itsekseni, miksi niin moni on heti syyttämässä provo-viestistä, jos joku tilittää ettei haluaisi miehensä lasten tulevan jouluksi.
Onko jokainen viikonloppuäiti onnellinen kun "vieraita" lapsia läjähtää kotiin.
Kuulun siihen sarjaan EVVK ukon entisen liiton lapset. Toki saavat käydä isällään niin kuin on sovittu. Kuitenkaan en mitenkään erityisesti siitä nauti, että saan passata niitä täällä.
Onko jokainen viikonloppuäiti onnellinen kun "vieraita" lapsia läjähtää kotiin.
Kuulun siihen sarjaan EVVK ukon entisen liiton lapset. Toki saavat käydä isällään niin kuin on sovittu. Kuitenkaan en mitenkään erityisesti siitä nauti, että saan passata niitä täällä.
Vastaukset 21
Vanhimmat
ettei niinkään se, ettei erityisemmin ole kiinnostunut toisen osapuolen lapsista, vaan esitystapa - itse en haluaisi suhteeseen, jossa miehellä on lapsia, silti katson "räkänokka"-viestit provoiksi tai ainakin alaluokkaisiksi kehittymättömän ihmisen ilmaisuiksi.
Itse olen muuten tuommoinen kamala nainen, vaikkei minulla tällä hetkellä suhdetta olekaan. JOS niin kävisi, että rakastuisin "lapselliseen" mieheen, niin mies saisi ihan itsekseen hoidella lapsiviikonloppunsa, minua ei niihin kuvioihin sotketa.
räkänokaksi, niin on aivan mukula itse aiheuttanut sen... on kirjaimellisesti räkänokka. 12-vuotias joka ei osaa alkeellisiakaan tapoja vaan on niin pilalle lellitty kun vaan mukula voi olla. ei osaa jakaa mitään, vaan vahtii kuin haukka tavaroitaan. omanin kyllä pitäisi jakaa. ei syö mitään, paitsi hamppareita,kokista ja karkkia. ei pese hampaitaan. hiusten pesu on vieläkin kuin 2- vuotiaan kanssa. ei osaa niellä tabletteja edelleenkään vaan suostuu ottamaan ainoastaan banaanin makuista lääkettä.... ei voi viedä lääkäriin... tätä listaa voisi jatkaa loputtomiin. jos vettä roiskuu paidalle niin sitä RÄÄKYY PUOLI TUNTIA HYSTEERISENÄ. jos on pieni haava sormessa - laastari on 3 viikkoa, ja käsiä ei luonnollisestikaan voi silloin pestä.....
eli todellinen räkänokka, en sille mitään voi.
meillä sama lapsi? Ihan kuin kertoisit minun etä tytöstäni. 12v. ja hiuksia ei kammata kuin täällä meillä, kun pakotan. Sitten vielä itkee kun sattuu. Hiukset on puoleenselkään, jos olis minun lapsi leikkauttaisin lyhyeksi.
Hampaat se kyllä pesee ihan itse JOKA ILTA. Ainut hygienia homma minkä on ikinä tehnyt vapaa- ehtoisesti ja ulvomatta.
joo minua ei ainakaan sotketa mihinkään entisten avioliittojen vahinkojen viikonlopputapaamisiin! evvk voisin tässä itsekkin sanoa..vanhemmat saavat ihan keskenään selvittää lapsiensa sotkut ja tapaamiset, se ei kuulu muille!
