Avasin tarkoituksellisen hitaasti savukekoteloni ja panin palamaan. Puhalsin paksun savupilven ylävistoon, käänsin katseeni hänen adrianmerensinisiin silmiinsä ja sanoin rauhallisesti:
- Aloitetaanpa aivan alusta. Kuinka ensinnäkin osasitte soittaa minulle? Numeroni on salainen, enkä sitäpaitsi enää ota vastaan uusia juttuja.
Katse oli ilkikurinen, hieman koketeeraava, äskeinen huolestuneisuus oli poissa:
- Sanotaanko vain niin, että minulla on keinoni? Olen tottunut saamaan sen minkä haluan, ja tähän tehtävään halusin teidät. Piste.
Äänensävy oli sellainen, että päätin antaa asian olla. Nyökkäsin ja tumppasin savukkeeni:
- Samapa tuo. Mutta jos otan jutun vastaan, ja en nyt tarkoita että se olisi itsestään selvää ennenkuin kuulen mistä on kysymys, on hyvä sopia etukäteen taksani. Riippuen jutun laadusta ja kestosta otan joko könttäsumman tai sitten perusmaksun plus kulut erikseen. Päivätaksani jälkimmäisessä tapauksessa...
Hän keskeytti minut heilauttamalla käsrsimättömänä kättään:
- Maksan mitä tahdotte, raha ei ole tässä mikään ongelma. Selvittäkää tuo asia kirjanpitäjäni kanssa. Mennään nyt itse asiaan.
- Selvä. Kertokaapa sitten mistä on kysymys.
Kun katselin hänen olemustaan, tiesin takaraivossani että tämä juttu minun olisi kannattanut kiertää kaukaa. Nuori kaunis nainen, ja lisäksi rikas - se yhdistelmä ei tiennyt koskaan hyvää. Ja se, että hän otti yhteyttä minuun eikä mennyt poliisin puheille, merkitsi että tässä oli jotain, mikä ei päivänvalossa välttämättä näyttäisi hyvältä. Tunsin tapauksen: nuori tanssityttö tapaa vanhan miljonäärin, mennään naimisiin, ja ennenpitkää kuvioissa sitten onkin joko se kaltevalle pinnalle ajautunut entinen poikaystävä jolla on hallussaan ikäviä valokuvia tai videonauhaa, tai komea rahaton tenniksenopettaja joka tekee ehdotuksen siitä kuinka kiusallinen vanhus saadaan pois nuorten rakastavaisten onnen tieltä, tai sitten aviomiehen sukulainen joka pelkää perinnön menevän suvulta heitukalle, ja niin poispäin ja niin poispäin. Kaikissa varianteissa lopputulos oli kuitenkin aina sama: kukaan ei tule onnelliseksi ja aina jollekin käy huonosti.
Näitä ajatellessani tunsin tarvitsevani toisen tuplagambinan. Se veisi turhat mietteet. Tunsin olevani liian selvä tehdäkseni työni kunnolla.
- Saatte kuulla kaiken, mutta ei täällä. Lähdetään.
Tuo vaikutti hieman liiankin dramaattiselta. Katselin ympäri asemaravintolaa: kanssani Turusta samalla laivapikajunalla MTK:n EU-teemaristeilyltä tulleet isäntämiehet yrittivät turhaan jatkaa ruotsinlaivatunnelmaa vielä viimeiseen asti, näyttivät olevan höpökunnossa joka papparainen, samoin muutama pöydällinen päivittäistä keskiolutkiintiötään tunnollisesti kiskovaa paikallista peräkammarinpoikaa, istuivat jussinpaidoissaan tukat pörhössä kuin seitsemän veljestä lukkarin koulussa. Mielessäni kohautin olkapäitäni. Sama se kuitenkin, paikanvaihto olisi vain hyväksi, tätä ankeampaa keskusteluympäristöä ei voisi olla.
Seurasin hänen keinuvaa lantioitaan. Hän käveli ulos ovesta suomatta katsettakaan tiskin takana olevalle garçonille, joka lähes löi nenänsä lattiaan kumartaessaan daamille. Heitin tiskille taskusta kaivamani ryppyisen neljän euron setelin ja kävelin ulos häjyjen jälkeläisten pöhnäisenkateelliset katseet selässäni.
