. MTT:ssä kävin ensimmäisenä päivänä, määräsivät vain lääkkeitä, joita en syö. Kriisikeskuksesta en koe saavani mitään apua. Kun jostain yrittää viimeisillä voimilla jotain kysyä, kukaan ei tiedä. Missä vertaisryhmät? Tai sururyhmät? Itse en oikeen osaa käsittää tapahtunutta, on tapahtunut niin kamalaa, kuin kulkisi sumussa, jossa ei näe eteenäin. Elämältä meni pohja, kaikki vietiin multa, mitään ei jäänyt ja nyt piätisi vielä yksin tästä selvitä ilman mitään "ammattiapua".. Tuntuu hullulta..

KylmäKäsi kirjoitti:

Kiitos. En tiedä mistä lähtisin tässä asiassa liikkeelle. MTT:ssä kävin ensimmäisenä päivänä, määräsivät vain lääkkeitä, joita en syö. Kriisikeskuksesta en koe saavani mitään apua. Kun jostain yrittää viimeisillä voimilla jotain kysyä, kukaan ei tiedä. Missä vertaisryhmät? Tai sururyhmät? Itse en oikeen osaa käsittää tapahtunutta, on tapahtunut niin kamalaa, kuin kulkisi sumussa, jossa ei näe eteenäin. Elämältä meni pohja, kaikki vietiin multa, mitään ei jäänyt ja nyt piätisi vielä yksin tästä selvitä ilman mitään "ammattiapua".. Tuntuu hullulta..

Itse suosittelen hakeutumista psykologille. Puhuminen auttaa. Itse huomasin jossain vaiheessa olevani joku robotti joka puhu puhu ja puhu. Itkin ja kerroin. Syyllistin itseäni, veljeäni ja tekijöitä. Olin surullinen, vihainen, epätoivoinen ja välillä jopa ajattelin että menen veljen perässä. Mutta en mä heti halunnut apua. mun läheiset veivät mut päivystyksenä kriisihoitajalla kun olin istunut pimeässä huoneessa ja kuunnellut musiikkia ja itkenyt. en tiedä kauanko mutta olin niin syvällä jossain että en olisi yksin sieltä selvinnyt. Sitten juttelin kriisihoitajan kanssa ja hän mun puolesta hoiti asioita eteenpäin. mun ei tarvinut kun vastata puhelimeen seuraavan kerran ja mennä paikalle. mutta ei se ollut niin helppoa alkaa puhumaan. jotenkin sitten vain sitä rupesi kertomaan. ja siinä vaiheessa oli vielä niin paljon asioita selvittämättä. tutkinnat oli kesken ja... luulisi sen mtt:n antavan muutakin apua kun lääkkeet? mun kohdalla taas ei ehdotettu edes lääkkeiden antoa. sinuna menisin vaikka keskellä yötä päivystävän lääkärin luo ja kertoa miten asiat on ja sanoa että nyt tarvitset todellakin apua! et jaksa yksin ja ei sun tarvitse jaksaakkaan! Kenenkään ei tarvitse menemään yksin tällaisten asioiden yli.

uhrinomainen kirjoitti:

Itse suosittelen hakeutumista psykologille. Puhuminen auttaa. Itse huomasin jossain vaiheessa olevani joku robotti joka puhu puhu ja puhu. Itkin ja kerroin. Syyllistin itseäni, veljeäni ja tekijöitä. Olin surullinen, vihainen, epätoivoinen ja välillä jopa ajattelin että menen veljen perässä. Mutta en mä heti halunnut apua. mun läheiset veivät mut päivystyksenä kriisihoitajalla kun olin istunut pimeässä huoneessa ja kuunnellut musiikkia ja itkenyt. en tiedä kauanko mutta olin niin syvällä jossain että en olisi yksin sieltä selvinnyt. Sitten juttelin kriisihoitajan kanssa ja hän mun puolesta hoiti asioita eteenpäin. mun ei tarvinut kun vastata puhelimeen seuraavan kerran ja mennä paikalle. mutta ei se ollut niin helppoa alkaa puhumaan. jotenkin sitten vain sitä rupesi kertomaan. ja siinä vaiheessa oli vielä niin paljon asioita selvittämättä. tutkinnat oli kesken ja... luulisi sen mtt:n antavan muutakin apua kun lääkkeet? mun kohdalla taas ei ehdotettu edes lääkkeiden antoa. sinuna menisin vaikka keskellä yötä päivystävän lääkärin luo ja kertoa miten asiat on ja sanoa että nyt tarvitset todellakin apua! et jaksa yksin ja ei sun tarvitse jaksaakkaan! Kenenkään ei tarvitse menemään yksin tällaisten asioiden yli.