miehelläni on myös 12 vuotias tytär ja silloin tällöin käy meillä, mutta todellinen kersa hän vielä on! muistelin juuri tässä itse että kun olin 12 vuotias niin en todellakaan käyttäytynyt isälleni noin ja kutsunut enää 'ISIKSI'! jotenkin naurettavan lapsellista käytöstä, kun sitten taas joissakin asioissa tunnutaan olevan niin aikuista:) olen toki puhunut asiasta miehellenikin mutta eipä hän ota asioihin kantaa juuri millään tavalla..minua se vaivaan sen verran että ajatella ensi syksynä yläasteella kun muut puhuvat pojista ym..niin puhuuko tämä ISISTÄ vielä silloinkin?! kysyn mä vaan? ja onko normaalia että 12 vee pussaa isän kanssa? minusta se ei ole aivan tervettä enää tuossa iässä..itse en olisi koskaan voinut edes ajatella moista ja silti olen saanut mitä parhaan kasvatuksen kotona! vanhempani eivät ole eronneet! mielestäni pitäisi ISIENKIN miettiä mikä lapsista kasvaa vai odotatko siihen saakka kun kaverit alkavat haukkumaan..
Miten sen pitäs isäänsä kutsua, jos ei isäksi?
Meillä teini-ikäisetkin kutsuvat isäänsä isiksi tai iskäksi, eivätkä ole todellakaan "jälkeenjääneitä" vaan koulussa ja muutenkin erinomaisesti menestyviä lapsia. Ja pusuja poskelle ja haluksia saan minä ja lasten isä edelleenkin (tietysti sopivassa määrin, mutta kuitenkin). Ja näin muuten kaveripiirissäkin.
Maailma on muuttunut sen verran, että tämän päivän lapsille ja vanhemmille tälläinen hellittely ja tunteiden osoitus on aivan normaalia. Onneksi! Itse olen sitä ikäpolvea, ettei koskaan pidetty sylissä tai halailtu.
Lapsi käyttää sanaa "isi", ei "isä".
Kaipa se on vähän kulttuurisidonnaista. Meillä kyllä pantiin mukulat ojennukseen, kun kerran käytimme sanaa isi kuultuamme sen naapurin lapsilta. Meillä puhutaan suomea eikä lässytellä, sanoivat vanhempani. Isi on vähättelevä sana, pikku isä.
Joskin isi on nykyisin pieni riesa, kaikkein kauheinta on kuulla, kun aikuiset naiset kutsuvat itseään äippä- tai äippyli -sanalla!! Ei ihme, että kersat ovat aivan kuritta, ei kukaan itseään kunnioittava ihmisentaimi ota vastaan kasvatusta henkilöltä joka kutsuu itseään äipäksi.
ja mitähän tekemistä on keskenäään lasten kasvatuksella ja vanhemman 'kutsumanimellä'? Jos kutsuu 'isiks' niin tulee tyhmiä lapsia, mutta jos 'isäks' tulee insinöörejä??
sen, että kun en pidä siitä lapsesta, niin minun ei tarvitse esittääkään mitään. syyt mitkä ovat tähän johtaneet, ovat hyvin syvällä... aluksi minäkin yritin kaikkeni ja lopulta minulle tuli sellainen fiilis, että minua käytetään hyväksi myös avokkaani exän puolelta. me olemme niinkuin huvipuisto aina hänen vapaaviikonloppuinaan!
nyt se on ohi. ja vietämme tavallista elämää, eikä se viikonloppulapsi pompota minua ainakaan enää mihinkään suuntaan. syö sitä mitä laitetaan ja tekee just sitä mitä meillä tehdään. ilman että ollaan koko ajan menossa mihinkään ihmeelliseen. ja jos mennään johonkin ihmeelliseen, niin lapsen äiti osallistuu myös kustannuksiin jos tämä etälapsi lähtee mukaan. ellei, niin sitten en ota etälasta mukaan.
olenko julma? kyllä ja en. mutta näin tämä toimii niin, että myös minulla on hyvä olla.
ja olen niinkin julma, että todella nautin kun tämä etä ei ole meillä. ja uskallan tunnustaa sen ääneenkin.
Jos ihmisellä ei ole mitään annettavaa ei edes henkisesti niin on parempi vetäytyä. Oletko omassa lapsuudessasi saanut yhtään mitään? Jos et niin koitatko kostaa saman eteenpäin? Miksi itse et voi mennä "ihmeelliseen"?
