KAMALAA VUOKRAOPPIA
Kaukana yhdysvalloissa eräässä keskiluokkaisessa talossa tapahtui sillä hetkellä kaksi tärkeää asiaa. Isä ja perheen pää kirosi murtuneen lattialaatan tähden ja raapi päätään, oliko hän ainoa hyvätuloiseksi haukuttu, joka vielä kehtasi tehdä korjaustöitä itse. Sisällä eräs Kelemen taannoinen tuttu ja miltei oppilas, Sasha Hughes, luki ulkomaalaista sanomalehteä: St. Snipersburgin sanomia. Keleme oli tilannut Sniperian kielestä kiinnostuneelle Sarahille kyseisen lehden vaikean sniperiankielen oppimista silmälläpitäen. Tällä kertaa puhelinluettelon paksuinen lehtihirviö tarinoitsi pitkälti numismatiikasta aiheen ajankohtaisuuden vuoksi, mutta eräs pieni vajaan kymmenen rivin mittainen juttu tuntui tarjoavan paljon dramaattisemman sisällön.
Sarah huikki isälleen ikkunasta ja kehotti tätä kuuntelemaan laatan sijasta kertomusta siitä, mitä vastaavalla alalla voi sattua ulkomailla. Pieni ulkosivun juttu oli suorastaan karmiva, oliko sniperialainen kiinteistömaailma kopioitu psykoosiopin kirjasta? Johnny marssi sisään ja Sarah luki jutun aivan huvikseen.
”Kuuntelehan tätäkin ja katso kuvaa, mitä ajattelet tuosta valtavasta valkoisesta roskasäiliöstä talon etupihalla portaiden ja kymmenien ihmettelevien ihmisten vieressä?” kysyi Sarah aloittaessaan samalla jutun kääntämisen.
”Ajattelen varmaan samaa kuin nuo ihmiset lehdessä, eli mistä tuossa on kysymys?” kysyi Johnny, joka jäi käskystä kuuntelemaan erikoista kertomusta maasta, jossa jokainen asia tuntui seuraavaan omaa tietään talloen samalla toisten varpaille anteeksi pyydellen ja vielä hyvin perustellen.
Se oli sangen normaali aamu Sniperian Valtion St. Snipersburgissa, kun eräs sikäläinen opiskelijaporukka seisoskeli niskat kenollaan kaupungin korkeimman täysin asuinkäyttöön varatun rakennuksen, 271 metriä korkean valkean ja ikkunalaudoiltaan ja väliseiniltään tummansinisen pilvenpiirtäjän edustalla maireat ilmeet kasvoillaan. Talo teki kieltämättä vaikutuksen, ja sai sillä tavalla huijattua ihmisen uskomaan jo valmiiksi kirjoitettua totuutta mahtavuudesta, joka halvensi itsensä liittäydyttyään osaksi suuruuden käsitettä. Sen hyöty oli kuitenkin muualla, näet kerroksesta 65 oli vapautunut kolmen hengen asuntokokonaisuus. Se käsitti yhden ison huoneen, mellevän keittiönurkkauksen, vessan sekä tilat sängyille. Australialainen sangen varakas nuorisoporukka oli vuokrannut kyseisen talon opiskelutarkoituksiin, saapa sitten nähdä, kuinka tahdikasta opiskelua siellä tultaisiin viettämään. Ainakin talon yläkertaan marssineet muuttomiehet kantoivat sen tason kalustoa, että ketään ei opiskelu kiinnostaisi, jos pääsisi näkemään ne divaanit ja marmoripatsaat, unohtamatta isoa 42 tuuman tauluteeveetä.
Luonnollisesti muuton yhteydessä on sovittava maksuista. Kyseisen kiinteistön linja oli tunnetusti tiukka, mutta kolmikko korkeintaan vitsaili vanhoista fraaseista, kuten perintäpäivistä, ehdottomista eräpäivistä ja totaalisesta maksupakosta, jotka oli kirjattu kolmeen niitillä sidottuun ukaasiin. Kyseinen kiinteistö oli totaalisen maksupakon kiinteistö, mikä tarkoitti viimeisen eräpäivän noudattamista nojaten siihen totuuteen, että asioiden viivästyminen johtuu vain toisista asioista, jotka ovat omalla paikallaan. Sillä perusteella myös vuokranlunastus voitaisiin toteuttaa sille varatulla hetkellä, koska vain riippumaton mieli loisi hetkille merkityksiä.
Viimeinen tavara, iso kuuden hengen biletyssohva, löysi tiensä viimeisenä uuden kuluttajasukupolven asuntoon, ja kyseinen kuluttajakolmikko marssi portaita sohvansa perässä ikään kuin varmistaakseen, että nämä ns. ”alaiset” tekisivät työnsä kunnolla. Vahtiessaan muuttoa, he alati jaksoivat vitsailla ja säälitellä isännöitsijäparkojen laatimia sääntöpykäliä.
”Kiintoisaa, paperit puhuvat aina tyhjää ja menettävät siten uskottavuutensa, yhtä epätotta kuin se ulkona maannut ruosteinen jätesäiliö, jota ei ole saatu kaatopaikalle uuden tieltä. Miten ihmeessä se sopii esimerkiksi Emilyn uuteen Nature –imagohameeseen?” totesi 22 –vuotias Drew Askins, kiittäessään samalla muuttomiestä viimeisen tavaran tuonnista. Se kiitos oli muodollinen ja täysin holtiton:
”Kiitoksia itsellenne, otitte riskin vuokratessanne tämän asunnon. Firman henkilöstö on perinteisesti pitänyt tarkkaa kirjaa vuokrista, ja siksi asukkaiden vaihtuvuus onkin sangen suurta. Asunnostanne puuttuu vielä ikkunan avain, mutta toimitamme sen teille lähiaikoina, kunhan ehditte asettua aloillenne.” Muuttomies kätteli tyhjää kohtaa ilmassa muodollisen sniperialaiskulttuurin mukaisesti, ja toivotti opiskelijakolmikolle tietoisuuden maksimalisoimista kokonaispotentiaalisissa merkeissä.
”Niin, eihän kiinteistön työntekijöillä voi olla sellaisia rahoja, kuin meillä. Kai he siksi pitävät niin tarkkaa kirjaa vuokristaan. Meillä on rahaa, ja siksi annamme sinulle 600 australian dollaria tippiä, ja te kohteliaana tietenkin sanotte, ettette tarvitse rahaa.” virkkoi Emily, nainen, joka luuli olevansa vähintään kaikkien kansain tiennäyttäjä, suurin bilekuningatar, ja hurmaavin keimailija.
”Kyllä minä tämän rahan otan, ihmettelen vain outoa mielikuvitustanne. Ette näemmä keksi rahoillenne mitään käyttöä, kun annatte ne kaikki pois. Olette tehneet rahoista turhaa paperia, mutta minäpä ostan tällä kosolti vanhoja kolikoita ja kenties uusia työkaluja” ilmoitti muuttomies, kävellen päätään pudistaen rappuset alas. Ihme, että nuo kaljatenavat edes jaksoivat kävellä ison talon puoliväliin.
”Katsohan ikkunasta, tuolla se mies polttelee, hän on tietenkin niin hurmaantunut saamistaan rahoista, ettei edes uskalla ostaa mitään.” tuumi Emily, laittaen kalliit Swarowskin kiikarit jadepöydälle, jossa oli tammituolit.
Viikot kuluivat ja talon elämä tuli tutuksi kuin omat taskut tai housujen pultut. Rietas opiskelijaelämä ja outo kulttuuri saivat aikaan tiettyä ylemmyydentunnetta kolmen asukkaan, kahden miehen ja yhden tytön, taholta. Muu maailma oli unohdettu muiden, paitsi omien etujen osalta. Eräänä aamuna koitti silti todellisuus, vuokranmaksupäivä oli ummessa. Vuokrarahojen kohtalo tuskin lähipäivinä varmistuisi, näet lupaukset maksupaperien asianmukaisesta säilytyksestä olivat vaihtuneet tupakka-askeihin ja bilekutsuihin, joiden sivussa pölyttyi kasa lujuusfysiikan oppikirjoja. Jossakin näiden paperien alla oli vuokralappu, sekä aamulla pudotettu punainen varoituskirje. Niitä saatiin aina, mutta kun tunnetut vanhemmat olisivat perijää vastassa, häviäisivät kiinteistöisännät varmasti oikeudessa, eihän heillä olisi varaa lahjoa tuomareita.