Kun nyt kelaan asioita, puhun ja puhun, niinkuin sinäkin kirjoitit, kuin robotti. Pari lapsuudenystävää ihmetteli, että miksi en itke ja miten oon vahva. En ole, on vaan niin sekasin että ei tajua. Sitä yrittää kieltää ja kaartaa. Kun joku alkaa puhua tai itkeä, katson vihaisesti, että nyt se avas suunsa ja silloin joudun myöntämään että näin on tapahtunut! Sain lääkket vain siihen, etten näe sitä kamalaa näkyä koko ajan ja voidakseni nukkua ja niitä unilääkkeitä olen syönytkin, mutta siihen näkyyn on jo tottunut. Täytyy vaan ottaa yhteyttä johonkin. Tuntuu, että tarvisin jotain semmoista hoitoa että olis ympäri vuorokauden jotain henkilkökuntaa, mutta sitten taas mikään mielisairaala ei kiinnosta, se tuskin on hyväksi.. Haluaisin, että joku ravistais ja tekis mulle selväksi, että tämä ON totta.

KylmäKäsi kirjoitti:

Kun nyt kelaan asioita, puhun ja puhun, niinkuin sinäkin kirjoitit, kuin robotti. Pari lapsuudenystävää ihmetteli, että miksi en itke ja miten oon vahva. En ole, on vaan niin sekasin että ei tajua. Sitä yrittää kieltää ja kaartaa. Kun joku alkaa puhua tai itkeä, katson vihaisesti, että nyt se avas suunsa ja silloin joudun myöntämään että näin on tapahtunut! Sain lääkket vain siihen, etten näe sitä kamalaa näkyä koko ajan ja voidakseni nukkua ja niitä unilääkkeitä olen syönytkin, mutta siihen näkyyn on jo tottunut. Täytyy vaan ottaa yhteyttä johonkin. Tuntuu, että tarvisin jotain semmoista hoitoa että olis ympäri vuorokauden jotain henkilkökuntaa, mutta sitten taas mikään mielisairaala ei kiinnosta, se tuskin on hyväksi.. Haluaisin, että joku ravistais ja tekis mulle selväksi, että tämä ON totta.

Siihen menee aikaa että sen ymmärtää! Veljen kuolemasta on nyt yli vuosi ja en vieläkään sitä tahdo oikein ymmärtää. Joo olin antamassa viimeiset jäähyväiset kun hän nukkui arkussa ja hänen kasvoja silitin. Ja joo mä laitoin sen valkoisen liinan hänen kasvojensa päälle ja nostin sen arkun kannen. Mutta hän on vain käymässä jossain. Mulle on sanottu että sun on jatkettava eteenpäin, et voi jäädä siihen hetkeen mutta aika menee mutta minä elän siinä hetkessä. Näen kuvat silmissä, tunnen sen kivun ja tuskan mitä veli koki viimisillä hetkillä ja tunnen niin kovasti sen hemmetin moisen vihan tekijöitä kohtaan! Mikä oikeus toisella ihmisellä on viedä mun rakkaalta ihmiseltä hengen??? Kaikki nämä ja monta muuta asiaa pyörii mielessä! Mä en pystynyt jatkamaan elämää ilman lääkitystä. Syön joka päivä mielialalääkkeitä, alkuun sain unilääkkeitä mutta en syö niitä enään ja sitten mulla on vielä pelkotiloihin oma lääkitys. Kiitokset niille jotka mun veljen tappoi! Ja kun puhuit että haluaisit että olis koko ajan henkilökuntaa niin ei sairaalan osasto ole mikään mielisairaala. Sinne voi mennä juuri levähtämään ja puhumaan. Mutta sen sanon että kukaan muu kuin sinä itse ei voi ravistaa sua hereille todellisuuteen. voit muuten kirjoittaa mulle suoraan sähköpostia ettei tarvitse koko kansan palstoille kirjoittaa. osoite on [email protected] mutta voidaan myös keskustella täällä jos tuntuu siltä.