Osaisitko järjestää lapsille ja aikuisille jotain ihmeellistä ihmeellisempää kaunista kutsuja tai jouluja?
sietää kyllä. Aikuisen kuuluu tietysti käyttäytyä aikuisen tavoin, eikä näyttää lapselle inhon tunteita. Eihän kukaan toisille aikuisillekaan sano kaikkea päin naamaa, mitä ajattelee tai osoita sitä eleillään -sehän kuuluu ihan peruskäytöstapoihin. Joten siinä mielessä olen edellisen kirjoittajan kanssa eri mieltä: tässä tapauksessa teeskentely on enemmän kuin toivottavaa ja niitä negatiivisia tunteita käydään läpi sitten vain aikuisten kesken.
Uusperheissä on mielestäni aina syytä suhteeseen mennessään tehdä itselleen selväksi se, että kumppanin lisäksi pakettiin kuuluvat myös lapset. He ovat ja tulevat aina olemaan osa -tärkeä osa- vanhempiaan ja jos se tuntuu vastenmieliseltä, on suhteessa olemista syytä harkita.
En tiedä, olenko oikeassa, joten ihan arvauksella ja mutu-tunteella heitän, muuta olisikohan kumppanin lapset helpompi hyväksyä, jos myös itsellä on lapsia? Oma arkeni ei ainakaan radikaalisti muuttunut siinä vaiheessa, kun miehen lapset tulivat elämään mukaan, kun oman lapseni kanssa oltiin sitä ruljanssia jo muutamia vuosia pyöritetty. Kun lapset yhtäkkiä tulevat aiemmin lapsettoman arkeen, on ehkä enemmän niitä sopeutumisvaikeuksia. En ainakaan itse usko, että olisin nuorempana ennen äidiksi tuloa pystynyt ihan hetkessä tai ollenkaan sopeutumaan äitipuolen rooliin.
Tällä hetkellä olen iloinen siitä, että olen aidosti kiintynyt mieheni lapsiin ja iloinen siitä, että he kuuluvat tiiviisti äitinsä perheen lisäksi myös meidän perheeseemme. Tosin aikaa se on vienyt, eikä se tunne tietysti voi koskaan vastata äidin rakkautta, jota taas tunnen omaa poikaani kohtaan. Mutta vuosien varrella olen huomannut jopa ikävöiväni heitä, jos emme hetkeen tapaa. Ehkä minulla on vain käynyt tuuri, että henkilökemiat sattuvat synkkaamaan, en tiedä.
En halua kuitenkaan missään nimessä tuomita niitä äitipuolia, jotka eivät koe samoin kuin minä, mutta lasten puolesta aina toivoisi, että molempien vanhempien koti olisi paikka, jossa tuntee olonsa tervetulleeksi ja rakastetuksi. Lapsettomia äitipuolia voin lohduttaa sillä, että myös biologiseen vanhemmuuteen liittyy paljon niitä negatiivisia tunteita eli ei äityskään aina niin hohdokasta ole -miksi siis äitipuoliuskaan?
et olisi paremmin voimut minunkin ajatuksia ilmasta.
hänelle tunteitani näytäkkään. Yritän ja jaksan hänen kanssaan kuin "kunnon äiti". Siksi kai täällä palstalla mouruankin.
Minä olen se joka olen opettanut lapselle hiihdon,-luistelun,-ruokailun ,-pukeutumisen ym. alkeet.
Toki tiesin että pakettiin kuuluu tuo lapsikin, mutten ymmärtänyt alussa, että minulle kuuluu hänen opettamisensa,yö-valvomiset ym. äiti-jutut. Kun oma äiti vain hilluu pitämässä hauskaa.
Meidän perhe koostuu sinun, minun ja meidän lapsista. Joten kokemusta on myös tältä saralta.
