Skitsofrenia

Skitsofrenia eli jakomielisyys voidaan määritellä vaikea-asteiseksi mielisairaudeksi, joka tavallisesti alkaa nuoruudessa tai nuorella aikuisiällä, ja jolle on olennaista persoonallisuuden toimintojen eheän kokonaisuuden rikkoutuminen, kehityksellinen taantuminen, ja taipumus vetäytyä pois suhteessa toisiin ihmisiin. Skitsofreenikolla on usein aistiharhoja sekä harhaluuloja, ja hän elää näiden sävyttämässä subjektiivisessa, sisäisessä miellemaailmassa. Skitsofrenia voi alkaa äkkiä tai vähitellen, ja sen oireet voivat joko parantua tai eri asteisesti pitkäaikaistua. Monilla potilailla on sekä parempia kausia, jolloin heidän oireensa ovat vähäiset, että huonompia kausia, jolloin oireet taas voimistuvat. Skitsofreniaan sairastumisen riski-iän rajoina pidetään yleisesti 15 ja 45 vuotta ja skitsofreniaan sairastuu noin 0,7-1% 45 ikävuoden saavuttavasta väestöstä. Se on yhtä yleistä niin naisilla kuin miehilläkin. (Achte ym. 1982, 279, 292; Alanen, Y. 1994, 29, 33-35.)