Uhrinomainen kirjoitti:

Siihen menee aikaa että sen ymmärtää! Veljen kuolemasta on nyt yli vuosi ja en vieläkään sitä tahdo oikein ymmärtää. Joo olin antamassa viimeiset jäähyväiset kun hän nukkui arkussa ja hänen kasvoja silitin. Ja joo mä laitoin sen valkoisen liinan hänen kasvojensa päälle ja nostin sen arkun kannen. Mutta hän on vain käymässä jossain. Mulle on sanottu että sun on jatkettava eteenpäin, et voi jäädä siihen hetkeen mutta aika menee mutta minä elän siinä hetkessä. Näen kuvat silmissä, tunnen sen kivun ja tuskan mitä veli koki viimisillä hetkillä ja tunnen niin kovasti sen hemmetin moisen vihan tekijöitä kohtaan! Mikä oikeus toisella ihmisellä on viedä mun rakkaalta ihmiseltä hengen??? Kaikki nämä ja monta muuta asiaa pyörii mielessä! Mä en pystynyt jatkamaan elämää ilman lääkitystä. Syön joka päivä mielialalääkkeitä, alkuun sain unilääkkeitä mutta en syö niitä enään ja sitten mulla on vielä pelkotiloihin oma lääkitys. Kiitokset niille jotka mun veljen tappoi! Ja kun puhuit että haluaisit että olis koko ajan henkilökuntaa niin ei sairaalan osasto ole mikään mielisairaala. Sinne voi mennä juuri levähtämään ja puhumaan. Mutta sen sanon että kukaan muu kuin sinä itse ei voi ravistaa sua hereille todellisuuteen. voit muuten kirjoittaa mulle suoraan sähköpostia ettei tarvitse koko kansan palstoille kirjoittaa. osoite on [email protected] mutta voidaan myös keskustella täällä jos tuntuu siltä.

Laitoin sähköpostia sinulle, uhrinomainen..
Onko muita ketä osais auttaa mitä teen?

KylmäKäsi kirjoitti:

Laitoin sähköpostia sinulle, uhrinomainen..
Onko muita ketä osais auttaa mitä teen?

Pikkuserkkuni tapettiin nelisen vuotta sitten puukottamalla hengiltä.Tappajana tytön poikakaveri.Vaikka en ollutkaan kovinkaan läheinen tämän pikkuserkun kanssa niin kyllä hänen kohtalonsa järkytti!Nuori henkilö vielä ja elämä edessä.En oikein tiedä miten voisin sinua auttaa koska sureminen on jokaisella omakohtainen kokemus.Toivottavasti saat apua!Voimia!

KylmäKäsi kirjoitti:

Laitoin sähköpostia sinulle, uhrinomainen..
Onko muita ketä osais auttaa mitä teen?

Yritin laittaa sähköpostia osotteeseesi mutta ei mennyt perille vai onko tullut??? Jos ei ole kokeilen huomenna uudelleen.. Eli olet mielessäni ja haluan jatkaa keskustelua
T: Uhrinomainen

Nimetön kirjoitti:

Yritin laittaa sähköpostia osotteeseesi mutta ei mennyt perille vai onko tullut??? Jos ei ole kokeilen huomenna uudelleen.. Eli olet mielessäni ja haluan jatkaa keskustelua
T: Uhrinomainen

Eli ei ole tullut vielä. Pääsin nyt vasta katsomaan, kun kone posahti.

Otan osaa menetykseesi. Suomessa ei todellakaan saa minkäänlaista apua mistään, kun on joutunut järkyttävän rikoksen uhriksi. Kukaan ei auta, ei edes terveydenhuolto. Rikosuhripäivystys on täyttä pelleilyä ja SOS-palvelu, molemmissa on täysin osaamaton henkilökunta.

Yksin täällä jätetään, vaikka olisi kokenut kuinka järkyttäviä asioita tahansa.

Suomessa ei saa uhrina mitään apua mistään ja mielialalääkkeitä ei kannata syödä, ne lääkkeet eivät tapahtunutta muuta miksikään.

Voi luoja! Onko syyllistä saatu kiinni? Otan sydämestäni osaa :( Oman lapsen kuolema on pahinta mitä voi ihmiselle sattua!Huomasinkin että tyttäresi asui Kajaanissa? Itse olen siellä syntynyt ja muuttanut pois kolmekymppisenä.Järkyttävää luettavaa tuo Pietarin toiminta :(