Kyllä minäkin siitä lapsesta tykkään, mutta kun joskus vaan mättää. Eniten se että ex, vaan ilmoittaa että nyt se tulee teille, minulta joka sitten täällä sen lapsen hoitaa ei kukaan vaivaudu kysymään yhträän mitään. Ja jos sanon etten halua sitä tänne, ilmoittaa äiti että jättää sen yksin kotiin. Sitä en minä, enkä isäkään voi hyväksyä.
kylläpä oli kiva lukea kuin omaa kirjoittamaa teksiä :) minä olen ainakin tässä 2 vuoden seurustelun jälkeen sanonut miehelleni rohkeasti mielipiteeni ja tietenkin monia riitoja siitä on tullut mutta minun ei tarvitse hänen lastensa aikana esittää mitään!
olen ihan oma itseni ja nyt ajattelen vaan tulevaa vauvaa joka syntyy helmikuussa! ei kiinnosta oikeastaan mikään muu enää ja siihen ei ole miehellänikään mitään sanottavaa ja itsehän hän halusi lapsen kanssani:) mutta meidän koti ei koskaan tule olemaan mikään viikonloppu huvikumpu jossa saa tehdä sitä mitä haluaa ja saa syödä niin paljon kuin haluaa! jotain rajaa...
..että joku muu ajattelee ja tuntee samalla tavalla, tai ainakin melkein :)
Olen äitipuoli 4 vuotiaalle tytölle. Aluksi kaikki sujui hyvin. Tytön äiti on henkisesti sairas ja olen parhaani mukaan yrittänyt näyttää tytölle edes jonkilaista normaalia arkea ja ennen kaikkea, opettaa jonkinlaisia käytöstapoja (kotona ei mitään kuria). Nyt kun meillä on oma lapsi, ei voisi vähempää kiinnostaa "vieras", kaikesta vinkuva kakara. Olen näyttänyt tunteeni avoimesti ja sanon suoraan, että meidän ja kaikkien muidenkin osapuolien elämä olisi huomatvasti helpompaa jos tuota lasta ei olisikaan. Tiedän toki, ettei lapsi ole syyllinen omaan olemassa oloonsa ja siihen, ettei omaa mitään käytöstapoja, mutta en voi sille mitään, että vihan/ärsytyksen tunteeni kohdistuvat häneen (äitiin myös).
Vaikeita tälläset asiat on ja vaikea niitä on toiselle selittää, mutta minäkin olen päättänyt olla teeskentelemättä onnellista äitipuolta. Pitkään luulin olevani jotenkin outo kun en voi sitä lasta sietää... ihanaa huomata, että näin ei ole :)
Niin ja vielä, joku kirjoitti että ehkä toisen lasta/lapsia on helpompi ymmärtää ja sietää kun on omia niin ainakin meillä oli päinvastoin; ongelmat alkoivat kun oma lapsi syntyi ja aloin kokea tytön "ylimääräiseksi" riesaksi.
Olit tosi rohkea nainen, koska uskalsit tuoda tuon vaietun näkökulman esiin. Minäkin olen pitänyt itseäni suorastaan sairaana, koska koen mieheni murkkuikäisten tyttöjen passaamisen todella työläänä. Kiitokseksi tulee usein vielä pieniä kuittailuja ulkonäöstäni ja isän entisen naisen paremmuudesta minuun verrattuna.
Juhlapyhinä perhe muistelee kaikkea mennyttä kivaa, mutta minä jään siinä sivussa aivan syrjään. Siis..miesystäväni on yksinhuoltaja, eikä lasten äiti halua olla lastensa kanssa missään tekemisissä..Tätä en suorastaan ihmettele.
Minua syyllistetään miesystäväni taholta koko ajan. Lapset kuulemma tarvitsevat "aikuisra naista", vaikka minä en tule ollenkaan näiden lapsien kanssa toimeen. Kaikessa mies ajattelee lasten etua, ja unohtaa siinä minut. Yökausia on valvottava murkkuikäisen kanssa, koska ennen lapsen nukahtamista ei saa mennä vuoteeseen..Sellaiset on kuulemma taon säännöt.