Ulkona oli jo pimennyt, ja jäätävä tuuli tuntui tulevan suoraan Huippuvuorilta näille tyhjillle jumalienhylkäämille lakeuksille; se meni suoraan luihin ja ytimiin. Tihkusade löi poskipäihin kuin pieniä neuloja, nostin vaistomaisesti gabardiinitakin kaulukset pystyyn ja laitoin kädet taskuun. Kävelin jumalattomankokoisen limusiinin luo, takaovea piti avoinna aiemmin näkemäni parimetrinen lihakolossi, joka todella oli pukeutunut kuin operettiprinssi, räikeänpunaiseen epoletein varustettuun livreepukuun. Näky oli pohjanmaalaisen asemarähjän pihalla surrealistinen, mutta vilkaisu kingkongin kasvoihin oli omiaan sammuttamaan katsojan kasvoilla kenties orastavan hymyn: järkälemäinen kulmikas pää, jossa täysin ilmeettöminä kaksi järviametistia muistuttavaa tummaa silmää ja nyrkkeilyharrastuksesta kielivä lyttyyn lyöty nenänvarsi eivät rohkaisseet kokkapuheisiin. Kinkunpaksuinen käsivarsi viittasi minulle reitin auton takapenkille, jossa kaunotar jo istui. Hän oli huomannut katseeni:
- Hän on Jakov. Kroaatti, ei puhu mitään sellaista kieltä jota te osaisitte.
Kömmin sisään auton takaosaan, ja ovi läimähti kiinni. Istuin tilassa, joka suurempi kuin omakotitalon takkahuone, ja paljon ylellisempi. Upottava istuin melkein nielaisi sisäänsä, tummennetut lasit antoivat executive-leiman koko sisustukselle, jossa hillityn äveriään yleisvaikutelman antoivat petsattu wenge-puu ja patinoitu nahka, art nouveau-jäljitelmää kylläkin, mutta kalliin suunnittelijan jäljiltä ja isolla rahalla tehtyä. Daamini sytytti vieressään kodikkaan pöytälampun - design Virgil Sollozzo - ja avasi tottuneesti hyvinvarustetun baarikaapin. Pian istuin tukeva taskulämmin tuplagambina kädessäni. Daamini tyytyi Dom Perignoniin, jota kaatoi itselleen kolme sormenleveyttä. Hän napsautti jotain minulle näkymätöntä nappia, ja autoon alkoi tulvia Harlem Nocturne Herbie Fieldsin saksofonista, pehmeästi kuin kevätpuro.
Tämä kaikki prameus toi jostain syytä mieleeni sen, mitä olin aiemmin samana päivänä nähnyt huojuvan junankäymälän suttuisessa peilissä ollessani matkalla tähän tapaamiseen: vesiselvän, ikäisekseen vielä hyvinsäilyneen miehen, jonka kasvoilla viipyilevä alakulo johtui liian monista tuplagambinoista, liian monista Gauloises-savukkeista, liian monista suttuisista aviorikosjutuista, liian monista käräjäoikeuksien vetoisilla käytävillä vietetyistä aamupäivistä, liian monista Vanhan Apteekin tiskillä kuulluista vanhoista vitseistä sekä kyynisyydestä, jollaisen synnyttää ihmisten raadollisuuden seuraaminen liian kauan ja liian läheltä. Sanalla sanoen näin miehen, joka ei kaipaisi enää yhtään tällaista juttua hoitaakseen.
Sytytin savukkeen ja otin tuhdin gambinamoukun, joka lämmitti sydänalaani ja sai minut takaisin nykyhetkeen. Daami antoi autoa ajavalle kroaatille jonkin lyhen käskyn jollakin tuntemattomalla kielellä ja sulki sen jälkeen pienen luukun, Hän kääntyi minuun päin:
- Menemme paikkaan jossa saamme puhua rauhassa. Olemme perillä noin puolen tunnin kuluttua.
En aikonut tehdä tätä hänelle yhtään helpoksi. Siemailin vaitonaisena gambinaani, odottelin että hän alkaisi puhua. Tietynlaiset naiset eivät kestä hiljaisuutta, heillä on tarve täyttää se puheella. Tämä ei kuitenkaan näyttänyt kuuluvan heihin, hän näytti vaipuvan omiin mietteisiinsä. Jostain syystä se ärsytti minua hieman: minut ilmeisesti lasketaan nyt jo palveluskuntaan kuuluvaksi. Ajattelin kuitenkin antaa tilanteen kehittyä, olin oppinut ensimmäisinä läsksyinäni että joskus kannattaa asoiden muovautua, kehittyä ja paljastua omia aikojaan. Toiminnan aika on vasta kun on toiminnan aika.