Muutosta oli kulunut siis tasan kuukausi, ja muotitietoiset elostelijat ymmärsivät, että sen vuoksi olisi järjestettävä juhlat. Asiaan oltiin valmistauduttu, kuten siihen kuuluu: Drew keitteli upouudella liedellään loisteliasta ruokaa illan bileitä silmällä pitäen, Daniel lajitteli loistavia jenkkileffoja dvd-soittimen vieressä, ja Emily Hunter meikkasi itseään ulkoikkunan ääressä luullen olevansa galaksiakin kauniimpi, tarkoituksenaan tyrmätä sekä illalla saapuvat vieraat ja mikä ettei ikkuna-avaimen tuoja, mikäli hän saapuisi sovitusti. Ja sietäisi saapua, kun vuokraakin kerran kehdattiin kerjätä jo maksupäivänä. Parjattu roskasäiliö oli sentään poistunut, tilalle oltiin tuomassa uutta.
”Mahtavaa, se roskasäiliö on viimeinkin vaihdettu joten ikkunan avaajakin on kaiketi tulossa. Ilmeisesti tarvittiin ulkomaisen nuorison asiantuntevaa sanaa nykytrendien mukaisesta hygieniasta ja helppokäyttöisyydestä. He ovat laittaneet kärryihin jopa vetokoukun, pyörät ja katsokaa, tuolla on vieläpä toinenkin roskasäiliö! Hmm… mitenkäs sen vuokran laita… onko vanha ja väsynyt sniperialaismies jo oven takana sitä kinuamassa, onhan lasku jo peräti vuorokauden myöhässä?” Naurusuinen nainen veti huulipunaa huulilleen ja kiristi iltapukuaan: Puhde olisi hyvä aloittaa siten, että tekisi ensin mustasukkaiseksi ikkunanavaimen tuojan. Hän oli hitusen myöhässä asunnon kanssa ilmenneiden ongelmien vuoksi, mutta oli toki jo käytävässä tulossa tahdikkain askelin.
”Mitäs vuokrasta, maksetaan se joskus vuoden päästä takautuvasti ja sanotaan irvokkaat hyvästit. Se vanha vaari saakin jo kuulla potut pottuina tai vaikka muusina” tuumi Andy, joka istui sohvalla modernia televisiota katsellen ja samalla viskiä juoden. Kädessään hänellä oli pieni paperinpala, johon oli merkitty vuokrarästin takaraja sekunnin tarkkuudella. Sniperialaiset olivat mestareita tuottamaan myötähäpeää omintakeisilla sekunnintarkoilla ajoillaan, joista olisi mahdotonta pitää kiinni vaikka olisi kuinka älykäs ja nopea.
”Lupaan ja vakuutan, että vuokrasta muistutetaan korkeintaan siten, että ikkunanavainta ei tuoda… ja onhan naapuriparkojen yksityisyyttäkin kunnioitettava. Onhan se kamalaa, kun paiskisimme juovuksissa tavaraa pikkuikkunasta, jonka avaimen kohta tulemme saamaan. Jos sitä ei tule, teen heti valituksen isälle, hänellä on paljon valtaa piireissä. Niiden pitäisi käsittää, että nuorten maailmassa puhaltavat eri tuulet kuin ennen.” virkkoi Drew, avatessaan kaljapullon samanaikaisesti, kun ovikello soi. Andy nousi, kompastui vuokrarästilappuun ja alakerran valituskirjeeseen, jonka vuoksi keimaileva Emily ehti hänen edelleen ja ovelle. Hän avasi sen, ja näki noin 50 –vuotiaan miehen avain kädessä.
”Uuh… mikä mahtava uros ja korskea itämaan orhi ja kuinka täsmällinen… Nainen mutrusteli suupieliään ja nyppi miekkosen partaa lässyttäen tälle lapsenkieltä.
”Ukkoparan lompsaa taitaa ahdistaa. Se kun on niin tyhjä, etteivät nämä tippitukut sinne oikein mahdu… Katsos rahaton lompsa kutistuu ajan mittaan omaan surkeuteensa. Onneksi on olemassa jotain säyseää, kaunista, itsetietoista ja sulavaa. Olisikohan niin, että tänään minä olisin se kaunis juhlaraha, joka mahtuisi lompakkoosi? No kyllähän minä olen, heitähän hiiteen tuo vihkisormus ja lähde minun matkaani, ties vaikka saisit minulta ja pojilta hieman ylimääräistäkin tippiä, näet hienostopiireissä arvostetaan rahaa ja kaltaisiani kauniita naisia, joilla on sydän paikallaan.” nainen keimaili ja keikisteli, keski-ikäisen miehen suun avautuessa puhetta varten. Nainen odotti miesmäistä avuttomuutta ja vanhan miehen tunnustuksia puutteellisesta suhteestaan, siihen useimmiten kuuluva hyvän aviovaimon ja viisaiden lasten puolustus kestäisi kaiketi 10 minuuttia hänen kohdallaan. Nainen tosin oli ehtinyt unohtaa, missä sitä nykyä asui. Sniperia oli tyystin toisenlainen maailma vaikka sitä vertaisi mihin rahansa.
”Neiti Hunter, olemme saaneet tiedoksi kutsutun asian seikasta, joka koostuu maksamattoman vuokranne suuruisesta summasta. Ajankohtaakin on noudatettu. Takanani on fyysikko Akimoto Botuki, hänen atomikellonsa soitti ovikelloa puolestamme. Kysyit myös rahastani koska se ahdistaa sinua sen vuoksi, että omistat sitä ja haluat nähdä kaikki muutkin seteleiden kautta Minulla on rahaa tasan 120 332 sniceitä, tämän maan rahayksikköä, ja sen määrä kasvaa asiaan kuuluvien yhtälöiden mukaisesti. Teitä puolestaan vaivaa rahataudin lisäksi itseisfilosofian leimallistaminen muihin ihmisiin ja silloin jo huomaattekin, että yhden filosofian levittäminen esimerkiksi minun vastaavalle alueelle aiheuttaa ristiriidan, joka johtuu ajattelunne perustasta ja sen tilapäisestä potentiaalinihkeydestä. En nyt enempää suomi teitä, vaan puhun välillä asiastani: Tässä pussissa minulla on tämä oheinen avain, ja takanani nämä kahdeksan kaksimetristä toimintakuntoista talonmiestä. Olemme tehneet alustavat tutkimukset ja todenneet, että ette halua täyttää toimintaketjun seuraavaa osaa. Syy johtaa useimmiten seuraukseen, mutta seuraukset ovat pikemminkin ihmisen kehittämiä eivätkä absoluuttisia. Teitä puolestaan vaivaa vääntelytauti ja suun epäspesifinen psyykeperäinen nykinä, joten teidän on syytä väistyä sivummalle miehistömme sisäänmarssia varten. Nainen perääntyi kuin tyrmättynä ovelta sivuseinää vasten, ja valtava talkkaripataljoona marssi taloon haisten enemmän raa´alle tieteelle kuin raa´alle voimalle.
”Terve, tulimme nyt avaamaan isot ikkunanne. Sanomme samalla teille, mitä elämänne muistuttaa: Olette kuin puu, jonka jokainen oksa kasvattaa muovista lehteä ja kesän koittaessa kukkii lakastuneita kukkia, jotka putoavat maahan kun aidot puhkeavat. Meitä ei puu kiinnosta, pääasia on, että saamme sen juurineen sijoiltaan” selitti viisas Honden Matashi, vanttera 55 –vuotias kehonrakentaja, talonmies ja diplomi-insinööri. Andrew nousi ylös kuin myrsky ja keimaileva Emily muisti tämän liikunnallisen taustan, kenties sen avulla saataisiin talkkarti suhteellisen liikkumattomiksi pienten ilmalentojen jälkeen:
”Kohta saatte lentää, Andrewilla on musta vyö judossa!” huusi nainen itsevarmana mutta toisaalt hätääntyneen oloisena, samalla kun judo-Andrew lensi peräseinään perse edellä. Silmänmollukat pyörivät kuin laakeroitu keilapallo ja silmälasin kehykset näyttivät kokoon käärityiltä mehupilleiltä. Talkkarit rynnistivät asemiinsa, olisi aika painaa punainen nappi pohjaan.