Nyt sitten rysäytin. En mennyt joulua laittamaan piikana vaan laitoion joulun omalle tyttärelleni ja tämän puolisolleen omassa kotonani. En ostanut miehen lapsille kalliita lahjoja, vaan annoin rahat tyttärelleni, jota mies ei koskaan ole edes muistanut. Ja nyt kirjoittelen ttä viestiä hyvällä omalla tunnolla, sillä eihän tuohon koko juttuun edes tarvitse enää mennä mukaan..
Noin minäkin aina mielessäni haaveilen tekeväni.
Miten sä voit kuvitella, et ne edes haluisi tulla sinne kun oot siellä? Isän kanssahan he haluavat olla, ei sun. Ja jos sä siellä olla möllötät, niin minkä ne sille voi, ettet älyä poistua siksi aikaa, kun näkevät isää???
Ne viis välittää vaik sua ei oliskaan olemas.
On kummallista kun naikkoset kuvittelee et lapset tulee naikkosta katsoo, eihän se niin ole. Kun isä on heidät jättäny, niin tottakai he haluu olla isän elämässä mukana, ei siis sun.
Voihan isä ja lapset sopii, et isä menee lasten kotiin viikonlopuks lastensa kans, niin ei tarvi sun sitten valittaa. Mutta sekään ei sulle käy???
käy kyllä et menee lastensa luo, mutta kun tilanne on just se minkä kuvittelit olevan ettei ne tule mun luo. Tää lapsi haluaa nimen omaan mun luo. On kysynytkin että jos erotaan saako jatkaa käyntiä mun luona, eikä tarvis mennä isänsä luo.
Meillä on onneksi kaksi taloa että silläkin tavalla olisi isän helppo olla lastensa kanssa ilman minua, mutta kun eivät halua. Isä näet pääsee helpommalla kun minä tyydytän lapsen perustarpeet. Saa itse varmistaa että sohva pysyy paikallaan ja surffata kanavilla.
...vaikka allakin paljon asiaa. Olen itse avioerolapsi - nyt jo yli nelikymppinen. Kuuskytluvulla olin kummajainen kavereiden silmissä. Asuin äidin kanssa ja meitä avioerolapsia katsottiin pahalla silmällä - ikäänkuin eron syy olisi ollut meissä lapsissa. En vieläkään koe olevani syyllinen siihen, että isä ja äiti erosivat.
Olin kuusivuotias, kun isäni meni uusiin naimisiin. He saivat lapsen, jota näin harvoin, mutta jonka opin pitämään veljenäni. Isän uusi puoliso sanoi minulle kerran, että hän tiesi miehen ottaessaan, että tällä on lapsi entisestä liitosta ja koska on ottaessaan miehen tiennyt lapsesta, on myös asian hyväksynyt.
Suhteeni isäni uuden puolison kanssa ei koskaan ole ollut erityisen lämmin, mutta minulle on riittänyt se, että minut on hyväksytty.
Nyt, kun itse - monen lapsen äitinä, vuosia sitten eronneena - olen tavannut miehen, jota rakastan äärettömän paljon, ymmärrän mielestäni hyvin mieheni lapsia, heidän suhdettaan äitiinsä ja myös suhdetta isään.
En puutu siihen, miten mieheni toimii lastensa ja näiden äidin kanssa koska luotan mieheeni täysin. Itse olen hänen lastensa kanssa hyvissä väleissä, jutellaan, kunnioitetaan toisiamme, minä en komentele, eivätkä mieheni lapset kiukuttele minulle. Heidän isänsä hoitaa kurinpidon.
Minä puolestani huolehdin omien lasteni kurinpidosta. _Näin silloin, kun molemmat paikalla. Jos lapsen oma vanhempi ei ole läsnä, niin luonnollisesti meistä toinen on se, jota kuunnellaan.
Koska mieheni ja minä ajattelemme asioista samalla tavalla, ei meillä ole tarvinnut riidellä, ja tämä systeemi toimii loistavasti.
Onnea kaikille uusperheille!