Skitsofrenian oireet



Skitsofrenia on persoonallisuuden hajautumista ja sen keskeisen osan muodostaa realiteettitestauksen menetys. Tällä tarkoitetaan, että kyky erottaa selvästi toisistaan sisäiset elämykset ja ulkomaailmaan liittyvät aistimukset on kadonnut, potilas ei siis kykene erottamaan sisäisiä elämyksiään ulkomaailmaan liittyvistä aistimuksista. Seurauksena on aistiharhojen, hallusinaatioiden esiintyminen. Tavallisimpia aistinharhoja ovat kuuloharhat, mutta harhoja voi esiintyä kaikkien aistintoimintojen alueella, esim. haju- ja makuharhat. Kuuloharhat muodostuvat tavallisesti potilaan kuulemasta puheesta ja saattavat joissakin tapauksissa tulla jopa potilaan keskeiseksi elämänsisällöksi; potilas alkaa keskustella äänten kanssa. Tavallisesti kuuloharhojen sisältö on aluksi moittiva tai uhkaava, jolloin niillä katsotaan olevan selvä yhteys potilaan yliminään. Myöhemmässä vaiheessa kuuloharhat usein saavat potilaan kannalta myönteisempää sisältöä. (Achte ym. 1982, 281, 283, 287-288; Alanen, Y. 1994, 29-30.)
Aistiharhojen lisäksi skitsofreenikoilla esiintyy erilaisia harhaluuloja, jotka kuuluvatkin skitsofrenian kaikkein yleisimpiin oireisiin. Harhaluulot perustuvat ulkomaailmaan liittyvien havaintojen, todellisten tapahtumien tulkitsemiseen väärin. Ne voivat olla myös kokonaan fantasiamaailman tuottamia. Harhaluulot johtuvat potilaan omaan subjektiiviseen miellemaailmaan liittyvistä tekijöistä. Tavallisia oireita ovat merkityselämykset, erityisen potilaaseen itseensä viittaavan merkityksen antaminen asioille tai tapahtumille, joilla objektiivisesti katsoen ei ole hänen kanssaan mitään tekemistä. Skitsofreenikko voi esim. käsittää kadulla toisen ihmisen kanssa keskustelevan henkilön käden liikkeen tai yskähdyksen itselleen annetuksi merkiksi. Oireena voi olla myös erityiset vainoharhat, jotka ovat psykoottisia fantasioita potilasta seuraavista ja hänelle pahaa tarkoittavista henkilöistä. Vaikutuselämykset puolestaan liittyvät tiettyihin usein kaukana oleviin tai kuviteltuihin henkilöihin ja saattavat yhdistyä somaattisiin harhatuntemuksiin, esim. skitsofreenikko voi tuntea itsensä toisen ihmisen "ohjaamaksi" tai tämän kontrolloivan hänen ajatuksiaan. Lisäksi potilaalla voi ilmetä erilaisia suuruusharhoja. (Achte ym. 1982, 288-289.)
Toinen keskeinen skitsofreniaa sairastavan piirre on se, että eron kokeminen itsen (minä, ego) ja muiden välillä sekoittuu, itsen ja objektien välinen raja heikkenee. Esim. voidaan kokea olevansa samanaikaisesti sekä itsensä että televisiossa näkemänsä näyttelijä. Minän toimintojen häiriö on osittainen, mutta tavallisesti pitkäaikainen ja laaja-alainen. Hajaantuminen ulottuu yhtä hyvin sekä ajattelun että tunteiden kuin tahdonilmausten ja motoriikan synteettiseen hallintaan. Rinnan häiriytyneiden piirteiden kanssa on skitsofreniapotilaalla myös terveinä säilyneitä minän toimintoja. (Achte ym. 1982, 283; Alanen, Y. 1994, 29-30.)
Ajatushäiriöistä keskeisin on minän toimintojen taantuminen. Sillä tarkoitetaan järjestyneen, todellisuudentajuisen logiikan hallitsemien ajatus- ja käsitystapojen heikentymistä sekä unien ja piilotajunnan tasoisille toiminnoille ominaisen primaariprosessin lakeja noudattavan logiikan työntymistä sen sijalle. Ajan ja paikan logiikka on usein samaan tapaan häiriytynyt kuin unissa; esiintyy siirtymiä ja tiheytymiä. Toisinaan tämä ilmenee äkillisenä siirtymisenä ajatusyhteydestä toiseen, toisinaan ajatuksen hämmentävänä katkona. Eräät kokevat, että heidän ajatuksensa riistetään heiltä, tai käsittävät lukevansa tai kuulevansa toisten ajatuksia. Skitsofreenikko voi myös liittää symboliset ilmaukset konkreettiseen todellisuuteen, tapahtuu vertauskuvien konkretisoitumista. Taantuneen ajattelun luonnehtimalle päättelylle on myös ominaista tapahtumien suhteuttaminen omaan itseen, taipumus nähdä ympäristön tapahtumat omaan itseensä liittyvinä. Tämä voi ilmetä jopa kaikkivaltaisena, omnipotenttisena ajatteluna. (Achte ym. 1982, 284-285 287; Alanen, Y. 1994, 30-31.)
Skitsofreniapotilaan tunne-elämälle on luonteenomaista hajanaisuus, ambivalentti vastakohtaisuus sekä tunteiden ja ajatusten välisen yhtenäisyyden ja johdonmukaisuuden puuttuminen. Affektiivinen häiriö voi ilmetä paniikinomaisena ahdistuneisuutena ja/tai kiihtymyksenä, joka näkyy usein hajoamisahdistuksena (elämysmaailman kohtalokkaan muuttumisen aiheuttama kauhu). Tämä saattaa johtaa tunteeseen oman persoonallisuuden menetyksestä tai tunteiden kuolemasta. Ihmissuhteet menettävät merkityksensä. Seurauksena voi olla itseensä vetäytyminen, autismi, jolla tarkoitetaan objektisuhteista pois vetäytymistä ja niiden korvaamista omalla psykoottisella fantasiamaailmalla. Autismiin liittyy usein myös energisyyden heikentyminen, passiivinen välinpitämättömyys sekä ulkomaailmaa että itsestään huolehtimista kohtaan. Affektiivisiin häiriöihin luetaan myös impulssikontrollin heikentyminen, joka voi johtaa vaikeasti hallittuihin väkivaltaisiin raivonpuuskiin tai ympäristön moraalisäännöistä tai reaktioista piittaamattomaan käyttäytymiseen. (Achte ym. 1982, 286; Alanen, Y. 1994, 31-32.)