”Sniperiassa mustat vyöt eivät kiinnosta, jos asia on jokaisella verissä, se tulee genomissa eikä valmiissa systeemeissä, jotka koettavat esittäytyä kamppailulajeiksi. Lisäksi ymmärrämme, että hyppääminen seinään perse edellä on eduksi vain oman paranemisnopeuden toteamiselle. Vuokranne, tasan 610 sniceitä, on maksamatta. Sen vuoksi herrat Ryomo Kompas – 206 cm – sekä Hyoko Sandbu – 198 cm ja 206 kiloa – avaavat isot ikkunanne ja aloittavat toimeksiannon uudesta radiostanne, jonka tilalle asetamme oman talkkarimankkamme ja musiikkimme, joka on sitä tehokkaampaa, mitä nopeammin sen unohdamme. Ymmärrätte varmaan, että musiikin tarkka kuuntelu laskisi työmme tasoa.” Honiden laittoi radion päälle ja Ryomo kiskaisi ikkunan auki, tuuli puhalsi sisään, ja samalla aukenivat työkalupakit ja virallinen talkkariradio. Se rätisi aikansa, kunnes jo suolsi käsittämätöntä sniperialaista tuhomusiikkia: ”… bombombombom! Jee-ee! Ehehhhei, bum funttaladassoudii, bum! funttaladassoudii, jeejeebun! funttaladassoudii! No som ka batai so sennoo-ooh! Jeeee-ee-eeee! funttaladassoudiii…!!!”. Ennen niin rehevät asukkaat perääntyivät lähelle peräseinää ja pakkasivat nopeasti oppikirjansa, ja oven takana odottaneet bilevieraat kuuntelivat metakkaa kummissaan. Aivan kuin betonimylly tai sirkkeli jauhaisi ylikierroksilla jotain elävää. He päättivät jättää ovikellon rauhaan ja lähteä pois, bileet eivät olisi hengen arvoisia. Kenties taustalla painoi sekin, että sisältä kuuluneet puheet viittasivat tekaistuun loisteliaisuuteen, tupahan oli täynnä talonmiehiä eikä rahamiehiä!
”Herrat talkkarit ja suuri ylitalkkari, otetaan ensin pöydät, tuolit ja muut istuimet, ja paiskataan ikkunasta ulos. Nyt sovelletaan ehdottoman vuokranmaksurajan 1. pykälää. Ikkunat on avattu tavaroiden esteetöntä kulkua varten, vähän kuin valtioiden rahat teidänlaistenne maailmanmatkaajien helpon elämän mahdollistamiseksi”
Miehet tarttuivat sohvaan kiinni, kantoivat sen musiikin tahdittamana ikkunalle ja tyrkkäsivät alas. Perässä seurasivat upeat tammiset muotituolit, jadepöytä ja kaikki turhanaikaiset teinilehdet sekä maassa pyörinyt vuokralappu. Jokaiselle talkkarille oli töitä. Opiskelijoiden tapetit hiottiin korundilaikalla seinistä pois, maalit liuotettiin katosta jonkinlaisella hapolla, ja loistelias muotivessa tuhottiin lekalla ja lapiolla sentin kokoisiksi paloiksi. Osat pakattiin pieniin jätesäkkeihin, jotka Hyoko Sandbu paiski ikkunasta ulos kehittyneellä ranneliikkeellä. Se liike oli kuin luotu arvotavaroilla täytettyjen jätesäkkien paiskomiseen.
Rodeossa ennemmin tai myöhemmin joku tippuu satulasta alas. Tämä rodeo alkoi olla jo vaiheessa, jossa tallaudutaan jalkoihin. Seuraavaksi ulos lähti kirjahylly sisältöineen. Kirjat toki eroteltiin tarkoin, sillä useat niistä olivat lainakirjoja ja vieläpä usean päivän myöhässä. Yksi talkkareista komennettiin palautuskeikalle, sillä välin kun toiset pilkkoivat hyllyä kirveellä pieniksi paloiksi, jotka jauhettiin Gettan Oishin murskaimessa silpuksi. Sitä silppua käytettäisiin uusien omakotitalojen seinien tilkkeenä. Puutavara oli nyt tuhottu, mutta jäljellä oli vielä kosolti viihde-elektroniikkaa ja kopiotaidetta.
”Teillä on siinä hieno televisio ja komea marmoripatsas” tuumi pisin purkaja, 229 senttinen Nalvond Tsotter, joka oli myös filosofian tohtori.
”Joo, se on…” nainen mumisi jotain, kunnes Nalvond vaihtoi jalkaansa rautaisen saappaan ja potkaisi television mäsäksi, se lensi takaseinään ja siitä jääneet raamit mies hajotti arvokkaalla marmoripatsaalla. Kun televisio oli muuttunut nykytaiteeksi, oli aika muokata vanhasta marmoritaiteesta samanlaista:
”Tämä patsas onkin syytä hajottaa räjähteillä, noin 100 grammaa heksatolia kaiketi riittää” Nalvond asetti panokset onton veistoksen sisään, ja räjäytti tekeleen opiskelijatrion vaatekaapissa. Ovet lensivät humahtaen ulos ja kaikki rievut tavaroiden kera syttyivät tuleen ja ylähyllyllä olleet viikonloppukaljat särkyivät sadoiksi sirpaleiksi. Ne lasinpalat tulivat tarpeeseen, niiden avulla raavittiin lattiamaton saumat auki. Tämän jälkeen se käärittiin rullalle ja syydettiin niin ikään ikkunasta alas pyörälliseen roskasäiliöön, jossa oli vetokoukku kiinteistöyhtiön kuorma-autoa varten. Se olisi syytä viedä nopeasti kalustekaatopaikalle, jotta viereisen talon takapihalla kököttänyt uusi jätesäiliö saataisiin paikalleen.
”Nyt kun suurin osa tavarasta on tuhottu, keräämme vielä kukkaronne ja mahdolliset peruukkinne ja muodostamme niistä tiedon alttarin.” selitti Gettan Oishi, joka veti jokaista asukasta nyrkillä päin pläsiä. Näin saatiin talteen kukkarot sun muut tavarat. Henkilökohtaisen omaisuuden keräämisen jälkeen muut jäljelle jääneet tavarat koottiin lattialle tarkoin Sniperian vaakunan muotoon, ja kohtakos syttyi kansallistunnuksen muotoinen tulipalo ja päälle tulenpalava äärinationalistinen kansanlaulu.
”Tämä kokko on Taura no Kibbunmoto no sessoo, se tarkoittaa maan kiinteistömaailman korkeinta moraalista periaatetta, joka tarkoittaa absoluuttista säntillisyyttä.” Kahdeksan kovaa kundia, kaikki he lauloivat nationalistisen kiinteistöliiton kunniahymnin ja tyhjäsivät lähtiessään vaahtosammuttimen keskelle lattiaa ikään kuin kertosäkeeksi. Kaameat ja katalat talkkarit tekivät jo lähtöä, kunnes he muistivat vaahtosammuttimen, toki sekin olisi syytä heittää ikkunasta pihalle muiden rojujen seuraksi.
”Nyt kun olemme kuitanneet vuokrarästinne, korvaamme teille osan rikkoutuneista tavaroista. Herra Oishi, entinen matemaatikko, laski muistinsa ja nerokkuutensa avulla tavaroiden arvon, ja tulemme täten korvaamaan aiheuttamanne vahingon eli 17 330 sniceitä. Toki on myös totta, että teidän mainitsemat varakkaat isukit varmasti korvaavat vahingon, vaikka me sen teimme. Katsokaas, rikkaat vanhemmat välittävät lapsistaan lähinnä rahan voimalla ja koska teidän henkinen hyvinvointinne on teille samantekevää, on oletettava, ettei hän piittaa teidän tekemisistänne.Eräs ilmiö esiintyy tässä vaiheessa niin ikään varsin usein. Muistatte, kuinka teidän piti koulussa perustella jokin vastauksenne. Ettehän te perustelleet, koska uskoitte suoraan mitä kirjat sanovat ettekä ajatele itse. Me perustelemme tekomme sillä, että se ei todellisuduessa muuta kenenkään elämän laatua. Jos laatu sidotaan ympäristön kokemusmaailmaan, eikä teidän sisäiseen kokemukseenne puhtaasta ja merkitysvapaasta ympäristöstä, ette piittaa tästä yhtään. Maailmassa on kuitenkin rakenne, eikä meidän tarvitse sitä perustella. Jos olette niin viisaita ja älykkäitä, te kyllä osaatte perustella tämän itsellenne sillä tavalla, joka mielestänne sopii tilanteeseen, vaikka jokainen keino onkin täsmälleen yhtä väärä kuin on oikeakin. Väistäkäähän sivummalle, tipautamme vielä tämän huoneiston ulos.” Kolme opiskelijaa konttasi kolmiosta käytävään, ja miehissä koko koppi työnnettiin erilleen muusta rakennuksesta, se tippui suoraan maaliin eli huoltoyhtiön perävaunuun ja opiskelijat katsoivat ihmeissään, eivät varmaan edes tiedostaneet kajahtanutta ulkonäköään.