Kuljettajan luukku avautui ja kroaattikuljettajamme sanoi jotain, mihin emäntäni vastasi parilla sanalla. Tunsin auton vauhdin hiljenevän, ja lopulta pysähdyimme kokonaan. Daamini sanoi:
- Pysykää täällä, jatkamme pian matkaa.
Sen jälkeen hän nousi kroaatin avaamasta ovesta ulos.
Odottelin aikani, join gambinan loppuun ja poltin savukkeen. Ikkunoista ei näkynyt juuri uloskaanpäin, eikä mitään ääniä kuulunut. En pitänyt tunteesta että olin kuin kuljetuslaatikkoon suljettu eläin, joka ei tiedä mitään ympäristöstään. Arviolta noin viidentoista minuutin kuluttua nousin upottavalta istuimeltani ja päätin mennä ulos katsomaan mistä oli kysymys. Avasin oven ja jäätävä lakeuden tuuli löi heti kasvoillleni. Eikä pelkästään se: iskun on täytynyt tulla takaapäin, ja sen on täytynyt olla ammattilaisen antama. Valot sammuivat kuin katkaisijasta napsauttaen.
Seuraava muistikuvani on kylmyys ja märkyys poskeani vasten. Pääkipu voisi olla krapula, mutta ei tällä kertaa ole. Tästä varmistun kun avaan silmäni: makaan tuulisella Pohjanmaan lakeudella linja-autonmittaisen limusiinin vieressä asfaltilla. Auton ovi on auki, ja sisältä kuuluu saksofonin hunajainen ääni. Nousen vaivoin ylös, ja takaraivoni tuntuu räjähtävän. Jomottava kipu iitse asiassa nopeuttaa ajatustoimintaa, ja melko pian olen tilanteen tasalla. Vedän nilkkakotelosta uskollisen Waltherin esiin ja viritän sen. Kierrän varovasti auton, takaosassa ei ole ketään. Avaan nopealla riuhtaisulla kuljettajanpuoleisen oven. Satuprinssin asusteisiin pukeutunut Jakov istuu ohjauspyörän takana selkä suorana, avoimet silmät yhtä ilmeettöminä kuin aikaisemminkin. Ainoa uusi piirre hänessä on luiskaan otsaan ilmestynyt siisti, .38 kaliberin luodin tekemä reikä.
- Aloitetaanpa aivan alusta. Kuinka ensinnäkin osasitte soittaa minulle? Numeroni on salainen, enkä sitäpaitsi enää ota vastaan uusia juttuja.
Katse oli ilkikurinen, hieman koketeeraava, äskeinen huolestuneisuus oli poissa:
- Sanotaanko vain niin, että minulla on keinoni? Olen tottunut saamaan sen minkä haluan, ja tähän tehtävään halusin teidät. Piste.
Äänensävy oli sellainen, että päätin antaa asian olla. Nyökkäsin ja tumppasin savukkeeni:
- Samapa tuo. Mutta jos otan jutun vastaan, ja en nyt tarkoita että se olisi itsestään selvää ennenkuin kuulen mistä on kysymys, on hyvä sopia etukäteen taksani. Riippuen jutun laadusta ja kestosta otan joko könttäsumman tai sitten perusmaksun plus kulut erikseen. Päivätaksani jälkimmäisessä tapauksessa...
Hän keskeytti minut heilauttamalla käsrsimättömänä kättään:
- Maksan mitä tahdotte, raha ei ole tässä mikään ongelma. Selvittäkää tuo asia kirjanpitäjäni kanssa. Mennään nyt itse asiaan.
- Selvä. Kertokaapa sitten mistä on kysymys.
Kun katselin hänen olemustaan, tiesin takaraivossani että tämä juttu minun olisi kannattanut kiertää kaukaa. Nuori kaunis nainen, ja lisäksi rikas - se yhdistelmä ei tiennyt koskaan hyvää. Ja se, että hän otti yhteyttä minuun eikä mennyt poliisin puheille, merkitsi että tässä oli jotain, mikä ei päivänvalossa välttämättä näyttäisi hyvältä. Tunsin tapauksen: nuori tanssityttö tapaa vanhan miljonäärin, mennään naimisiin, ja ennenpitkää kuvioissa sitten onkin joko se kaltevalle pinnalle ajautunut entinen poikaystävä jolla on hallussaan ikäviä valokuvia tai videonauhaa, tai komea rahaton tenniksenopettaja joka tekee ehdotuksen siitä kuinka kiusallinen vanhus saadaan pois nuorten rakastavaisten onnen tieltä, tai sitten aviomiehen sukulainen joka pelkää perinnön menevän suvulta heitukalle, ja niin poispäin ja niin poispäin. Kaikissa varianteissa lopputulos oli kuitenkin aina sama: kukaan ei tule onnelliseksi ja aina jollekin käy huonosti.
