Kihlaus on lupaus naimisiin menosta. Mutta sitä tupataan nykyään kutsua sormustamisia ilman avioliittolupauksiakin kihlaukseksi.
Siispä gallup aiheesta:
Mitä kihlaus teille merkitsee (merkitsi) (eli kun menitte kihloihin päätittekö mennä naimisiin vai mitä?)?
Miten menitte kihloihin (kosiko toinen vai ehdotti kihlausta vai oliko ns. yhteinen päätös ilman varsinaista kosintaa)?
Siispä gallup aiheesta:
Mitä kihlaus teille merkitsee (merkitsi) (eli kun menitte kihloihin päätittekö mennä naimisiin vai mitä?)?
Miten menitte kihloihin (kosiko toinen vai ehdotti kihlausta vai oliko ns. yhteinen päätös ilman varsinaista kosintaa)?
Vastaukset 13
Vanhimmat
- Kihlaus on aina merkinnyt minulle avioliittolupausta, joten kun 14.10.2004 kihlauduin pitkäaikaisen poikaystäväni/avokkini kanssa, oli täysin selvää, että annoimme toisillemme avioliittolupauksen - vuosi on 2007 ja ajankohta heinäkuu, tarkkaa päivää ei vielä ole tiedossa :)
- Meille kihlaus oli ns. yhteinen päätös, ei telkkarista tuttuja nyyhkykosinta-kohtauksia, sormukset liikkeestä, mukava illallinen ravintolassa jne :)
mitä ajattelin kun menin kihloihin ensimmäisen poikaystäväni kanssa 20-vuotiaana. En ainakaan naimisiinmenoa. Kihloissa ollaan vieläkin, neljä vuotta myöhemmin. Tuskin edes haluan naimisiin, se on mielestäni täysin turhaa. Se ei muuta mitään. En ainakaan halua kirkkohäitä, se on varma.
"Kosinta" tapahtui baarissa jossa ukko kysyi tulenko sen vaimoks. Muistaakseni sanoin okei tai jotain. Sitten pari kuukautta myöhemmin ukko kurvasi autolla marketin parkkipaikalle ja kysyi että ostetaanko sormukset kultakaupasta. Sitten ne rinkulat käytiin ostamassa ja laitettiin saman tien sormiin, kumpikin omansa. Kihlajaiskahville samana iltana tuli vain minun perheeni, en muista missä vaiheessa ukkoni ilmoitti asiasta vanhemmilleen. Sitten lähdettiin kahdestaan ryyppäämään. Eipä silti, en olisi mitään lässynlässy-touhuja halunnutkaan.
Oletko muuttanut mielesi sen jälkeen kun suostuit vai ajattelitko silloin jo kun mies pyysi sinua vaimoksesi, että tuskin haluat naimisiin? Ja silti vastasit että tulet? Kyllä mä kosijana toivoisin ainakin, että vastattaisiin ei tai en tiedä vielä tms. jos toinen ei halua naimisiin tai ei ole päättänyt mitä haluaa.
Minusta se muuttaa paljonkin, mm. perintöveroa ja leskeneläkettä. Aina voi tietenkin valita, ja maksaa mielellään jos onnettomuus tapahtuu. Avoliitossa on myös se jännitysmomentti, että jos puoliso kuolee ja sattuu vielä omistamaan asunnon jossa asutte, saat yllättäen muuttaa pois omasta kodistasi johon sinulla ei ole käyttöoikeutta ilman testamenttia. Sehän tekee elämästä vain nykyaikaista, sc "veitsen terällä- on the edge".
Kihloihin mentiin vuoden 2002 alussa ja todella vakavissamme 19-vuotiaina. Nyt ikää on sitten muutama vuosi lisää, ja samalla vakavuudella sutaan yhdessä vieläkin. Naimisiin on tarkoitus mennä, mutta päivää ei ole sovittu, ei oikein vuottakaan.
Tähän on ihna käytännön syyt. Häät on tarkoitus maksaa itse kokonaan, joten ei niitä ihan tuosta vain heitetä kasaan. Saattaapi tulla muistakin syistä reissu maistraatiin, tuntuu ettei kirkkohäät ole enää meidän juttumme...Ja musta häät on muutenkin kauheeta rahastusta: pyydetään lahjoja ja leikitään leikkejä josta vierailta kinutaan lisää rahaa. Ei meidän juttumme todellakaan. Sitten kun naimisiin mennään, ilman hässäkkää, ilman lahjatoivomuksia ja ihan omalla kustannuksella. Ja nyt on opiskelut kesken, tärkeimpiä kohteita olisi vaihto-opiskelut, asunto sitten joskus yms. Minun unelmani olisi ns. salahäät, eli kerrottaisiin vuoden-parin päästä kaikille sukulaisille yms tapahtuneesta ;)
Mutta kihlaus tapahtui talvelle, kaunis talvimaisema ja vieno pyyntö. MUtta asiasta oli johiukan puhuttu. Kielsin julkipaikat, pelkäsin hermostuvani... ;) sellaiset on yksityisiä asioita. Mutta alusta asti tähän on suhteuduttu tosi vakavasti, tarkoitus on olla aina yhdessä maailman tappiin asti. Eli siinä mielessä vaihdettiin ikuiset lupaukset jo viimeistään kihlautuessamme. Asuimme jo silloin yhdessä.