”Asunnon arvon korvaamme itse, mutta koska neliömäärä kasvoi nyt leikkauspaksuutemme verran, olemme tietenkin enemmän velkaa kiinteistöyhtiölle. Siitä velasta vastaamme toki me, sillä meillä on rahaa. Korvaamallamme summalla voitte hankkia asunnon jostain kaukaa. Ostakaa mieluiten omakotitalo, sillä opitte tekemään enemmän työtä kuin tällaisessa valmiissa kiinteistössä, jossa te opitte samat asiat toisin eli sivusta katsomalla. Tehän olette sitä ”.. ei tää voi niinku olla mahdollista, tää on niinku unta... hei, tää ei oo totta...” -sukupolvea, mutta sanottakoon siksi, että tämän sadun opetus on seruaava: älä osta itsellesi egoa omien ajatustesi ja mielikuviesi avulla, vana luo se konkreettisesti aja unohda siitä syntyvä hekuma. Tehkää työtä omin käsin, jotta osaatte oikeasti pitää siitä mitä omistatte.” Opiskelijat eivät heti tajunneet sanojen sisältöä, mutta kenties se johtui siitä helpotuksesta, joka koitti talkkareiden lopetettua kiinteistövihansa. He puhdistivat vaatteensa, kävelivät riviin ja kumarsivat asukkaille, kunnes jo kävelivät soturimaisesti ulos ja vetivät autollaan valtavan kärryn mukanaan. Kenties joku havaitsi myös kalliin saksalaisauton, joka paineli kohti auringonlaskua ainakin 230 kilometrin tuntinopeudella, lujempaa se parka ei kulkenut, kun oli kolme järkyttynyttä ihmistä kyydissä.
Sasha sulki lehden ja Johnny naureskeli, ilmeisesti tytär ei vielä hallinnut sniperian kieltä kun taiteili englanninnoksesta noin mielikuvituksekkaan.
”Sinun olisi paras soittaa Kelemelle ja pyytää häneltä realistinen englanninnos, tuo sinun käännöksesi oli turhan mielikuvituksekas.” ilmoitti Johnny. Sasha tarttui kännykkäänsä, vastaili muutamaan viestiin, kunnes soitti Kelemelle asian varmistaakseen. Perillä pirisi, ja Keleme vastasi puhelimeen:
”Täällä kellon viisari, joka voisi olla yhtälailla viisarin varjo… Okei, Keleme Kover ja valtion kiinteistöhallinnon yksikkö, mitä asiaa sinulla on, tahdotko vuokrata neliön tai kolmion?” kysyi Keleme Sashalta, joka tiukkasi Kelemeltä lehtijutusta. Keleme katsoi kelloaan ja siirtyi nopeasti seuraavaan työpaikkaansa maan kulttuurin tavoin, puhuen samalla puhelimessa.
”Täällä Keleme Kover ja pääkaupunkiseudun kielitieteellinen tutkimuskeskus.”
”Niin… eli tällainen juttu sinulle käännettäväksi. Kerron ensin jutun ja sitten sen, kuinka sen käänsin.” Sasha otti suurennoslasin ja luki tarinan oikein huolellisesti, odottaen Kelemen käännöstä.
”Kyllä, tuon saman luin vähän pidennettynä kiinteistöhallinnossa noin 67,89294002… minuuttia sitten. Sinun käännöksesi on suhteellisen normaali, mutta et ole lukenut ollenkaan palstan yläosaa, et kaiketi tunne merkkejä?” kysyi Keleme, Sashan sanoessa kahta kirjasinta oudoksi.
”Niin, se on vanhaa kieltä ja kulkee perinteenä lehden perustamisvuodelta eli vuodesta 1505. Se tarkoittaa ”Koottuja Kaskuja” eli jutut ovat pääosin puuta heinää ja peräisin kansan suusta. Kuten huomasit, lehti on suhteellisen paksu tänään. Jutut alkavat aina sivun 17 oikealta palstalta ja juhlapäivän kunniaksi niitä piisaa aina sivulle 698, jolle lehti loppuu.” Sasha oli helpottunut, mutta ihmetteli, miksi Keleme oli lukenut saman jutun kiinteistöhallinnossa, jos se kerran oli legendaa.
”Katsos Sasha, myös kiinteistöhallintoon tulee sanomalehti. Paikat maailmassa ovat samanlaisia, meidän suhtautumisemme niihin tekee erot Kehti tulee sinne, minne se on määrätty tulevaksi. Emmehän me muuten voisi ajatella yhdessä paikassa toista paikkaa, elleivät ne olisi meidän alaisiamme. Ja siitä käännöksestä, teit siinä vain sen virheen, että talkkariporukka ei laulanut kansanlaulua vaan kansojen laulun. Kiitos soitostasi, minun on kiirehdittävä maastamuuttovirastoon, siellä on eräs kinkkinen karkottamisasia. Keleme Kover, eli saksien keskellä olevan ruuvin yläosa, kuittaa ja toivottaa hyvää päivänjatkoa.” Sasha sulki puhelimen ja nautti arjen pikkuisesta ilosta, kamalasta jutusta tuli heti hauska, kun se selvisi palturiksi. Sasha katsoi kelloaan ja päätti noudattaa aikataulujaan. Ulos kävellessään hän huomasi isän saaneen innokkaita apureita:
”Isä, ovatko nämä miehet sieltä mistä Kelemekin, kun tekevät noin hullunlailla töitä, vaiko itse Sniper Emmetbrownin lähettämiä.” John nauroi tyytyväisenä, kieltämättä työmyyrät olivat kutsumattomia, mutta perhanan taitavasti he laatoittivat pihaa.
”Niin, sanoin jokin aika sitten, että yksi laatta on murtunut. Mutta en minä pane pahakseni, jos nuo laatoittavat koko pihan, pesevät ikkunamme ja leikkaavat ruohot lyhyeksi ja pensaat säädyllisen mittaisiksi. Kertoivat muuttavansa tuohon naapurin omakotitaloon, jotta oppisivat tekemään kunnolla töitä.”
”Ahaa, ovatko he rakennusalalla ammattikoulussa?” kysyi Sasha, nostaessaan luistinpussia olalleen.
”Ei, he ovat kuulemma entisiä fysiikanopiskelijoita, jotka tajusivat käytännön työn opettavan sitä paremmin.” selitti Johnny, Sashan soittaessa Kelemelle uuden kerran.
”Ha plus aakkosten n:s kirjain x 2. Täällä Ammattimies Sniper Emmetbrown historialliselta laitokselta, kysyttekö lehtemme kaskunumerosta?” Sasha säpsähti, hän puhuikin Sniperin kanssa, kaiketi tämä oli lainannut Kelemen viestintälaitetta.
”Kyllä, tämä on Kelemen kommunikointilaite. Mitäs teillä olikaan neiti?...”
”Hughes. Sitä vain, että oliko tämä talonpurkukasku totta, aloin yhtäkkiä epäillä asiaa uudelleen.”
”Juttu numero viisi… Hmm… on, se tapahtui eilen ja vuokrakarkurit ovat pakosalla satelliittitietojemme mukaan noin 3,45 metrin päässä sinun isästäsi, joka on sinuun nähden 43 asteen kulmassa koillisessa, mikäli mittaustason x=itä. Teillä ei ilmeisesti ollut muuta, joten näkemiin” ilmoitti Sniper Sashalle, joka jatkoi matkaa nauttien aurinkoisesta aamupäivästä.
”Te kolme, kertokaahan missä olitte ennen tänne tuloanne?” kysyi Johnny, joka havaitsi trion ostaneen viereisen omakotitalon.
”Australiassa, meillä on rikkaat vanhemmat ja ostimme rahoillamme tuon talon” vastasi Drew, Johnin ihmetellessä. Niinkö se menikin?
Sasha oli jo heivannut koko tapauksen, olisi parempi lähteä harjoittelemaan, kuin kuunnella australialaisten opiskelijanuorten kauhukertomusta hirveistä talonmiehistä. Ininät seis, se oli niille keikistelijöille oikein!
