Hei.
Haluaisit ihan asiallisia esimerkkejä perheistä, joissa on yksi lainalapsi. ( ja mahdollisesti oma/omia biolapsia)
Millaiset ikäerot lapsilla on? Millainen lainalapsi on "vaativuudeltaan"? Miten perhe-elämänne sujuu?
Miten traumaattinen lainalapsi on tullessaan? Miten paljon "tavallinen" perhe-elämä korjaa vaurioita?
Kertokaa, oi kertokaa kaikki. Olemme harkitsijoita, häilymme ruvetako sijariksi vai ei.
Haluaisit ihan asiallisia esimerkkejä perheistä, joissa on yksi lainalapsi. ( ja mahdollisesti oma/omia biolapsia)
Millaiset ikäerot lapsilla on? Millainen lainalapsi on "vaativuudeltaan"? Miten perhe-elämänne sujuu?
Miten traumaattinen lainalapsi on tullessaan? Miten paljon "tavallinen" perhe-elämä korjaa vaurioita?
Kertokaa, oi kertokaa kaikki. Olemme harkitsijoita, häilymme ruvetako sijariksi vai ei.
Vastaukset 9
Vanhimmat
pahaa aikaan.
Meillä on kolme omaa, kaikki alle 15v.
Meille jononjatkoksi tuli pieni melkein leikki-ikäinen sijoitettu. Meillä on mennyt hyvin, omat lapset ovat aivan ihastuneita uuteen sisarukseen ja ottavat hänet aivan kuin olisi äidin mahasta syntynyt. Ehkä välillä on hitusen sääliäkin pientä kohtaa, että miten joku äiti voi jättää noin ihanan pienen ihmisen. (vaikka parkua ja huutoakin hän taloon tuo monta monta kertaa päivässä) mutta ei meidän lapset ole olleet pahoillaan, vaikka äidin jakaa taas yksi immeinen lisää tai että äidin suurin huomio on nyt uudessa perheenjäsenessä.
Rakastamme koko perhe häntä kuin omaamme. Suosittelen sijaisvanhemmuutta, mutta tarjoutukaan perheeksi sellaiselle lapselle, mikä tuntuu sopivalta, puhukaa toiveitanne ja peloistanne sossunne kanssa avoimesti. Näin tämä pitkä matka tulee helpommaksi kulkea uuden perheen jäsenen kanssa.
Antakaa koti ja perhe sitä kipeästi tarvitsevalle!
Meillä on yksi sijoitettu. Oma lapsemme 7-vuotias ja sijoitettu 3-vuotias. Ollut meillä 1,5 vuotta eli puolet elämästään ja sitä ennen toiset puolitoistavuotta viikonloppuja. Lapsi on tähän mennessä kehittynyt normaalisti ja on kuin oma lapsemme. Oma biologinen suhtautuu hyvin ja pitää pikkusisaruksenaan, vaikkakin välillä nahistelevat niinkuin sisarukset yleensäkin. Saa nähdä kasvaako meidän perhe vai tyydymmekö tähän kuvioon yksi oma, yksi sijoitettu. Molemmat niin rakkaita!
Hei,
En tiedä välttämättä haluatteko kuulla mielipidettä äidiltä joka itse halusi oman lapsensa sijoitettavaksi, jos tuntuu että ette halua kuulla, ohittakaa tämä älkääkö lukeko enään.
Ensinnäkin, tämä oli vaan väliaikainen sijoitus. Mutta minä ja tyttäreni tarvittiin sitä silloin.
Olen yh, ja tyttärelläni oli hirveän vaikea murrosikä, hän hakkasi minua, hän uhkasi muita sisaruksiaan, kun olin töissä, hän vaaransi koko perheen (muut lapset), pahin oli se kun hän veljeään roikotti jaloista parvekkeelta alas, ja sanoi että voisi tappaa hänet nyt.
Juuri tuo tilanne sai minut toimimaan, sai minut tajuamaan, että vaikka miten häntä rakastan, en voi hallita häntä, en voi asettaa hänelle sellaisia rajoja, että hän niitä noudattaisi. Oli erittäin vaikeata myötää olevansa avuton/kykenemätön huolehtimaan kaikkien lasten hyvinvoinnista ja turvallisuuden tunteesta yhtä aikaa.
Suurin yllätys tulikin kun kävelin sosiaali toimistoon, ja pyysin apua. Siellä nousi seinä vastaan. Kukaan ei uskonut minua, ja lastani ei kuulemma voitu sijoittaa, koska minä olen hyvä äiti, koska ei ole taloudellisia ongelmia, tyttö oli siinä iässä, että sijoitus oli mahdollinen vaan hänen omasta tahdosta. Joudin tekemään isoja asioita että sijoitus tuli mahdolliseksi(poliisit ja heidän lausunnot mukaan lukien)
Olin tuossa vaiheessa aivan loppu, todella loppu, luulin, että minua autetaan kun apua pyydän. Lisäksi tyttöni oli lukenut kaikki mahdolliset lakikirjat ja tiesi tasan tarkkaan omat oikeutensa. Eli minua ei uskottu, ja tyttö siitä voiton riemuisena jatkoi sisarustensa sekä minun sabotointia.
