Novelli

Willykkä kirjoitti:

Lomamme Pyhtään Munapirtissä ( kyllä, nimi on Munapirtti, katsokaa vaikka kartasta ) alkaa olla lopuillaan. Miika tulee kysymään olisiko mahdollista, hän tarkoittaa onko meillä rahaa : voisimmeko jäädä vielä muutamaksi päiväksi, muutamaksi päiväksi vielä, täällä on niin kaunista ja Virta - hänen abstrakti
maalauksensa - on valmis vasta joidenkin päivien kuluttua.

Matkavaramme ovat vähissä niin kuin aina, mutta tottahan me jäämme vielä kahdeksi-kolmeksi päiväksi. Se käy niin että Miika lupaa taulunsa Tarjalle ja Oskarille - tämän punamullatun kyläkoulun hurmaavan hauskalle isäntäpariskunnalle.

- Voitte viipyä ihan niin pitkään kuin haluatte, Oskari hymyilee.
- Vaikka asumaan jäisitte, Tarja lisää.
Hän puristaa Miikan käsivartta pilke silmäkulmassaan ja huomauttaa, että riuskoista renkipojista on nykyisenä aikana huutava pula.

Tarja on seurannut Miikan maalauksen valmistumista ja ihastunut siihen jo nyt. Niin kuin Oskarikin. Ja tauluhan on onnistunut, mutta jotain tekemistä silläkin taitaa asian kanssa olla, että tulemme loistavasti toimeen toistemme kanssa, me kaikki neljä.

Rannan savusauna lämpiää jäämistämme seuraavana päivänä. Kiipeämme lauteille omalla vuorollamme, Tarjan ja Oskarin jälkeen. Miika ojentautuu ylimmälle lauteelle pitkäkseen ja toteaa, että jos ihminen ylipäätään voi olla onnellinen, hän on sitä kesäyönä maaseudun rauhassa.
Lause on pelkkä huokaus, tai ehkä se on vain ajatus, jonka luen.

Kosteus kihoaa Miikan iholle. En ikinä väsy hänen katselemiseensa. Hänen aistillinen asentonsa yhdistettynä pukuhuoneesta kantautuvaan musiikkiin saa minussa ihmeitä aikaan. Tai ei ihmeitä, vaan luonnollisia reaktioita.

"He would be my first man, and with
a careful hand... "

Nick Cave pukuhuoneessa on Miikan valinta. Hän tietää kuinka tämä, juuri tämä nimenomainen musiikki, vaikuttaa minuun.
Noita.

Katseeni nuolee Miikan jäntevää vartta. Kun oikein pysähdyn katselemaan häntä, haltioidun joka kerta. Tätä on vähän noloa tunnustaa, mutta häntä katsellessani minulle on käynyt niin kuin Turun tuomiokirkossa Simbergin freskon äärellä. Fresko oli Kuoleman puutarha ja kirkkokansa ihmeissään, kun eräs
poikanen - reippaasti yli itkuiän - puhkesi äänekkäisiin kyyneliin sen edessä ( minä se en ainakaan ollut, en tunnusta ! ).

- Hei, missä sä olet ? havahdun Miikan ääneen.

Ajatukseni palaavat tähän hetkeen, katseeni Miikan vartaloon.

- Mennäänkö mereen ? kysyn.
- Ok, Miika vastaa. - Vähän viilennystä tässä jo kaivataankin....

Huomaan, että hän on hereillä muussakin kuin tavanomaisessa mielessä, enkä unessa itsekään ole.
En ole.

"Mama always told me
that we all gotta die."

Mutta me olemme elossa.
Joka solullamme olemme elossa.

Kirmaamme saunan terassilta kilpaa, hyppäämme veteen, löydämme toisemme.

Seisomme rintakehää myöten vedessä, kasvot vastakkain, aivan liki.

Miikan kädet etsiytyvät iholleni veden alla, omani löytävät hänen ihonsa, hänen kivikovan himonsa.

Suutelemme.

Suutelemme kevyesti ja pitkään toistemme kasvoja, sitten niin rajusti, että olemme horjahtaa.

Miika tarttuu käteeni ja lähtee kuljettamaan kohti rantaa. Me kahlaamme hitaasti, toisiimme pysähdellen, kunnes nousemme vedestä ja käymme nurmikolle pitkäksemme.
Olemme taistelukunnossa kumpikin.

Miika kääntää minut vatsalleni ja asettuu päälleni. Hän on kivikova, sen totisesti tunnen, mutta ei hän vielä minuun tule, ei vielä.

Hän hetken vain on. Hän vain on ja hengittää korvani juuressa, kunnes käy huulillaan, kielellään, hampaillaan ja sormillaan koko selkäpuoleni läpi - niskakuopasta reisiin - ja saa minut leijumaan.

- Käänny, hän kuiskaa lopulta.
Käännyn.

Hän ottaa minusta kiinni ja upottaa suuhunsa koko elimeni.

Hänen kätensä kulkee siittimeni vartta. Hänen kielensä kulkee, hänen suunsa nuolee, se imee, se tekee minut hulluksi.

- Lopeta, anelen, mutta pyyntöni kaikuvat kuuroille korville.

Miika nipistelee rintanipukoitani ja hivelee vatsaani vapaalla kädellään. Hän imee ihanasti, ahnaasti, kiduttavasti..... Eikä hän unohda kiveksiäni eikä mitään kohtaa minussa - hän syö minut kokonaan.

Laukean rajusti hänen suuhunsa, koska hän niin määrää. Nytkähtelen loputtomiin, taidan huutaa, vartaloni jännittyy kaarelle.
Spermaa tulvii, sitä todellakin tulvii, mutta Miika nielee tottuneesti kaiken. Ja hän hymyilee, kun lopulta avaan silmäni ja katson.
Hän hymyilee, eikä vain kasvoillaan vaan koko sielullaan.

En osaa selittää, mitä tarkoitan.

Lepäämme nurmikolla vähän aikaa, kunnes palaamme saunaan ja aloitan Miikan valloittamisen. Aloitan sen alhaalta, etenen hitaasti ylöspäin, kunnes saan räjähtämispisteessä olevan siittimen huulieni väliin. Miika työntyy rajusti kurkkuuni asti - kerran, toisen kolmannen.
Hän melkein vapisee, ja hän voihkii.

Hän voihkii - volyymi kasvaa koko ajan - ja hänen vartalonsa liike voimistuu.

- Lopeta, hän vuorostaan anelee, mutta minä määrään nyt, hallitsen häntä.

Miikan hengitys muuttuu katkonaiseksi, hän suorastaan repii hiuksiani, vartalon liikkeet voimistuvat entisestään, ja hän purkautuu - yhtä rajusti ja yhtä pitkään kuin minä ennen häntä. Hän laukeaa, ja hän tekee sen jumalaisen kauniisti.

Lepäämme, juttelemme, käymme uudemman kerran meressä.

Saunomme, pesemme toisemme hiljaisuuden vallitessa, ja uskallanpa sanoa, että olemme melkein hartaita.

Myöhemmin hän tulee minuun. Minä menen häneen.

- Tiedätkö..., Miika aloittaa, kun paljon myöhemmin makaamme vuoteessa. - Tiedätkö, minä...
...minä haluaisin sanoa jotakin.

Hyväilen häntä raukeana ja luulen tietäväni, mitä hän aikoo sanoa.

Ja juuri niin hän sanoo.

kirjoitti:

Anonyymi

Kirjoita kommentti

5000

Lähetä