Uskonnottomuuden kunnioittaminen päiväkodeissa ja kouluissa on vielä puolitiessä. Selvitin Helsingin kaupungin päiväkotien menettelytapaa kodin katsomusperinteen huomioon ottamisessa. Helsinkiläisistähän on yli 30 prosenttia
kirkon ulkopuolella, ja heistä ylivoimaisesti suurin ryhmä on uskontokuntiin kuulumattomat.
Ilmeni, että päiväkodit voivat yhä käytännössä ohjata uskonnottomia perheitä antamaan lapsensa ev.lut. kirkon päiväkodissa pitämiin hartaushetkiin ja kirkon seremonioihin. Perheille ei aina ole selvästi ilmoitettu, että seurakunnan tapahtumien vaihtoehtona on tarjolla normaalia, kivaa uskonnotonta ohjelmaa.
Kodin katsomusperinteen kunnioittamisen lähtökohtana tulisi olla perheen objektiivinen tilanne eikä pelkästään suullinen keskustelu huoltajan ja päivähoitohenkilöstön edustajan kanssa. Näin ei nyt ole, sillä nykytilanne on
omalaatuinen yhdistelmä häveliäisyyttä ja
sumeilemattomuutta.
Päivähoitoon haettaessa perheen tai lapsen uskonnollista asemaa ei kysytä hakulomakkeessa ollenkaan. Voi toki ajatella, että näin estetään uskonnollisin perustein tapahtuva syrjintää päivähoitopaikan myöntämisessä.
Syrjintä on kuitenkin erikseen lailla kielletty. Kouluissa tätä tietoa kysytään.
Perheen tai lapsen uskonnollista asemaa ei kysytä myöskään päivähoidon perustietolomakkeessa (7/05), joka Helsingissä täytetään lapsen ja vanhemman käydessä ennakolta tutustumassa päivähoitopaikkaan. Muitakaan lapsen
uskontokasvatukseen liittyviä kysymyksiä ei tässä vaiheessa lomakkeen mukaan tehdä. Tätä voi pitää melko omituisena, sillä näin päiväkoti ei tiedä perheen ja lapsen uskonnollisesta tilanteesta päivähoidon alkaessa mitään. Silti päiväkodissa saatetaan jo toteuttaa
uskontokasvatuksellisia toimia.
Lapsen uskonnollista kasvatusta koskeva kysymys nousee esille vasta lapsen hoito- ja kasvatussuunnitelmaa koskevassa keskustelussa, joka toteutetaan usein muutama viikko päivähoidon aloittamisen jälkeen.
Keskusteluun valmistautumisen avuksi koteihin yleensä jaettavan lomakkeen lopussa kysytään: ”Mitä haluat kertoa perheenne elämänkatsomuksessa? Miten toivot lapsellesi vastattavan uskonnollisiin kysymyksiin? Osallistuuko lapsesi päivähoidossa kirkollisiin tapahtumiin (joulu-, kevätkirkot jne.)”.
Onhan tuo parempi kuin ei mitään. Mutta miksi päivähoidossa ei haluta selvittää, kuuluuko lapsi vai onko hän kuulumatta johonkin uskonnolliseen yhdyskuntaan tai kirkkoon? Se, mitä
kukakin haluaa milloinkin kertoa elämänkatsomuksestaan, voi riippua paljon myös siitä, millainen vuorovaikutustilanne
keskustelussa on. Menettely vaikuttaa tältä osin liian subjektiiviselta.
Kirkollisia tapahtumia koskevassa kysymyksessä pitäisi selkeästi tuoda esille, että vaihtoehtona on aina normaalia, kivaa uskonnotonta ohjelmaa. Silloin kaikilta perheiltä voisi kysyä, osallistuuko lapsenne yksinomaan normaaliin, uskonnottomaan ohjelmaan, vai haluavatko
huoltajat yhdessä, että lapsi lisäksi viedään ev.lut. kirkon uskonnollisiin seremonioihin ja että hän osallistuu ev.lut. uskontokasvatukseen.
Kirkollisiin tapahtumiin osallistumista ei pidä henkilöstön toimesta esittää jotenkin erityisen suositeltavana vaihtoehtona, koska silloin siitä poikkeaminen voi perheistä tuntua kiusalliselta ja päivähoitohenkilöstölle kenties ylimääräistä vaivaa aiheuttavana. Uskonnottomuus ja
elämä ilman uskonnollisia seremonioita on luonnollinen valinta, jota julkisissa palveluissa tulee kunnioittaa.