Sijaisvanhemmat ovat todella ihania, arvostan heitä todella paljon, toivon , että myös mahdollisimman moni sijaisvanhempi antaisi arvoa biologisille vanhemmille. Meidän kohdalla ei näin käynyt sijoituksen aikaan. Sijaisvanhemmat mustamaalasivat minut ihan suotta.
Mutta loppu hyvin, kaikki hyvin. Tyttöni oli sijoitettuna, ja hän sen vajaan vuoden aikana ymmärsi, että en ei oma äiti niin "idiootti" olekkaan, että rajat ei ole kohtuuttomia, hän itse halusi kotiin takaisin, ja sen jälkeen kaikki on ollut toisin.
Olen kiitollinen sijaisperheelle, kaikesta huolimatta, mutta toivon perheiltä jotka aikovat sijaisperheiksi, että pitäkää biologisiin vanhempiin yhteyttä, kertokaa heille missä mennään, elkeekä yrittäkö musta maalata omia vanhempia. Vaan tehkää heidän kanssan yhteistyötä, jos se vaan on mahdollista (ymmärrän että aina ei ole, voi olla masennusta, alkoholismia ym, joka rajoittaa yhteistyötä). Mutta oikeesti hyvin perheiden lapsetkin voi tarvita hetkellisesti sijaiskotia.
Kiitos teille kaikille, jotka olette auttaneet hädässä olevia yh;Ta/perheitä.
Toivotan teille kaikille oikein hyvää joulua:)
P.s. mikäli joku sijaisperhe/ sijaisperheeksi aikova haluaa jutella kanssani lisää asiata, ja kuulla näkökulman sijoitettavan/sijoitettavan perheen puolesta, niin laittakaa sp osoitteenne tänne, niin kirjoitellaan ja vaihdellaan ajatuksia lisää. Tieto ei aina välttämättä lisää tuskaa, vaan antaa lisää valmuksia mahdolliseen tulevaan tehtävään:)
Nuorellani oli myös tosi hankala murrosikä. Tupakka, kalja, väkevämmät, pojat, seksi ym. mitä en edes tiedä. Tyttö oli 12v.
Karkureissut pitenivät ja pitenivät. Katoamisilmoituksista ei ollut apua, kertaakaan poliisit eivät tyttöä kotiin tuoneet. Muutaman kerran, tuurilla, löysin tytön omien etsintöjeni päätteeksi. Useimmiten tuli viimein kotiin kun oli niin nälkä.
Koulu ei tetenkään luistanut kun ei sinne viitsinyt mennä tai jos vein oli tunnin ja lähti pois.
Me saimme apua Espoon sosiaali- ja kriisipäivystyksestä.
Nyt nuori on sijoitettuna ihanaan sijaisperheeseen. Meidän yhteistyö toimii todella hyvin ehkä siksi että meillä on samanlaiset periaatteet ja kasvatustavoitteet.
Itse ajattelin että sijoitus on vaan väliaikainen ja tietenkin olisin halunnut nuoren takaisn kotiin kun hän ymmärsi missä mennään, mutta toisin kävi.
Tyttö ei missään tapauksessa halua enään muuttaa Espooseen. Hän on lukion ekalla, koulu menee hyvin ja hän on onnellinen uusien kavereiden ja harrastusten parissa. Hänellä on aivan selvät sävelet minne hän menee opiskelemaan lukion jälkeen.
Vaikka itsekkäänä tuntuu pahalta, en voi enkä halua ruveta riitelemään tytön kotiutuksesta.
Tapaamme usein ja nytkin tyttö tulee kotiin jouluksi, on viikon.
Minulle on tärkeintä nuoren onnellisuus. Ja tässä ei todellakaan ole kyse siitä että tytöllä olisi paha ollut kotona vaan hän ei halua tavata enään entisä kavereitaan ja mielellään hän tulee lomille kotiin mutta haluaa viettää aikaansa vain minun ja sisarustensa kanssa.
Tosi hienoa, että joku bio osaa ottaa noin!
Meillä on useampi lapsi ja joidenkin vanhemmat ymmärtävät lapsen parasto, mutta useimma eivät.
Me teemme ainkin paljon työtä sen eteen, että lapsilla olisivat hyvä välit vanhempiinsa.
Se on kuitenkin kaikkien etu. Niin lapsen, äidin kuin sijaisvanhempienkin.
Samoin olemme pyrkineet vaikuttamaan siihen, että kaikkien sukulaiset pitäisivät yhteyttä, ainakin isovanhemmat. Aina se ei vain toteudu ja se on kurjaa lapsen kannalta.
