OTTAKAA KANTAA!!!

Ei se pehmolelusta luopuminen johdu siitä, että hävettäisi nukkua pehmolelun kanssa (kukas sen saisi tietää, jos ei kerro? :D), vaan itselläni se kävi vain jotenkin luonnollisesti mukavuussyistä. Kyllä minäkin nukuin unikaverini kanssa tunnollisesti vielä kuudennelakin luokalla, ja jos en tahdo saada unta tai muuten vain masentaa, niin otan sen vieläkin välillä vähäksi aikaa kainalooni :)

Ja nythän olen siis yhdeksännellä luokalla.

hommaa oikee kissa paljo mukavampi ku mikään tilkkuriepu.

oon huomannu et noin 100 ihmistä on lukenu tän mun viestin mut vaan kaks ottanu kantaa tää viesti on täällä siks et te ottaisitte kantaa jotta mä saisin tietää mitä mieltä te ootte tästä asiasta

Mä olen sua 10v vanhempi ja mun kainalossa yöllä viihtyy Tuomo-niminen nalle. Tuomolle en puhu kylläkään, mutta kun itkettää, niin sitä on mukava rutistaa. Itseasiassa pienenä tyttönä mulla ei unilelua ollutkaan, mutta Tuomo on ollut nyt jo varmaan seitsemisen vuotta. Uninallet ovat kivoja eikä niissä ole mitään hävettävää. Vaikka mun vieressä nukkuu myös avomies, ei se nalle ole siinä suuremmin haitannut.

21 vuotias ja nukun unilelun kanssa. Enää en tosin rahtaa sitä mukanani vieraalle, mutta kotona se on kainalossa. Vieressäni nukkuu myös mieheni ja välillä oma tyttäreni, mutta niin myös unileluni. Se tuoksuu "unelle" ja koska minulla on univaikeuksia sen avulla saan paremmin nukuttua. Eikä siinä ole mitään häpäsyä, tiedän kymmeniä muitakin!

Joo mä oon nyt 18 vuotta ja mun uninallelt on jo käsi amputoituja toine silmä lähteny kiitää. Kyll sitä viäl rutistaa mut tuntuu vaa siltä ku ois piimää pussissa. Joo ja sill on about 13 arpee ommeltu kii. Uitettu takapihan sammakkolammessa ja nakattu suutuspäissä motarin varrelle.Tippunu koiranpaskaan yms..

On aika vaikea ottaa kantaa kun pehmoleluja ollut siinä iässä kun ei puhunut (tiedä häntä välitinkö silloin). En muista, että ikinä lapsuudessa olisin mitenkään välittänyt pehmoleluista. Jotkut tykkää jotkut ei.

Itse nukuin pehmolelun kanssa lukion ykköselle asti. Sen jälkeen pehmolelun paikan vei poikaystävä. Mutta kuitenkin, nyt 19-vuotiaana, on niin ihanaa otta pehmolelu kainaloon ja nukkua sen kanssa. Tai tyyny tai mikä vain halattava. Vaikka vain paita. Ei se ole se pehmolelu, vaan se, että siellä kainalossa on joku. Itse saan paremman asennonkin nukkuessa kun kainalossa on jotain.

Itselläni on harmaaa pehmokoira nimeltä Turre. Se nukkuu vieressäni vieläkin kaikki yöt (paitsi silloin jos olen poikaystävälläni tai muualla yötä), ja olen vakaasti päättänyt, että se polttohaudataan kanssani.

Niin ja ikää löytyy 21 :)

En voi käsittää, mitä lapsellista pehmoleluissa on. Tietty tuossa iässä se on lapsellisuuden merkki, kun koitetaan olla niin aikuisi, niin aikuisia. Itse leikin leluilla vielä 8-luokallakin ja olen normaali nuori nainen, joka omaa paljon enemmän mielikuvitusta, mitä saattaa uskoa. Leikkiminen on luovuuden lähde. Lapsi joka leikkii paljon murrosikään asti, omaa paljon värikkäämmän mielikuvituksen. Leikkiminenhän on opettelemista ja oppimista aikuisuuteen ja myöhempään elämään.

Itse tosiaankin olen kohta parimkymppinen ja hyllyni pursuvata pehmoleluista ja uskokaa tai älkää, unikaverinani on vihreä halinalle (voi kyllä, juuris se vihreä nalle halinalle piirretystä, jolla on neliapila masussaan), koska pienenä se oli suosikki halinalleni.

Enkä häpeä yhtään pehmolelufriikkiyttäni. Ensimmäisenä lähtiessäni shoppailemaan, on pakko kiertää lelukaupat ja katsastaa pehmoleluhyllyt.

Ja en mistään hinnasta voi luopua niistä rakkaimmista pehmoistani.

Oi ku oli ihana löytää tää ja tajuta et en oo ihan outo! :D