Näitä ajatellessani tunsin tarvitsevani toisen tuplagambinan. Se veisi turhat mietteet. Tunsin olevani liian selvä tehdäkseni työni kunnolla.
- Saatte kuulla kaiken, mutta ei täällä. Lähdetään.
Tuo vaikutti hieman liiankin dramaattiselta. Katselin ympäri asemaravintolaa: kanssani Turusta samalla laivapikajunalla MTK:n EU-teemaristeilyltä tulleet isäntämiehet yrittivät turhaan jatkaa ruotsinlaivatunnelmaa vielä viimeiseen asti, näyttivät olevan höpökunnossa joka papparainen, samoin muutama pöydällinen päivittäistä keskiolutkiintiötään tunnollisesti kiskovaa paikallista peräkammarinpoikaa, istuivat jussinpaidoissaan tukat pörhössä kuin seitsemän veljestä lukkarin koulussa. Mielessäni kohautin olkapäitäni. Sama se kuitenkin, paikanvaihto olisi vain hyväksi, tätä ankeampaa keskusteluympäristöä ei voisi olla.
Seurasin hänen keinuvaa lantioitaan. Hän käveli ulos ovesta suomatta katsettakaan tiskin takana olevalle garçonille, joka lähes löi nenänsä lattiaan kumartaessaan daamille. Heitin tiskille taskusta kaivamani ryppyisen neljän euron setelin ja kävelin ulos häjyjen jälkeläisten pöhnäisenkateelliset katseet selässäni.
Ulkona oli jo pimennyt, ja jäätävä tuuli tuntui tulevan suoraan Huippuvuorilta näille tyhjillle jumalienhylkäämille lakeuksille; se meni suoraan luihin ja ytimiin. Tihkusade löi poskipäihin kuin pieniä neuloja, nostin vaistomaisesti gabardiinitakin kaulukset pystyyn ja laitoin kädet taskuun. Kävelin jumalattomankokoisen limusiinin luo, takaovea piti avoinna aiemmin näkemäni parimetrinen lihakolossi, joka todella oli pukeutunut kuin operettiprinssi, räikeänpunaiseen epoletein varustettuun livreepukuun. Näky oli pohjanmaalaisen asemarähjän pihalla surrealistinen, mutta vilkaisu kingkongin kasvoihin oli omiaan sammuttamaan katsojan kasvoilla kenties orastavan hymyn: järkälemäinen kulmikas pää, jossa täysin ilmeettöminä kaksi järviametistia muistuttavaa tummaa silmää ja nyrkkeilyharrastuksesta kielivä lyttyyn lyöty nenänvarsi eivät rohkaisseet kokkapuheisiin. Kinkunpaksuinen käsivarsi viittasi minulle reitin auton takapenkille, jossa kaunotar jo istui. Hän oli huomannut katseeni:
- Hän on Jakov. Kroaatti, ei puhu mitään sellaista kieltä jota te osaisitte.
Kömmin sisään auton takaosaan, ja ovi läimähti kiinni. Istuin tilassa, joka suurempi kuin omakotitalon takkahuone, ja paljon ylellisempi. Upottava istuin melkein nielaisi sisäänsä, tummennetut lasit antoivat executive-leiman koko sisustukselle, jossa hillityn äveriään yleisvaikutelman antoivat petsattu wenge-puu ja patinoitu nahka, art nouveau-jäljitelmää kylläkin, mutta kalliin suunnittelijan jäljiltä ja isolla rahalla tehtyä. Daamini sytytti vieressään kodikkaan pöytälampun - design Virgil Sollozzo - ja avasi tottuneesti hyvinvarustetun baarikaapin. Pian istuin tukeva taskulämmin tuplagambina kädessäni. Daamini tyytyi Dom Perignoniin, jota kaatoi itselleen kolme sormenleveyttä. Hän napsautti jotain minulle näkymätöntä nappia, ja autoon alkoi tulvia Harlem Nocturne Herbie Fieldsin saksofonista, pehmeästi kuin kevätpuro.