Kaukana yhdysvalloissa eräässä keskiluokkaisessa talossa tapahtui sillä hetkellä kaksi tärkeää asiaa. Isä ja perheen pää kirosi murtuneen lattialaatan tähden ja raapi päätään, oliko hän ainoa hyvätuloiseksi haukuttu, joka vielä kehtasi tehdä korjaustöitä itse. Sisällä eräs Kelemen taannoinen tuttu ja miltei oppilas, Sasha Hughes, luki ulkomaalaista sanomalehteä: St. Snipersburgin sanomia. Keleme oli tilannut Sniperian kielestä kiinnostuneelle Sarahille kyseisen lehden vaikean sniperiankielen oppimista silmälläpitäen. Tällä kertaa puhelinluettelon paksuinen lehtihirviö tarinoitsi pitkälti numismatiikasta aiheen ajankohtaisuuden vuoksi, mutta eräs pieni vajaan kymmenen rivin mittainen juttu tuntui tarjoavan paljon dramaattisemman sisällön.
Sarah huikki isälleen ikkunasta ja kehotti tätä kuuntelemaan laatan sijasta kertomusta siitä, mitä vastaavalla alalla voi sattua ulkomailla. Pieni ulkosivun juttu oli suorastaan karmiva, oliko sniperialainen kiinteistömaailma kopioitu psykoosiopin kirjasta? Johnny marssi sisään ja Sarah luki jutun aivan huvikseen.
”Kuuntelehan tätäkin ja katso kuvaa, mitä ajattelet tuosta valtavasta valkoisesta roskasäiliöstä talon etupihalla portaiden ja kymmenien ihmettelevien ihmisten vieressä?” kysyi Sarah aloittaessaan samalla jutun kääntämisen.
”Ajattelen varmaan samaa kuin nuo ihmiset lehdessä, eli mistä tuossa on kysymys?” kysyi Johnny, joka jäi käskystä kuuntelemaan erikoista kertomusta maasta, jossa jokainen asia tuntui seuraavaan omaa tietään talloen samalla toisten varpaille anteeksi pyydellen ja vielä hyvin perustellen.
Se oli sangen normaali aamu Sniperian Valtion St. Snipersburgissa, kun eräs sikäläinen opiskelijaporukka seisoskeli niskat kenollaan kaupungin korkeimman täysin asuinkäyttöön varatun rakennuksen, 271 metriä korkean valkean ja ikkunalaudoiltaan ja väliseiniltään tummansinisen pilvenpiirtäjän edustalla maireat ilmeet kasvoillaan. Talo teki kieltämättä vaikutuksen, ja sai sillä tavalla huijattua ihmisen uskomaan jo valmiiksi kirjoitettua totuutta mahtavuudesta, joka halvensi itsensä liittäydyttyään osaksi suuruuden käsitettä. Sen hyöty oli kuitenkin muualla, näet kerroksesta 65 oli vapautunut kolmen hengen asuntokokonaisuus. Se käsitti yhden ison huoneen, mellevän keittiönurkkauksen, vessan sekä tilat sängyille. Australialainen sangen varakas nuorisoporukka oli vuokrannut kyseisen talon opiskelutarkoituksiin, saapa sitten nähdä, kuinka tahdikasta opiskelua siellä tultaisiin viettämään. Ainakin talon yläkertaan marssineet muuttomiehet kantoivat sen tason kalustoa, että ketään ei opiskelu kiinnostaisi, jos pääsisi näkemään ne divaanit ja marmoripatsaat, unohtamatta isoa 42 tuuman tauluteeveetä.
Luonnollisesti muuton yhteydessä on sovittava maksuista. Kyseisen kiinteistön linja oli tunnetusti tiukka, mutta kolmikko korkeintaan vitsaili vanhoista fraaseista, kuten perintäpäivistä, ehdottomista eräpäivistä ja totaalisesta maksupakosta, jotka oli kirjattu kolmeen niitillä sidottuun ukaasiin. Kyseinen kiinteistö oli totaalisen maksupakon kiinteistö, mikä tarkoitti viimeisen eräpäivän noudattamista nojaten siihen totuuteen, että asioiden viivästyminen johtuu vain toisista asioista, jotka ovat omalla paikallaan. Sillä perusteella myös vuokranlunastus voitaisiin toteuttaa sille varatulla hetkellä, koska vain riippumaton mieli loisi hetkille merkityksiä.
Viimeinen tavara, iso kuuden hengen biletyssohva, löysi tiensä viimeisenä uuden kuluttajasukupolven asuntoon, ja kyseinen kuluttajakolmikko marssi portaita sohvansa perässä ikään kuin varmistaakseen, että nämä ns. ”alaiset” tekisivät työnsä kunnolla. Vahtiessaan muuttoa, he alati jaksoivat vitsailla ja säälitellä isännöitsijäparkojen laatimia sääntöpykäliä.
”Kiintoisaa, paperit puhuvat aina tyhjää ja menettävät siten uskottavuutensa, yhtä epätotta kuin se ulkona maannut ruosteinen jätesäiliö, jota ei ole saatu kaatopaikalle uuden tieltä. Miten ihmeessä se sopii esimerkiksi Emilyn uuteen Nature –imagohameeseen?” totesi 22 –vuotias Drew Askins, kiittäessään samalla muuttomiestä viimeisen tavaran tuonnista. Se kiitos oli muodollinen ja täysin holtiton:
”Kiitoksia itsellenne, otitte riskin vuokratessanne tämän asunnon. Firman henkilöstö on perinteisesti pitänyt tarkkaa kirjaa vuokrista, ja siksi asukkaiden vaihtuvuus onkin sangen suurta. Asunnostanne puuttuu vielä ikkunan avain, mutta toimitamme sen teille lähiaikoina, kunhan ehditte asettua aloillenne.” Muuttomies kätteli tyhjää kohtaa ilmassa muodollisen sniperialaiskulttuurin mukaisesti, ja toivotti opiskelijakolmikolle tietoisuuden maksimalisoimista kokonaispotentiaalisissa merkeissä.
”Niin, eihän kiinteistön työntekijöillä voi olla sellaisia rahoja, kuin meillä. Kai he siksi pitävät niin tarkkaa kirjaa vuokristaan. Meillä on rahaa, ja siksi annamme sinulle 600 australian dollaria tippiä, ja te kohteliaana tietenkin sanotte, ettette tarvitse rahaa.” virkkoi Emily, nainen, joka luuli olevansa vähintään kaikkien kansain tiennäyttäjä, suurin bilekuningatar, ja hurmaavin keimailija.
”Kyllä minä tämän rahan otan, ihmettelen vain outoa mielikuvitustanne. Ette näemmä keksi rahoillenne mitään käyttöä, kun annatte ne kaikki pois. Olette tehneet rahoista turhaa paperia, mutta minäpä ostan tällä kosolti vanhoja kolikoita ja kenties uusia työkaluja” ilmoitti muuttomies, kävellen päätään pudistaen rappuset alas. Ihme, että nuo kaljatenavat edes jaksoivat kävellä ison talon puoliväliin.
”Katsohan ikkunasta, tuolla se mies polttelee, hän on tietenkin niin hurmaantunut saamistaan rahoista, ettei edes uskalla ostaa mitään.” tuumi Emily, laittaen kalliit Swarowskin kiikarit jadepöydälle, jossa oli tammituolit.
Viikot kuluivat ja talon elämä tuli tutuksi kuin omat taskut tai housujen pultut. Rietas opiskelijaelämä ja outo kulttuuri saivat aikaan tiettyä ylemmyydentunnetta kolmen asukkaan, kahden miehen ja yhden tytön, taholta. Muu maailma oli unohdettu muiden, paitsi omien etujen osalta. Eräänä aamuna koitti silti todellisuus, vuokranmaksupäivä oli ummessa. Vuokrarahojen kohtalo tuskin lähipäivinä varmistuisi, näet lupaukset maksupaperien asianmukaisesta säilytyksestä olivat vaihtuneet tupakka-askeihin ja bilekutsuihin, joiden sivussa pölyttyi kasa lujuusfysiikan oppikirjoja. Jossakin näiden paperien alla oli vuokralappu, sekä aamulla pudotettu punainen varoituskirje. Niitä saatiin aina, mutta kun tunnetut vanhemmat olisivat perijää vastassa, häviäisivät kiinteistöisännät varmasti oikeudessa, eihän heillä olisi varaa lahjoa tuomareita.