Skitsofrenian eri muodot



Skitsofrenia ei ole yhtenäinen sairauskokonaisuus, vaan se on hyvinkin moninainen erilaisine oireineen. Skitsofrenian ydinryhmään lasketaan kolme keskeistä alamuotoa: hebefreeninen, katatoninen ja paranoidinen. Tyypit eivät eroa toisistaan jyrkästi, vaan niiden välillä tavataan sekamuotoja. On myös mahdollista, että sairaudenkuva muuttuu siten, että siinä aluksi ovat korostuneina yhteen tyyppiin kuuluvat piirteet, myöhemmin toiseen. Ydinmuotojen ohella tavataan hyvänlaatuisia, usein varsin selvästi ajankohtaisten ristiriitatilanteiden laukaisemia skitsofreniformisia psykooseja. Erityinen taipumus tällaisiin oireiltaan lievempiin ja usein nopeasti ohittuviin tiloihin on ns. rajatilapersoonallisuuksilla. (Achte ym. 1982, 309; Alanen, Y. 1994, 33.)
Hebefreenista muotoa eli hebefreniaa kuvaa oireitten varhainen alkaminen; useimmat tapaukset alkavat jo alle 20-vuotiaana. Potilas taantuu suhteellisen nopeasti hajanaiseen, massiivisten ja vaikea-asteisten ajatushäiriöiden ja affektiivisen muutoksen luonnehtimaan tilaan. Minän toiminnat hajaantuvat ja taantuvat. Tila pahenee usein varsin nopeasti potilaan tullessa epäluuloiseksi ja välinpitämättömäksi, alkaessaan naureskella itselleen ja hallusinoida; kuuloharhoilla on erityisen hallitseva asema. Monet tulevat nopeasti näennäisen tylsiksi ja sammuneiksi, toisilla korostuu regressio estottomaan ja primitiiviseen käyttäytymiseen. Potilas lakkaa huolehtimasta ulkonäöstään ja monilla voi esiintyy outoja ilmeliikkeitä. (Achte ym. 1982, 309-310; Alanen, Y. 1994, 33.)
Katatoninen muoto eli katatonia alkaa tavallisesti nopeasti, muutamien päivien kuluessa ja sitä esiintyy kaiken ikäisillä potilailla. Sen oireista näkyvimpiä ovat psykomotoriset häiriöt, jotka ilmenevät joko paikalleen pysähtynyt stupor-tilana tai paniikinomaisena kiihtymystilana. Katatoniseen kiihtymistilaan joutuneet potilaat ovat usein aggressiivisia ja väkivaltaisia, ja heillä esiintyy massiivisia hallusinaatioita, sisäistä pelkoa heijastavia harhaluuloelämyksiä. Puhe vaihtelee mykkyydestä vuolaaseen, psykoottisten ajatusten täyttämään puhevirtaan. Useimmat äkilliset katatoniset tilat paranevat hyvin, ja potilaat toipuvat täysin ennalleen. Tilan uudistuminen myöhemmin on kuitenkin suhteellisen tavallista ja voi tapahtua jälleen äkillisesti. Toisinaan potilas voi jäädä hallusinoivaksi ja tila voi myös edelleen kehittyessään muuttua paranoidisen skitsofrenian suuntaan. (Achte ym. 1982, 310-311; Alanen, Y. 1994, 33.)
Paranoidinen muoto alkaa tavallisesti hieman myöhemmin kuin muut skitsofrenian muodot, usein vasta 30 ikävuoden jälkeen. Paranoidiseen skitsofreniaan sairastuneiden älykkyystaso on keskimääräistä korkeampi kuin edellisissä skitsofrenian muodoissa, ja heidän sosiaalinen selviytymisensä ennen sairastumista on saattanut olla hyvä, kuitenkin seksuaalielämään liittyvät ongelmat ovat tavallisia. Skitsofrenian paranoidisessa muodossa minän taantuminen on vähäisempää ja hitaampaa kuin hebefreniassa. Paranoidista skitsofreniaa hallitsevat harhaluulot ja niihin liittyvät aistinharhat, kuuloharhojen ohella joskus ruumiilliset vaikutuselämykset, jotka muuttuvat pahemmiksi aina sairauden edetessä. Myös assosiaatiohäiriöitä ja puheen hajanaisuutta tavataan. Eräät paranoidista skitsofreniaa sairastavat potilaat ovat vihamielisen epäluuloisia, jotkut vaarallisiakin. (Achte ym. 1982, 311-312; Alanen, Y. 1994, 33.)