Jotkut vanhemmat, vaikka kuinka yrittäisi tehdä yhteistyötä, ei hyväksy sijaisvanhempia. Yleensä sellaisten äitien lapset edistyvät hitaasti tai ei ollenkaan. Jospa bioäidit antaisivat täyden tukensa sijaisvanhemmille, että lapsetkin kokisivat sen niin, niin varmasti lapset eheytyisivät paremmin ja kaikilla olisi hyvä mieli. Ja ehkä se kotiutuminenkin nopeutuis ja äidin oma parantuminen.
- onko liian optimistista?
Hei,
Kiva kuulla, että olet hyväksynyt tyttösi ratkaisun, vaikka ei haluakkaan kotiin takaisin.
Mutta viestistäsi ymmärsin, että kyse ei ole sinusta tai perheestä, vaan ystäväpiiristä.
Minunkin tyttö on nyt lukiossa, ja lukio menee keskinkertaisesti.
Itselläni ainakin tämän sijoituksen myötä selvisi aivan tasan tarkkaan kuka on oikeasti ystäväni, ja kuka ei, moni ystävistäni (tai sellaisiksi heitä luulin), tuomitsi minun ratkaisun, sain neuvoja "rakasta lisää, kyllä se siitä" jne..Mielestäni rakastamista oli juuri tuo sijoittaminen, ja nykyään tyttöni sanookin itse, jos en sitä olisi tehnyt, hän ei tiedä missä nyt olisi.
Itse olen aivan tavallinen äiti, koti olosuhteissa ei mitään aihetta sijoitukseen. Mutta näin sen aikoinaan vaan ainoaksi oikeaksi ratkaisuksi.
Minä tovotan sinulle ja perheellesi (johonka luonnolisesti kuuluu myös sijoituksessa oleva tyttö), oikein hyvää joulua.
Pidetään lippu korkeella, ja muistetaan hymyillä, muistaan kiittää, silloin kun kiitokseen on aihetta:)
Hei,
Oli todella kiva ja lämmittävä lukea viestisi.
On hienoa, että annatte täyden tuen perheelle, silloin kun heitä kohtaa sijoutuksen tarve, lapsen suhteen.
En tiedä vanhempien taustoja, lapsista joita Teille on sijoitettu, mutta jos takana masennus, alkoholismi, tai jokin muu seikka joka mahdollisesti on johtanut "pakko huostaan ottoon", niin ehkä tilanne on vanhempienkin vaikeampi hyväksyä.
Ehkä vanhemmat eivät tuollasisessa tilanteessa itse ymmärrä, että kaikki on tehty vaan lapsen parasta ajatellen. Ja mikäli tilanne on vaikka vanhempien oma tahto, tuntee se sijoituksen voimaan astuessa, suurta voimattomuutta, epäonnitumista, huonnommutta. Minulla ainakin oli kaikki nuo tunteet pinnasaa juuri sijotuksen hetkellä. Lisäksi oli kyllä helpotuksen tunne. Helpotus siitä, että enään ei tarvitse pelätä, mitä tyttäreni kotona tekee sisaruksilleen.
Oli monenlaisia tunteita pinnassa yhtä aikaa.
En todellakaan tiennyt silloin, oliko päätökseni oikea, mutta nyt tiedän , se oli ainoa oikea vaihtoehto.
Nykyään meillä todella hyvät välit tyttären kanssa, ja se on yksin ja ainoastaan sijoituksen, sekä sijaisvanhempien ansiota.
Minä voisin varmaan kirjoittaa aiheesta vaikka kirjan:) Jos haluat keskustella lisää asiasta äidin kanssa jonka tyttö itse ollut sijoitettuna, ja haluat kuullaa asioita hänen kannaltaan, niin laitatko sp osoitteesi, niin kirjoitellaan sitä kautta lisää.
Mutta jos en kuule Sinusta enään mitään, niin toivotan hyvää joulua Sinulle ja perheelleesi.
Teet todella arvokasta työtä, muista se niinä huonoinakin päivinä.
Vanhempani ottivat yhden itseäni pari vuotta nuoremman lapsen ollessani 10-vuotias. Vaikka sijais-sisareni oli hankala, en minä olisi vaihtanut. Meistä tuli hyvät ystävät ja kaikki meni juuri niinkuin oli suunniteltu. Yhden lapsen ottaminen siis kannattaa, tosin vain mikäli oma lapsi sitä pyytää ja hartaasti toivoo.
Vanhempieni neljä vuotta myöhemmin ottamat 3 sisarusta osoittautuivat täydeksi kaaokseksi; perheessä riideltiin päivittäin ja itse sairastuin pahaan masennukseen ym. En usko kenenkään perheenjäsenen ainakaan omassa lapsuudenkodissani oikeasti nauttineen elämästä perheessä, jossa oli 4 sijaislasta ja yksi oma. Riideltiin jatkuvasti ja elämä oli yhtä hel*ettiä.