Muutosta oli kulunut siis tasan kuukausi, ja muotitietoiset elostelijat ymmärsivät, että sen vuoksi olisi järjestettävä juhlat. Asiaan oltiin valmistauduttu, kuten siihen kuuluu: Drew keitteli upouudella liedellään loisteliasta ruokaa illan bileitä silmällä pitäen, Daniel lajitteli loistavia jenkkileffoja dvd-soittimen vieressä, ja Emily Hunter meikkasi itseään ulkoikkunan ääressä luullen olevansa galaksiakin kauniimpi, tarkoituksenaan tyrmätä sekä illalla saapuvat vieraat ja mikä ettei ikkuna-avaimen tuoja, mikäli hän saapuisi sovitusti. Ja sietäisi saapua, kun vuokraakin kerran kehdattiin kerjätä jo maksupäivänä. Parjattu roskasäiliö oli sentään poistunut, tilalle oltiin tuomassa uutta.
”Mahtavaa, se roskasäiliö on viimeinkin vaihdettu joten ikkunan avaajakin on kaiketi tulossa. Ilmeisesti tarvittiin ulkomaisen nuorison asiantuntevaa sanaa nykytrendien mukaisesta hygieniasta ja helppokäyttöisyydestä. He ovat laittaneet kärryihin jopa vetokoukun, pyörät ja katsokaa, tuolla on vieläpä toinenkin roskasäiliö! Hmm… mitenkäs sen vuokran laita… onko vanha ja väsynyt sniperialaismies jo oven takana sitä kinuamassa, onhan lasku jo peräti vuorokauden myöhässä?” Naurusuinen nainen veti huulipunaa huulilleen ja kiristi iltapukuaan: Puhde olisi hyvä aloittaa siten, että tekisi ensin mustasukkaiseksi ikkunanavaimen tuojan. Hän oli hitusen myöhässä asunnon kanssa ilmenneiden ongelmien vuoksi, mutta oli toki jo käytävässä tulossa tahdikkain askelin.
”Mitäs vuokrasta, maksetaan se joskus vuoden päästä takautuvasti ja sanotaan irvokkaat hyvästit. Se vanha vaari saakin jo kuulla potut pottuina tai vaikka muusina” tuumi Andy, joka istui sohvalla modernia televisiota katsellen ja samalla viskiä juoden. Kädessään hänellä oli pieni paperinpala, johon oli merkitty vuokrarästin takaraja sekunnin tarkkuudella. Sniperialaiset olivat mestareita tuottamaan myötähäpeää omintakeisilla sekunnintarkoilla ajoillaan, joista olisi mahdotonta pitää kiinni vaikka olisi kuinka älykäs ja nopea.
”Lupaan ja vakuutan, että vuokrasta muistutetaan korkeintaan siten, että ikkunanavainta ei tuoda… ja onhan naapuriparkojen yksityisyyttäkin kunnioitettava. Onhan se kamalaa, kun paiskisimme juovuksissa tavaraa pikkuikkunasta, jonka avaimen kohta tulemme saamaan. Jos sitä ei tule, teen heti valituksen isälle, hänellä on paljon valtaa piireissä. Niiden pitäisi käsittää, että nuorten maailmassa puhaltavat eri tuulet kuin ennen.” virkkoi Drew, avatessaan kaljapullon samanaikaisesti, kun ovikello soi. Andy nousi, kompastui vuokrarästilappuun ja alakerran valituskirjeeseen, jonka vuoksi keimaileva Emily ehti hänen edelleen ja ovelle. Hän avasi sen, ja näki noin 50 –vuotiaan miehen avain kädessä.
”Uuh… mikä mahtava uros ja korskea itämaan orhi ja kuinka täsmällinen… Nainen mutrusteli suupieliään ja nyppi miekkosen partaa lässyttäen tälle lapsenkieltä.
”Ukkoparan lompsaa taitaa ahdistaa. Se kun on niin tyhjä, etteivät nämä tippitukut sinne oikein mahdu… Katsos rahaton lompsa kutistuu ajan mittaan omaan surkeuteensa. Onneksi on olemassa jotain säyseää, kaunista, itsetietoista ja sulavaa. Olisikohan niin, että tänään minä olisin se kaunis juhlaraha, joka mahtuisi lompakkoosi? No kyllähän minä olen, heitähän hiiteen tuo vihkisormus ja lähde minun matkaani, ties vaikka saisit minulta ja pojilta hieman ylimääräistäkin tippiä, näet hienostopiireissä arvostetaan rahaa ja kaltaisiani kauniita naisia, joilla on sydän paikallaan.” nainen keimaili ja keikisteli, keski-ikäisen miehen suun avautuessa puhetta varten. Nainen odotti miesmäistä avuttomuutta ja vanhan miehen tunnustuksia puutteellisesta suhteestaan, siihen useimmiten kuuluva hyvän aviovaimon ja viisaiden lasten puolustus kestäisi kaiketi 10 minuuttia hänen kohdallaan. Nainen tosin oli ehtinyt unohtaa, missä sitä nykyä asui. Sniperia oli tyystin toisenlainen maailma vaikka sitä vertaisi mihin rahansa.
”Neiti Hunter, olemme saaneet tiedoksi kutsutun asian seikasta, joka koostuu maksamattoman vuokranne suuruisesta summasta. Ajankohtaakin on noudatettu. Takanani on fyysikko Akimoto Botuki, hänen atomikellonsa soitti ovikelloa puolestamme. Kysyit myös rahastani koska se ahdistaa sinua sen vuoksi, että omistat sitä ja haluat nähdä kaikki muutkin seteleiden kautta Minulla on rahaa tasan 120 332 sniceitä, tämän maan rahayksikköä, ja sen määrä kasvaa asiaan kuuluvien yhtälöiden mukaisesti. Teitä puolestaan vaivaa rahataudin lisäksi itseisfilosofian leimallistaminen muihin ihmisiin ja silloin jo huomaattekin, että yhden filosofian levittäminen esimerkiksi minun vastaavalle alueelle aiheuttaa ristiriidan, joka johtuu ajattelunne perustasta ja sen tilapäisestä potentiaalinihkeydestä. En nyt enempää suomi teitä, vaan puhun välillä asiastani: Tässä pussissa minulla on tämä oheinen avain, ja takanani nämä kahdeksan kaksimetristä toimintakuntoista talonmiestä. Olemme tehneet alustavat tutkimukset ja todenneet, että ette halua täyttää toimintaketjun seuraavaa osaa. Syy johtaa useimmiten seuraukseen, mutta seuraukset ovat pikemminkin ihmisen kehittämiä eivätkä absoluuttisia. Teitä puolestaan vaivaa vääntelytauti ja suun epäspesifinen psyykeperäinen nykinä, joten teidän on syytä väistyä sivummalle miehistömme sisäänmarssia varten. Nainen perääntyi kuin tyrmättynä ovelta sivuseinää vasten, ja valtava talkkaripataljoona marssi taloon haisten enemmän raa´alle tieteelle kuin raa´alle voimalle.
”Terve, tulimme nyt avaamaan isot ikkunanne. Sanomme samalla teille, mitä elämänne muistuttaa: Olette kuin puu, jonka jokainen oksa kasvattaa muovista lehteä ja kesän koittaessa kukkii lakastuneita kukkia, jotka putoavat maahan kun aidot puhkeavat. Meitä ei puu kiinnosta, pääasia on, että saamme sen juurineen sijoiltaan” selitti viisas Honden Matashi, vanttera 55 –vuotias kehonrakentaja, talonmies ja diplomi-insinööri. Andrew nousi ylös kuin myrsky ja keimaileva Emily muisti tämän liikunnallisen taustan, kenties sen avulla saataisiin talkkarti suhteellisen liikkumattomiksi pienten ilmalentojen jälkeen:
”Kohta saatte lentää, Andrewilla on musta vyö judossa!” huusi nainen itsevarmana mutta toisaalt hätääntyneen oloisena, samalla kun judo-Andrew lensi peräseinään perse edellä. Silmänmollukat pyörivät kuin laakeroitu keilapallo ja silmälasin kehykset näyttivät kokoon käärityiltä mehupilleiltä. Talkkarit rynnistivät asemiinsa, olisi aika painaa punainen nappi pohjaan.