Kouluissahan elämänkatsomustieto on nyt uuden lain mukaan uskontokuntaan kuulumattomille ensisijainen katsomusaine, mutta he voivat halutessaan päästä ev.lut. oman uskonnon opetukseen. Päiväkodeissakin perusoletukseksi voisi ottaa, että kirkkoon kuulumattomat eivät osallistu kirkollisiin
seremonioihin, mutta he voivat ilmoittaa lapsensa niihin. Tätä ajatusta tukee sekin, että esiopetuksessa uskontokasvatuksen vaihtoehdoksi on päiväkoteihin nyt tullut elämänkatsomustietokasvatus samaan tapaan kuin
kouluissa on elämänkatsomustieto.
Ihmisten perusoikeuksien toteuttamiseen liittyvät kysymykset ovat kuin ovatkin tärkeitä, vaikka ne kaikkien mielestä eivät tuntuisikaan niin kovin tärkeiltä. Asianhan voi joka tapauksessa laittaa kuntoon tekemättä siitä sen suurempaa
numeroa.
kirkon ulkopuolella, ja heistä ylivoimaisesti suurin ryhmä on uskontokuntiin kuulumattomat.
Ilmeni, että päiväkodit voivat yhä käytännössä ohjata uskonnottomia perheitä antamaan lapsensa ev.lut. kirkon päiväkodissa pitämiin hartaushetkiin ja kirkon seremonioihin. Perheille ei aina ole selvästi ilmoitettu, että seurakunnan tapahtumien vaihtoehtona on tarjolla normaalia, kivaa uskonnotonta ohjelmaa.
Kodin katsomusperinteen kunnioittamisen lähtökohtana tulisi olla perheen objektiivinen tilanne eikä pelkästään suullinen keskustelu huoltajan ja päivähoitohenkilöstön edustajan kanssa. Näin ei nyt ole, sillä nykytilanne on
omalaatuinen yhdistelmä häveliäisyyttä ja
sumeilemattomuutta.
Päivähoitoon haettaessa perheen tai lapsen uskonnollista asemaa ei kysytä hakulomakkeessa ollenkaan. Voi toki ajatella, että näin estetään uskonnollisin perustein tapahtuva syrjintää päivähoitopaikan myöntämisessä.
Syrjintä on kuitenkin erikseen lailla kielletty. Kouluissa tätä tietoa kysytään.
Perheen tai lapsen uskonnollista asemaa ei kysytä myöskään päivähoidon perustietolomakkeessa (7/05), joka Helsingissä täytetään lapsen ja vanhemman käydessä ennakolta tutustumassa päivähoitopaikkaan. Muitakaan lapsen
uskontokasvatukseen liittyviä kysymyksiä ei tässä vaiheessa lomakkeen mukaan tehdä. Tätä voi pitää melko omituisena, sillä näin päiväkoti ei tiedä perheen ja lapsen uskonnollisesta tilanteesta päivähoidon alkaessa mitään. Silti päiväkodissa saatetaan jo toteuttaa
uskontokasvatuksellisia toimia.
Lapsen uskonnollista kasvatusta koskeva kysymys nousee esille vasta lapsen hoito- ja kasvatussuunnitelmaa koskevassa keskustelussa, joka toteutetaan usein muutama viikko päivähoidon aloittamisen jälkeen.
Keskusteluun valmistautumisen avuksi koteihin yleensä jaettavan lomakkeen lopussa kysytään: ”Mitä haluat kertoa perheenne elämänkatsomuksessa? Miten toivot lapsellesi vastattavan uskonnollisiin kysymyksiin? Osallistuuko lapsesi päivähoidossa kirkollisiin tapahtumiin (joulu-, kevätkirkot jne.)”.
Onhan tuo parempi kuin ei mitään. Mutta miksi päivähoidossa ei haluta selvittää, kuuluuko lapsi vai onko hän kuulumatta johonkin uskonnolliseen yhdyskuntaan tai kirkkoon? Se, mitä
kukakin haluaa milloinkin kertoa elämänkatsomuksestaan, voi riippua paljon myös siitä, millainen vuorovaikutustilanne
keskustelussa on. Menettely vaikuttaa tältä osin liian subjektiiviselta.
Kirkollisia tapahtumia koskevassa kysymyksessä pitäisi selkeästi tuoda esille, että vaihtoehtona on aina normaalia, kivaa uskonnotonta ohjelmaa. Silloin kaikilta perheiltä voisi kysyä, osallistuuko lapsenne yksinomaan normaaliin, uskonnottomaan ohjelmaan, vai haluavatko
huoltajat yhdessä, että lapsi lisäksi viedään ev.lut. kirkon uskonnollisiin seremonioihin ja että hän osallistuu ev.lut. uskontokasvatukseen.
