On se kumma kun lapsen pitäisi aina joustaa ja tottua ja pystyä ja sopeutua ja reissata pakata tulla mennä ja olla vielä kaiken repimisen jälkeen henkisesti kunnossa!
Aikuiset vaativat pieniltä lapsilta ällistyttävää joustamista ja sopeutumista ja kärsivällisyyttä. Sitten ihmetellään kun lapsesta tulee hirviö.
Kenen on vika kun sotkee oman elämän ja siinä samlla lapsenkin elämän?
Reissutkaa itse, sopeutukaa itse ja kärsikää aikuiset itse, ja yrittäkää kaiken sen jälkeen vielä olla järissänne!
Lapsi ei ole kuminauha joka venyy ja palautuu. Lapsi saattaa venyä, mutta se ei enää palaudu. Ja venyy sen takia et on pakko.
Aikuiset vaativat pieniltä lapsilta ällistyttävää joustamista ja sopeutumista ja kärsivällisyyttä. Sitten ihmetellään kun lapsesta tulee hirviö.
Kenen on vika kun sotkee oman elämän ja siinä samlla lapsenkin elämän?
Reissutkaa itse, sopeutukaa itse ja kärsikää aikuiset itse, ja yrittäkää kaiken sen jälkeen vielä olla järissänne!
Lapsi ei ole kuminauha joka venyy ja palautuu. Lapsi saattaa venyä, mutta se ei enää palaudu. Ja venyy sen takia et on pakko.
Vastaukset 6
Vanhimmat
Niinpä. Eikä sekään riitä, että lasta retuutetaan paikasta toiseen, vaan niissä paikoissa vielä haukutaan selän takana aina sen toisen paikan vanhempaa LAPSEN KUULLEN. Ja molempien suvutkin on pahimmillaan riidoissa mukana. Isovanhemmat säestävät taustalla ja haukkuvat ex-vävyjä ja -miniöitä. Samalla unohdetaan, että lapsi kuulee kaiken ja joutuu kovin ristiriitaisiin ajatuksiin.
Onko pakko hankkia lapsia, jos ei sovussa pystytä kasvattamaan??
Onhan se näin useasti. Mutta mikä neuvoksi? Jos ei isä sitoudu perhe-elämään,eikä osallistu mihinkään,kuten minun tapauksessani,niin olisiko ollut parempi jäädä siihen liittoon? Ei minusta.Yritän mahdollisimman hienotunteisesti toimia lapsen ja isän (vastahakoisissa) tapaamisissa.Kaikista miehistä ei vaan kertakaikkiaan ole isiksi.Tämä oli vain minun tilanteeni ja minun ajatukseni ja kokemukseni,en yleistä.
Totta.
Aikuisten tehtävä olisi toimia lapsen parhaaksi, mutta hyvin hyvin harvoin erotilanteessa aikuiset siihen kykenevät, tai edes haluavat. Lapsi on niin helppo (vaikka ei itse edes sitä haluaisi, tai sitä itse ymmärtäisikään) siirtää pelinappulaksi kahden sotivan aikuisen väliin.
Ei vaan mene kaaliin; voiko viha ja katkeruus olla niin suurta, että se tekee sokeaksi?
Ihmiset eroavat, ei siinä mitään, joskus vain käy niin, mutta siinä on jotain, kun vanhemmat eivät osaa olla ihmisiksi, eivätkä sitten enää osaakkaan hoitaa sitä vanhemman roolia.
Tarkoititko reissaamisella tätä kahden kodin systeemiä? Niin, eihän sitä kukaan lasta tehdessään tällaista toivoisi, mutta mitä ehdotat ratkaisuksi? Isällä on oikeus tavata lasta ja viettää aikaa hänen kanssaan. Eron jälkeen oman lapseni isä kävi meillä, mutta kun molemmat solmimme uuden suhteen, se ei olisi enää ollut korrektia. Näin ollen isä on hakenut siitä lähtien lastaan joka toinen viikonloppu luokseen ja muina päivinä soittelee tai kuskaa harrastuksiin.
Lapsi tai kukaan aikuinenkaan ei ole tosiaan kuminauha, joka venyy loputtomiin. Tämän vuoksi aikuisten on pidettävä keskenään asialliset välit ja tehtävä erosta huolimatta päätöksiä, jotka ovat lapsen edun mukaisia.
Oletko itse yh? Miten teillä hoidetaan asiat että lapsi saa tavata myös isäänsä? vai oletko tullut tänne vaahtoomaan ilman parempia ratkaisuja? ilman omaa kokemusta? No olen kyllä kanssasi samaa mieltä siinä että lasten ei kuuluisi joustaa, mutta kumpi on sitten parempi, asuvat yhdessa äidin kanssa ja eivät voi isäänsä tavata koska se olisi heidän repimistä? Siis käyväthän lapset muutenkin vierailemassa..eihän ydinperheetkään kotona aina ole..onko se lasten repimistä?
Meillä oli aluksi viikko/viikko systeemi, ei olut pakkaamisia eikä panettelua, vain kaksi kotia jossa kummassakin omat lelut, omat sängyt omat vaatteet ja oma isä tai äiti. No tätä syteemiä isänsä ei jaksanut..kun arki oli niin rankkaa, joten nyt he ovat minun hovissani ja käyvät joka toinen viikonloppu isällään ja arvaatko mitä? Lapset ovat surullisia..he haluaisvat palata samaan syteemin kuin ennen koska he haluavat viettää aikaa isänsäkkin kanssa.
Ja siihen että vaihtaisin itse viikon välein kotia olisin valmis jos kummassakin kotona olis vaatteet, omat sängyt ja omat henk.koht tavarat.
=) Mutta helpommin sanottu kuin tehty.
... että järjestelyt lapsen tapaamiseksi käyvät ylivoimaiseksi, moni etävanhempi 'heittää pyyhkeen kehään' ja luovuttaa - ja saa myöhemmin kuulla, että on hylännyt lapsensa.
Itse kävin viimeksi eilen katsomassa pientä kaksivuotiastani. Matkaa edestakaisin 760 km ja aikaa viettää lapsen kanssa oli ruhtinaalliset neljä tuntia. Olen toistaiseksi jaksanut - talvella harvemmin, kesällä enemmän - koska tyttö kaikesta huolimatta tuntee ja muistaa minut hyvin ja meillä on kivaa. Eihän tämä mitään oikeata isyyttä ole, mutta odotan ja katson vuosi kerrallaan, miten tämä tästä lähtee menemään.
Juuri tällä hetkellä en tietenkään voi haaveillakaan, että voisin ottaa tytön edes joskus luokseni, mutta ehkä muutaman vuoden kuluttua.
Tuossa eräs kommentoija kertoi esimerkin ihanteellista tilanteesta, jossa lapsi voi luontevasti viettää aikaa molempien vanhempiensa luona. Sehän olisi ihanaa, jos välimatka ei tee estettä. Lapset ovat oikeasti paljon sopeutuvaisempia, mitä me tyhmät aikuiset kuvitellaankaan. Vasta sitten, jos tulee hetki, jolloin lapsi selkeästi osoittaa, ettei halua mennä toisen vanhemman luo tai tavata tätä, on vanhemmilla se miettimisen paikka, miten tästä eteenpäin.
ps. Pieni täsmennys vielä: sellaista lakia ei olekaan, että isällä on oikeus tavata lasta, vaan nimenomaan lapsella on oikeus molempiin vanhempiin. Monesta avioerolapsesta saattaa tulla 'hirviöitä' sen takia, että häneltä on lähivanhemman toimesta estetty tapaamasta sitä toista vanhempaa.