”Sniperiassa mustat vyöt eivät kiinnosta, jos asia on jokaisella verissä, se tulee genomissa eikä valmiissa systeemeissä, jotka koettavat esittäytyä kamppailulajeiksi. Lisäksi ymmärrämme, että hyppääminen seinään perse edellä on eduksi vain oman paranemisnopeuden toteamiselle. Vuokranne, tasan 610 sniceitä, on maksamatta. Sen vuoksi herrat Ryomo Kompas – 206 cm – sekä Hyoko Sandbu – 198 cm ja 206 kiloa – avaavat isot ikkunanne ja aloittavat toimeksiannon uudesta radiostanne, jonka tilalle asetamme oman talkkarimankkamme ja musiikkimme, joka on sitä tehokkaampaa, mitä nopeammin sen unohdamme. Ymmärrätte varmaan, että musiikin tarkka kuuntelu laskisi työmme tasoa.” Honiden laittoi radion päälle ja Ryomo kiskaisi ikkunan auki, tuuli puhalsi sisään, ja samalla aukenivat työkalupakit ja virallinen talkkariradio. Se rätisi aikansa, kunnes jo suolsi käsittämätöntä sniperialaista tuhomusiikkia: ”… bombombombom! Jee-ee! Ehehhhei, bum funttaladassoudii, bum! funttaladassoudii, jeejeebun! funttaladassoudii! No som ka batai so sennoo-ooh! Jeeee-ee-eeee! funttaladassoudiii…!!!”. Ennen niin rehevät asukkaat perääntyivät lähelle peräseinää ja pakkasivat nopeasti oppikirjansa, ja oven takana odottaneet bilevieraat kuuntelivat metakkaa kummissaan. Aivan kuin betonimylly tai sirkkeli jauhaisi ylikierroksilla jotain elävää. He päättivät jättää ovikellon rauhaan ja lähteä pois, bileet eivät olisi hengen arvoisia. Kenties taustalla painoi sekin, että sisältä kuuluneet puheet viittasivat tekaistuun loisteliaisuuteen, tupahan oli täynnä talonmiehiä eikä rahamiehiä!
”Herrat talkkarit ja suuri ylitalkkari, otetaan ensin pöydät, tuolit ja muut istuimet, ja paiskataan ikkunasta ulos. Nyt sovelletaan ehdottoman vuokranmaksurajan 1. pykälää. Ikkunat on avattu tavaroiden esteetöntä kulkua varten, vähän kuin valtioiden rahat teidänlaistenne maailmanmatkaajien helpon elämän mahdollistamiseksi”
Miehet tarttuivat sohvaan kiinni, kantoivat sen musiikin tahdittamana ikkunalle ja tyrkkäsivät alas. Perässä seurasivat upeat tammiset muotituolit, jadepöytä ja kaikki turhanaikaiset teinilehdet sekä maassa pyörinyt vuokralappu. Jokaiselle talkkarille oli töitä. Opiskelijoiden tapetit hiottiin korundilaikalla seinistä pois, maalit liuotettiin katosta jonkinlaisella hapolla, ja loistelias muotivessa tuhottiin lekalla ja lapiolla sentin kokoisiksi paloiksi. Osat pakattiin pieniin jätesäkkeihin, jotka Hyoko Sandbu paiski ikkunasta ulos kehittyneellä ranneliikkeellä. Se liike oli kuin luotu arvotavaroilla täytettyjen jätesäkkien paiskomiseen.
Rodeossa ennemmin tai myöhemmin joku tippuu satulasta alas. Tämä rodeo alkoi olla jo vaiheessa, jossa tallaudutaan jalkoihin. Seuraavaksi ulos lähti kirjahylly sisältöineen. Kirjat toki eroteltiin tarkoin, sillä useat niistä olivat lainakirjoja ja vieläpä usean päivän myöhässä. Yksi talkkareista komennettiin palautuskeikalle, sillä välin kun toiset pilkkoivat hyllyä kirveellä pieniksi paloiksi, jotka jauhettiin Gettan Oishin murskaimessa silpuksi. Sitä silppua käytettäisiin uusien omakotitalojen seinien tilkkeenä. Puutavara oli nyt tuhottu, mutta jäljellä oli vielä kosolti viihde-elektroniikkaa ja kopiotaidetta.
”Teillä on siinä hieno televisio ja komea marmoripatsas” tuumi pisin purkaja, 229 senttinen Nalvond Tsotter, joka oli myös filosofian tohtori.
”Joo, se on…” nainen mumisi jotain, kunnes Nalvond vaihtoi jalkaansa rautaisen saappaan ja potkaisi television mäsäksi, se lensi takaseinään ja siitä jääneet raamit mies hajotti arvokkaalla marmoripatsaalla. Kun televisio oli muuttunut nykytaiteeksi, oli aika muokata vanhasta marmoritaiteesta samanlaista:
”Tämä patsas onkin syytä hajottaa räjähteillä, noin 100 grammaa heksatolia kaiketi riittää” Nalvond asetti panokset onton veistoksen sisään, ja räjäytti tekeleen opiskelijatrion vaatekaapissa. Ovet lensivät humahtaen ulos ja kaikki rievut tavaroiden kera syttyivät tuleen ja ylähyllyllä olleet viikonloppukaljat särkyivät sadoiksi sirpaleiksi. Ne lasinpalat tulivat tarpeeseen, niiden avulla raavittiin lattiamaton saumat auki. Tämän jälkeen se käärittiin rullalle ja syydettiin niin ikään ikkunasta alas pyörälliseen roskasäiliöön, jossa oli vetokoukku kiinteistöyhtiön kuorma-autoa varten. Se olisi syytä viedä nopeasti kalustekaatopaikalle, jotta viereisen talon takapihalla kököttänyt uusi jätesäiliö saataisiin paikalleen.
”Nyt kun suurin osa tavarasta on tuhottu, keräämme vielä kukkaronne ja mahdolliset peruukkinne ja muodostamme niistä tiedon alttarin.” selitti Gettan Oishi, joka veti jokaista asukasta nyrkillä päin pläsiä. Näin saatiin talteen kukkarot sun muut tavarat. Henkilökohtaisen omaisuuden keräämisen jälkeen muut jäljelle jääneet tavarat koottiin lattialle tarkoin Sniperian vaakunan muotoon, ja kohtakos syttyi kansallistunnuksen muotoinen tulipalo ja päälle tulenpalava äärinationalistinen kansanlaulu.
”Tämä kokko on Taura no Kibbunmoto no sessoo, se tarkoittaa maan kiinteistömaailman korkeinta moraalista periaatetta, joka tarkoittaa absoluuttista säntillisyyttä.” Kahdeksan kovaa kundia, kaikki he lauloivat nationalistisen kiinteistöliiton kunniahymnin ja tyhjäsivät lähtiessään vaahtosammuttimen keskelle lattiaa ikään kuin kertosäkeeksi. Kaameat ja katalat talkkarit tekivät jo lähtöä, kunnes he muistivat vaahtosammuttimen, toki sekin olisi syytä heittää ikkunasta pihalle muiden rojujen seuraksi.
”Nyt kun olemme kuitanneet vuokrarästinne, korvaamme teille osan rikkoutuneista tavaroista. Herra Oishi, entinen matemaatikko, laski muistinsa ja nerokkuutensa avulla tavaroiden arvon, ja tulemme täten korvaamaan aiheuttamanne vahingon eli 17 330 sniceitä. Toki on myös totta, että teidän mainitsemat varakkaat isukit varmasti korvaavat vahingon, vaikka me sen teimme. Katsokaas, rikkaat vanhemmat välittävät lapsistaan lähinnä rahan voimalla ja koska teidän henkinen hyvinvointinne on teille samantekevää, on oletettava, ettei hän piittaa teidän tekemisistänne.Eräs ilmiö esiintyy tässä vaiheessa niin ikään varsin usein. Muistatte, kuinka teidän piti koulussa perustella jokin vastauksenne. Ettehän te perustelleet, koska uskoitte suoraan mitä kirjat sanovat ettekä ajatele itse. Me perustelemme tekomme sillä, että se ei todellisuduessa muuta kenenkään elämän laatua. Jos laatu sidotaan ympäristön kokemusmaailmaan, eikä teidän sisäiseen kokemukseenne puhtaasta ja merkitysvapaasta ympäristöstä, ette piittaa tästä yhtään. Maailmassa on kuitenkin rakenne, eikä meidän tarvitse sitä perustella. Jos olette niin viisaita ja älykkäitä, te kyllä osaatte perustella tämän itsellenne sillä tavalla, joka mielestänne sopii tilanteeseen, vaikka jokainen keino onkin täsmälleen yhtä väärä kuin on oikeakin. Väistäkäähän sivummalle, tipautamme vielä tämän huoneiston ulos.” Kolme opiskelijaa konttasi kolmiosta käytävään, ja miehissä koko koppi työnnettiin erilleen muusta rakennuksesta, se tippui suoraan maaliin eli huoltoyhtiön perävaunuun ja opiskelijat katsoivat ihmeissään, eivät varmaan edes tiedostaneet kajahtanutta ulkonäköään.