Kirkollisiin tapahtumiin osallistumista ei pidä henkilöstön toimesta esittää jotenkin erityisen suositeltavana vaihtoehtona, koska silloin siitä poikkeaminen voi perheistä tuntua kiusalliselta ja päivähoitohenkilöstölle kenties ylimääräistä vaivaa aiheuttavana. Uskonnottomuus ja
elämä ilman uskonnollisia seremonioita on luonnollinen valinta, jota julkisissa palveluissa tulee kunnioittaa.
Kouluissahan elämänkatsomustieto on nyt uuden lain mukaan uskontokuntaan kuulumattomille ensisijainen katsomusaine, mutta he voivat halutessaan päästä ev.lut. oman uskonnon opetukseen. Päiväkodeissakin perusoletukseksi voisi ottaa, että kirkkoon kuulumattomat eivät osallistu kirkollisiin
seremonioihin, mutta he voivat ilmoittaa lapsensa niihin. Tätä ajatusta tukee sekin, että esiopetuksessa uskontokasvatuksen vaihtoehdoksi on päiväkoteihin nyt tullut elämänkatsomustietokasvatus samaan tapaan kuin
kouluissa on elämänkatsomustieto.
Ihmisten perusoikeuksien toteuttamiseen liittyvät kysymykset ovat kuin ovatkin tärkeitä, vaikka ne kaikkien mielestä eivät tuntuisikaan niin kovin tärkeiltä. Asianhan voi joka tapauksessa laittaa kuntoon tekemättä siitä sen suurempaa
numeroa.
Vastaukset 14
Vanhimmat
ei kysytä. Meidän lomakkeissa kyllä.
Miksi pitäisi huomioida. Uskonto kuuluu suomalaiseen kulttuuriin. Kaikenlaisia vaatimuksia tuntuu olevan ihmisillä. Tuskin siitä vähinkoa on.
Uskonvapauslakia tulee noudattaa myös tarhassa. Jos luterialainen uskonto ei sovi jonku kasvatusperiaatteisiin, niin sitä ei saa pakkosyöttää.
Päiväkoti ei ole pakollinen kenellekään.
Vaikka ei ole pakollinen, niin silti sen pitää noudattaa lakia.
Keravalla täytettäessä hakemus, oli kohta jossa kysytään uskontokuntaa.
Ai miksi vaaditaan? Kyllä uskonnoton opetus pitää suoda, koska ei kaikki ihmiset halua kuulua mihinkään lahkoihin ja antaa aivopestä lastansa heti lapsena!
Turussa ainakin kysytään suhtautumista uskontoon.
joten sitä ei tarvitse huomioida mitenkään erikseen.
Tietysti esim evlut kirkon tilaisuuksiin osallistuvat vain ne lapset, jotka kuuluvat luterilaiseen kirkkoon. Täällä Helsingissä ainakin siinä kaupunginosassa, missä minä asun vain noin puolet lapsista kuuluu evlut kirkkoon, joten päiväkodeissa ei juurikaan mitään uskontokasvatusta järjestetä.
Ennen retkiä, olivat ne mitä hyvänsä retkiä, kysytään aina huoltajilta osallistuuko lapsi retkeen vai ei. Niille, jotka eivät osallistu järjestetään korvaavaa toimintaa päiväkodissa.
Lapsen uskonto pitää tietysti ottaa huomioon lapsen kysymyksiin vastatessa ja esim ruokalistassa, mutta uskonnottomuus ei ole mikään uskonto, joten sitä ei tarvitse mitenkään erikseen huomioida.
Uskonnottomuus on enemmän valinta, kuin luterilaisuus. Kirkkoon liitetään pakolla äidin uskonnon mukaan, mutta eroaminen vaatii aktiivisuutta.
Jos lapsi ei kuulu kirkkoon, niin vanhemmilla on oikeus suojata hänet uskonnolliselta aivopesulta, jota tottavie tarhoissa harjoitetaan.
Meillä lapset ovat olleet useammassa tarhassa, joten olen huomannut että uskonnollisuudessa on aika suuria eroja ja riippuu lähinnä tarhan henkilökunna vakaumuksesta.
Nykyisessä tarhassa uskontoa ei tuputeta juurikaan. Tässä tarhassa ei lueta esimerkiksi ruokarukousta, vaan ruokaloru, jossa ei ole mittään uskonnollista.
