rekkakolarista

Hei!
Minä selvisin kolarista, jossa pikkuauto ajoi suojatiellä päälleni. Työnsin vauvaani lastenvaunuissa ja vauva selvisi täysin vammoitta. Minulla on kävelykepit 3 kuukautta enkä voi hoitaa kotona vauvaani. Täällä on jatkuvasti joku tekemässä kaiken.

Minulle sanotaan aina, että hyvä, että vauva selvisi enkä minä kuollut. Onhan se totta. Hyvä niin. Mutta sitten kun katsoo ohjeita, kuinka selvitä tästä henkisestä traumasta. "Harrasta liikuntaa, tee kävelylenkki." Heh heh. Liukasta on enkä kyllä kovin pitkälle voi lähteä noiden sauvojeni kanssa. "Jatka töitäsi normaalisti." Minä hoisin vauvaa kotona. Nyt en saa olla vauvan kanssa kahdestaan. Toki yritän pöydässä olla se, joka syöttää ja voin istua ja pitää sylissä ja pukea lapsen. Mutta ei nyt oikeastaan voi väittää, että jatkaisin töitäni. Uutena ongelmana tuli myöhemmin hammas, joka alkoi heilua. Taksilla tässä ajelen hammaslääkäriin, välillä terveyskeskukseen, apteekkiin, sairaalaan röntgenkuvaukseen... Minulla on kovat kivut jaloissa.

Onhan se hyvä juttu, että selvisin, mutta en tosiaankaan ole onnellinen täällä kotona maatessani. Ainahan täällä on joku auttamassa ja kaupasta käsken sitten ainakin tuoda herkkuja. Kun minun henkinen tukeni ovat herkut, ei tuo kepeillä kävely paljon kyllä helpotu. Lisäkiloja tulee mukavasti.