Tämä kaikki prameus toi jostain syytä mieleeni sen, mitä olin aiemmin samana päivänä nähnyt huojuvan junankäymälän suttuisessa peilissä ollessani matkalla tähän tapaamiseen: vesiselvän, ikäisekseen vielä hyvinsäilyneen miehen, jonka kasvoilla viipyilevä alakulo johtui liian monista tuplagambinoista, liian monista Gauloises-savukkeista, liian monista suttuisista aviorikosjutuista, liian monista käräjäoikeuksien vetoisilla käytävillä vietetyistä aamupäivistä, liian monista Vanhan Apteekin tiskillä kuulluista vanhoista vitseistä sekä kyynisyydestä, jollaisen synnyttää ihmisten raadollisuuden seuraaminen liian kauan ja liian läheltä. Sanalla sanoen näin miehen, joka ei kaipaisi enää yhtään tällaista juttua hoitaakseen.
Sytytin savukkeen ja otin tuhdin gambinamoukun, joka lämmitti sydänalaani ja sai minut takaisin nykyhetkeen. Daami antoi autoa ajavalle kroaatille jonkin lyhen käskyn jollakin tuntemattomalla kielellä ja sulki sen jälkeen pienen luukun, Hän kääntyi minuun päin:
- Menemme paikkaan jossa saamme puhua rauhassa. Olemme perillä noin puolen tunnin kuluttua.
En aikonut tehdä tätä hänelle yhtään helpoksi. Siemailin vaitonaisena gambinaani, odottelin että hän alkaisi puhua. Tietynlaiset naiset eivät kestä hiljaisuutta, heillä on tarve täyttää se puheella. Tämä ei kuitenkaan näyttänyt kuuluvan heihin, hän näytti vaipuvan omiin mietteisiinsä. Jostain syystä se ärsytti minua hieman: minut ilmeisesti lasketaan nyt jo palveluskuntaan kuuluvaksi. Ajattelin kuitenkin antaa tilanteen kehittyä, olin oppinut ensimmäisinä läsksyinäni että joskus kannattaa asoiden muovautua, kehittyä ja paljastua omia aikojaan. Toiminnan aika on vasta kun on toiminnan aika.
Kuljettajan luukku avautui ja kroaattikuljettajamme sanoi jotain, mihin emäntäni vastasi parilla sanalla. Tunsin auton vauhdin hiljenevän, ja lopulta pysähdyimme kokonaan. Daamini sanoi:
- Pysykää täällä, jatkamme pian matkaa.
Sen jälkeen hän nousi kroaatin avaamasta ovesta ulos.
Odottelin aikani, join gambinan loppuun ja poltin savukkeen. Ikkunoista ei näkynyt juuri uloskaanpäin, eikä mitään ääniä kuulunut. En pitänyt tunteesta että olin kuin kuljetuslaatikkoon suljettu eläin, joka ei tiedä mitään ympäristöstään. Arviolta noin viidentoista minuutin kuluttua nousin upottavalta istuimeltani ja päätin mennä ulos katsomaan mistä oli kysymys. Avasin oven ja jäätävä lakeuden tuuli löi heti kasvoillleni. Eikä pelkästään se: iskun on täytynyt tulla takaapäin, ja sen on täytynyt olla ammattilaisen antama. Valot sammuivat kuin katkaisijasta napsauttaen.
Seuraava muistikuvani on kylmyys ja märkyys poskeani vasten. Pääkipu voisi olla krapula, mutta ei tällä kertaa ole. Tästä varmistun kun avaan silmäni: makaan tuulisella Pohjanmaan lakeudella linja-autonmittaisen limusiinin vieressä asfaltilla. Auton ovi on auki, ja sisältä kuuluu saksofonin hunajainen ääni. Nousen vaivoin ylös, ja takaraivoni tuntuu räjähtävän. Jomottava kipu iitse asiassa nopeuttaa ajatustoimintaa, ja melko pian olen tilanteen tasalla. Vedän nilkkakotelosta uskollisen Waltherin esiin ja viritän sen. Kierrän varovasti auton, takaosassa ei ole ketään. Avaan nopealla riuhtaisulla kuljettajanpuoleisen oven. Satuprinssin asusteisiin pukeutunut Jakov istuu ohjauspyörän takana selkä suorana, avoimet silmät yhtä ilmeettöminä kuin aikaisemminkin. Ainoa uusi piirre hänessä on luiskaan otsaan ilmestynyt siisti, .38 kaliberin luodin tekemä reikä.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Yllätys oli suuri kun täältä löytyi sellainenkin kirjoittaja joka osaa vääntää ihan oikeasti pastissin jonkun lajityypin kaavaan. Hyvä!