Minusta uskonto on kotiasia, eikä sitä saisi kouluissa tai tarhoissa tuputtaa ainakaan tunnustavana. Historiaamme se kuuluu, joten sellaisena siitä voidaan kertoa.
Uskonnottomuus ei ole uskonto, vaan aina yksilöllinen katsomus ilman "pyhää sanaa". Uskonnottomilla on uskonnotonta ajattelua, pohdintaa ja vastauksiakin niihin kysymyksiin, joihin uskovaisilla on uskonnollisia vastauksia (kaikkivaltiaasta, synnistä, pojasta, iankaikkiesta elämästä taivaan iloissa jne.) Uskonnottomat voivat yhtä moraalisia ja moraalisempiakin ihmisinä kuin uskovaiset, koska heidän käytönksensä ei perutu helvetin pelkoon, vaan sekulaariin moraaliseen ajatteluun yhteisen ja oman hyvän yhdistämisestä.
Onneksi suurin osa kirkon jäsenistä omaa myös uskonnon dogmeista irtaantunutta ajattelua.
Uskonnottomuus ei ole mikään puutustila ja vajaus. Omalle elmänkatsomukselle aineksia antavat myös rationaalinen ajattelu, maailkmankuvan muodostaminen tieteen tulosten pohjalta ja humanismi, yleisinhimillist arvot mm. YK:n ihmisouikeuksien julistuksessa ja suomen perustuslaissa.
Perustuslakimme mukaan kenenkään ei tarvitse osallistua uskonnon harjoittamiseen (esim. johdettu joukkoukoiluttaminen pöydän ääressä) vastoin omaatuntooaan. Pikkulaten osalta kyse on perheen katsomuksista.
siis ihan tosissasiko väität että kaikki uskonnottomat todella ovat pohdiskelijoita, filosofeja? Ehei! Kyllä ne ns uskonnottomat ovat joko todella ihmisiä jotka vaan ei usko tai jotka ei halua maksaa kirkollisveroa! Ero kirkkoon kuuluvalla uskonnottomalla ja kuulumattomalla on rehellisyys itseä kohtaan. Ns tapakristitty kun on ihan yhtä uskonnoton oikeasti kuin uskonnotonkin. Harva silti oikeasti pohdiskelee sen suuremmin asiaa..
On järkyttävää ajatella että suurin osa suomalaisista toimii kuten toimii helvetin pelossa eikä järkensä mukaan..
Uskonnollisuus ja uskominen on kyllä se helpoin reitti sillä silloin kaikki vastaukset on valmiina pohtimatta niitä sen enempää. Varsinkin jos siirretään keskustelu herätysliikkeisiin ja lahkoihin ev lut sijaan..
No, itse en ole uskova enkä uskonnoton sillä uskon johonkin johdatukseen ja kohtaloon. En pohdi enkä usko siksi kaltaisteni tavisten sellaista juuri tekevänkään. Aikanaan olen ollut todella kade uskoville heidän elämänsä helppoudessa siinä uskossa joka heillä on ja sen tuomassa turvassa. Jossain syvällä epäuskoisina hetkinä helvetinpeloissani mietin että onneksi kaikille on luvattu armo ja anteeksianto jos kuitenkin raamattu onkin totta muutakin kuin väritettynä historian kuvaelmana!!
Niin ja lapseni kulkekoon saman tiensä kuin on äitinsäkin kulkenut tapauskovaisen ja uskonnottoman yhteisyrityksessä nimeltä perhe. Humoristista on se että minä olen se joka tietää yleensä kaikesta kirkkoon kuuluvasta enemmän kuin kirkkoon kuuluvat, sama muissa uskonnoissa..
Eivät kaikki uskonnottomat ole filosofeja, eivätkä kaikki uskovaisetkaan, eivätkä kaikki ns. tapakristityt eli kirkkoon kuuluvat vaan eivät uskontunnustusta todesta ottavat.
Viestini idea oli siinä, että kun kirkko pyrkii joskus markkinoimaan käsitystä, että vain uskontojen kautta on vastauksia ns. perimmäisiin kysymyksiin ja että uskonnottomat ovat pinnallisia ihmisiä ja/tai mammonan palvelijoita, tosiasiassa uskonnottomat ovat saattaneet pohtia omia ajatuksiaan enemmän kuin uskovaiset. Uskonnottomuus on usein leimallisesti oma ratkaisu. Uskovaisuushan on myös sosiaalainen, ja usein myös laumasieluinen ilmiö.
Jokainen joka on eronnut kirkosta, on miettinyt melko syvällisesti suhdettaan uskoon.