Suvulle tiedotettiin asiasta puhelimitse. Vanhemmilta oli jo vähän etukäteen kysytty mielipidettä, joten ei tullut ihan järkytyksenä heille. Kukin kävi vuorollaa kahvilla onnittelemassa, ei mitään sen suurempaa yhteistilaisuutta asian tiimoilkta. Toki suku kauhisteli, kun olimme niin nuoria. Mutta vieläkin yhdessä ja suunnitelmissa on olla yhdessä hautaan asti. Yhden koulukaverin sanoin: te hommaatte vierekkäiset hautapaikatkin.
Yhdyn täysin tuohon mitä sanoit häitten järjestämisestä. Itsekään en aio tehdä mitään lahjalistaa - tai teen vaikka jonkun huumorisävyisen, että älkää stressatko mitä pitäisi ostaa ja että lahjan arvoa ei mitata rahassa jne.
Mentiin miehen kanssa kihloihin n. 6kk sitten.. Mitään kosintaa ei ollut, yhteinen päätös, että jotenkin halutaan luvata toisillemme olla ja pysyä yhdessä. Mutta itse en ole koskaan ajatellutkaan että menisin naimisiin, ajatus tuntuu todella vieraalta, varmasti siksi että nykyisin niin monet avioliitot päätyvät eroon..
Joten hlökohtaisesti halusin vain jotenkin 'tiivistää' suhdettamme ja rakentaa sitä entistä varmemmalle pohjalle näin..
Miehelleni kihlaus merkitsee myös yhdessä olemista nyt ja aina. Hän ilm. pitää sitä myös lupauksena avioliitosta..
Mutta miksi ei voisi olla yhdessä näinkin kihlautuneena? Miksi pitäisi mennä naimisiin? Itse ainakin kammoan ajatusta ja tulee vaan isompi härdelli jos joskus sitten tiet ajautuu erilleen..
Lupasimme yhteisesti toisillemme naimisiinmenosta 22.2.2003. Vielä tuossa vaiheessa emme osanneet päättää tarkkaa hääpäivää, mutta vuodeksi kaavailimme kesän -05.
Sitten vuoden -04 aikana päätimme, että avioliitto solmitaan maistraatissa kesäkuun 29. päivä (mieheni ei kuulu kirkkoon, mutta minä kuulun) Ja se siunattaisiin kirkossa heinäkuun 2. päivä.
Vietimme kauniit häät ja aloitimme onnellisen avioelämän =)
Kihlaus merkitsi lupausta naimisiin menosta ja mies kosi.
Kosin miestäni kysymällä, menetkö kanssani naimisiin. Eli naimisiin menoa ja hääpäivä pohdittiin saman päivän aikana, olin tosin sitä jo etukäteen itse pohdiskellut ;)
Se oli yllätyskosinta. Olin siihen asti ollut sitä mieltä, että miehen pitää kosia. Tuolloin oli karkausvuosi, ja sinä tiettynä päivänä on se päivä kun naiset kosii, ja mies joutuu ostamaan hamekangasta jos ei suostu tms.. en kosinut tuolloin, mutta heitin avomiehelleni 100% vitsinä että mitäs jos minä olisin kosinut, olisinko saanut hamekangasta. Ukko yllätti ja sanoi että "olisin suostunut, koska olet niin ihana". Sitten siinä suunnittelin ja pähkin pari kuukautta ja kosaisin.
Onnittelut! Olen kyllä ihannevaimo, joka ei turhamaisuuksia vaadi. Mä olisin mieluummin eronnut kuin kosinut omaa poikaystävääni.
Sulla sitten lienee syysi tuohon toimintaan.
Luonnollisesti se tarkoitti sitä mitä pitääkin; mies kosi, kysyi tulenko hänen vaimokseen ja vastattuani myöntävästi, päätimme hääpäivän.
Reilun vuoden kuluttua mentiin naimisiin ja sillä tiellämme olemme, edelleen ja enenevässä määrin onnellisina.
En muuten edes muista päivämäärää, jolloin menimme kihloihin, eli suostuin kosintaan. Hankimme sormukset vasta muutaman viikon kuluttua tapahtumasta. Kevät 2004 silloin oli kuitenkin.