”Asunnon arvon korvaamme itse, mutta koska neliömäärä kasvoi nyt leikkauspaksuutemme verran, olemme tietenkin enemmän velkaa kiinteistöyhtiölle. Siitä velasta vastaamme toki me, sillä meillä on rahaa. Korvaamallamme summalla voitte hankkia asunnon jostain kaukaa. Ostakaa mieluiten omakotitalo, sillä opitte tekemään enemmän työtä kuin tällaisessa valmiissa kiinteistössä, jossa te opitte samat asiat toisin eli sivusta katsomalla. Tehän olette sitä ”.. ei tää voi niinku olla mahdollista, tää on niinku unta... hei, tää ei oo totta...” -sukupolvea, mutta sanottakoon siksi, että tämän sadun opetus on seruaava: älä osta itsellesi egoa omien ajatustesi ja mielikuviesi avulla, vana luo se konkreettisesti aja unohda siitä syntyvä hekuma. Tehkää työtä omin käsin, jotta osaatte oikeasti pitää siitä mitä omistatte.” Opiskelijat eivät heti tajunneet sanojen sisältöä, mutta kenties se johtui siitä helpotuksesta, joka koitti talkkareiden lopetettua kiinteistövihansa. He puhdistivat vaatteensa, kävelivät riviin ja kumarsivat asukkaille, kunnes jo kävelivät soturimaisesti ulos ja vetivät autollaan valtavan kärryn mukanaan. Kenties joku havaitsi myös kalliin saksalaisauton, joka paineli kohti auringonlaskua ainakin 230 kilometrin tuntinopeudella, lujempaa se parka ei kulkenut, kun oli kolme järkyttynyttä ihmistä kyydissä.
Sasha sulki lehden ja Johnny naureskeli, ilmeisesti tytär ei vielä hallinnut sniperian kieltä kun taiteili englanninnoksesta noin mielikuvituksekkaan.
”Sinun olisi paras soittaa Kelemelle ja pyytää häneltä realistinen englanninnos, tuo sinun käännöksesi oli turhan mielikuvituksekas.” ilmoitti Johnny. Sasha tarttui kännykkäänsä, vastaili muutamaan viestiin, kunnes soitti Kelemelle asian varmistaakseen. Perillä pirisi, ja Keleme vastasi puhelimeen:
”Täällä kellon viisari, joka voisi olla yhtälailla viisarin varjo… Okei, Keleme Kover ja valtion kiinteistöhallinnon yksikkö, mitä asiaa sinulla on, tahdotko vuokrata neliön tai kolmion?” kysyi Keleme Sashalta, joka tiukkasi Kelemeltä lehtijutusta. Keleme katsoi kelloaan ja siirtyi nopeasti seuraavaan työpaikkaansa maan kulttuurin tavoin, puhuen samalla puhelimessa.
”Täällä Keleme Kover ja pääkaupunkiseudun kielitieteellinen tutkimuskeskus.”
”Niin… eli tällainen juttu sinulle käännettäväksi. Kerron ensin jutun ja sitten sen, kuinka sen käänsin.” Sasha otti suurennoslasin ja luki tarinan oikein huolellisesti, odottaen Kelemen käännöstä.
”Kyllä, tuon saman luin vähän pidennettynä kiinteistöhallinnossa noin 67,89294002… minuuttia sitten. Sinun käännöksesi on suhteellisen normaali, mutta et ole lukenut ollenkaan palstan yläosaa, et kaiketi tunne merkkejä?” kysyi Keleme, Sashan sanoessa kahta kirjasinta oudoksi.
”Niin, se on vanhaa kieltä ja kulkee perinteenä lehden perustamisvuodelta eli vuodesta 1505. Se tarkoittaa ”Koottuja Kaskuja” eli jutut ovat pääosin puuta heinää ja peräisin kansan suusta. Kuten huomasit, lehti on suhteellisen paksu tänään. Jutut alkavat aina sivun 17 oikealta palstalta ja juhlapäivän kunniaksi niitä piisaa aina sivulle 698, jolle lehti loppuu.” Sasha oli helpottunut, mutta ihmetteli, miksi Keleme oli lukenut saman jutun kiinteistöhallinnossa, jos se kerran oli legendaa.
”Katsos Sasha, myös kiinteistöhallintoon tulee sanomalehti. Paikat maailmassa ovat samanlaisia, meidän suhtautumisemme niihin tekee erot Kehti tulee sinne, minne se on määrätty tulevaksi. Emmehän me muuten voisi ajatella yhdessä paikassa toista paikkaa, elleivät ne olisi meidän alaisiamme. Ja siitä käännöksestä, teit siinä vain sen virheen, että talkkariporukka ei laulanut kansanlaulua vaan kansojen laulun. Kiitos soitostasi, minun on kiirehdittävä maastamuuttovirastoon, siellä on eräs kinkkinen karkottamisasia. Keleme Kover, eli saksien keskellä olevan ruuvin yläosa, kuittaa ja toivottaa hyvää päivänjatkoa.” Sasha sulki puhelimen ja nautti arjen pikkuisesta ilosta, kamalasta jutusta tuli heti hauska, kun se selvisi palturiksi. Sasha katsoi kelloaan ja päätti noudattaa aikataulujaan. Ulos kävellessään hän huomasi isän saaneen innokkaita apureita:
”Isä, ovatko nämä miehet sieltä mistä Kelemekin, kun tekevät noin hullunlailla töitä, vaiko itse Sniper Emmetbrownin lähettämiä.” John nauroi tyytyväisenä, kieltämättä työmyyrät olivat kutsumattomia, mutta perhanan taitavasti he laatoittivat pihaa.
”Niin, sanoin jokin aika sitten, että yksi laatta on murtunut. Mutta en minä pane pahakseni, jos nuo laatoittavat koko pihan, pesevät ikkunamme ja leikkaavat ruohot lyhyeksi ja pensaat säädyllisen mittaisiksi. Kertoivat muuttavansa tuohon naapurin omakotitaloon, jotta oppisivat tekemään kunnolla töitä.”
”Ahaa, ovatko he rakennusalalla ammattikoulussa?” kysyi Sasha, nostaessaan luistinpussia olalleen.
”Ei, he ovat kuulemma entisiä fysiikanopiskelijoita, jotka tajusivat käytännön työn opettavan sitä paremmin.” selitti Johnny, Sashan soittaessa Kelemelle uuden kerran.
”Ha plus aakkosten n:s kirjain x 2. Täällä Ammattimies Sniper Emmetbrown historialliselta laitokselta, kysyttekö lehtemme kaskunumerosta?” Sasha säpsähti, hän puhuikin Sniperin kanssa, kaiketi tämä oli lainannut Kelemen viestintälaitetta.
”Kyllä, tämä on Kelemen kommunikointilaite. Mitäs teillä olikaan neiti?...”
”Hughes. Sitä vain, että oliko tämä talonpurkukasku totta, aloin yhtäkkiä epäillä asiaa uudelleen.”
”Juttu numero viisi… Hmm… on, se tapahtui eilen ja vuokrakarkurit ovat pakosalla satelliittitietojemme mukaan noin 3,45 metrin päässä sinun isästäsi, joka on sinuun nähden 43 asteen kulmassa koillisessa, mikäli mittaustason x=itä. Teillä ei ilmeisesti ollut muuta, joten näkemiin” ilmoitti Sniper Sashalle, joka jatkoi matkaa nauttien aurinkoisesta aamupäivästä.
”Te kolme, kertokaahan missä olitte ennen tänne tuloanne?” kysyi Johnny, joka havaitsi trion ostaneen viereisen omakotitalon.
”Australiassa, meillä on rikkaat vanhemmat ja ostimme rahoillamme tuon talon” vastasi Drew, Johnin ihmetellessä. Niinkö se menikin?
Sasha oli jo heivannut koko tapauksen, olisi parempi lähteä harjoittelemaan, kuin kuunnella australialaisten opiskelijanuorten kauhukertomusta hirveistä talonmiehistä. Ininät seis, se oli niille keikistelijöille oikein!
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.