Skitsofrenian syyt



Tieteellisesti skitsofrenia on edelleen suuri ongelma, koska sen syitä ei ole selvitetty tyydyttävästi. Eri psykiatrisilla koulukunnilla on toisistaan suurestikin poikkeavia käsityksiä sen synnystä; toiset pitävät skitsofreniaa orgaanisena, biokemiallisesti syntyvänä tautina, kun toiset tähdentävät psykologisten, esim. häiriintyneisiin perheympäristöihin pohjautuvien tekijäin merkitystä ja näkevät skitsofrenian persoonallisuuden häiriönä. (Achte ym. 1982, 278.)
Alanen (1994) on erotellut neljä erilaista lähestymistapaa, jotka käsittelevät skitsofrenian syitä ja luonnetta:
1. Biolääketieteellinen, jonka mukaan sairaus perustuu tautiprosessiin aivoissa. Hoito: psykofarmakologinen hoito ja muut elimelliseen tilaan suuntautuvat hoidot.
2. Yksilöpsykologinen, jonka mukaan sairaus perustuu persoonallisuuden kehityksen varhaissyntyiseen häiriintymiseen. Hoito: yksilöterapia sekä sen
periaatteiden soveltaminen muissa hoitomuodoissa.
3. Vuorovaikutuspsykologinen, jonka mukaan sairaus on syy-yhteydessä lähimmän vuorovaikutusverkoston ihmissuhdeongelmiin. Hoito: perheterapia ja ryhmäterapia.
4. Integroiva, jonka mukaan kaikilla esitetyillä lähestymistavoilla on oikeutuksensa. Niiden merkitys ja keskinäinen suhde painottuu eri tapauksissa eri tavoin. Hoito on suunniteltava ja toteutettava kokonaisvaltaisesti ja tapauskohtaisten tarpeiden mukaan.
(Alanen, Y. 1994, 40.)
Tutkimusten perusteella pystytään kuitenkin löytämään tiettyjä tekijöitä, jotka edistävät altistumista sairastua skitsofreniaan. Näillä molemmilla eli biologistyyppisillä ja psykososiaalisilla, ihmisen persoonallisuuden kehityksen vaikuttavilla tekijöillä on kiistatta osuutensa skitsofreniaan altistumisessa. Täytyy kuitenkin muistaa, ettei näiden esiintyminen johda väistämättä sairastumiseen, vaan niiden vaikutus onkin juuri altistava sekä niiden välisellä keskinäisellä vuorovaikutuksella on oma merkityksensä. (Alanen, Y. 1994, 170.)
Tutkimusten perusteella voidaan erottaa kaksi ryhmää biologisia, skitsofreniaan altistavia tekijöitä, joista toinen liittyy perinnölliseen taipumukseen skitsofreniaan ja toinen lieväasteiseen aivojen rakenteelliseen poikkeavuuteen. Molemmat nämä tekijät lisäävät selvästi alttiutta sairastua skitsofreniaan, mutta ovat silti, ainakin nykyisten tutkimusten valossa epäspesifisiä, tai omaavat vaikutusta vain osalla potilaista. Puolestaan psykososiaalisia syitä, jotka aiheuttavat altistumista ovat mm. lapsuudessa koetut varhaiset turhautumat, häiriöt vanhempien persoonallisuuden kvalitatiivisissa ominaisuuksissa tai varhaiskantaisissa minän puolustuskeinoissa. Lisäksi symbioottisten tarpeiden säilyminen, liiallinen riippuvuus vanhemmistaan sekä häiriöt perheen suhdejärjestelmän kokonaisuudessa ja perheen sisäisessä vuorovaikutuksessa voivat altistaa skitsofreniaan. Olennaista näiden kaikkien tekijöiden häiriöissä on niiden jatkuvuus. Puolestaan tekijät, jotka laukaisevat sairauden voivat olla niin psyykkisiä kuin fyysisiäkin. (Alanen 1994, 170-185, 191.)