Ajattelin kirjoittaa tarinani, koska tahtoisin että ihmiset ymmärtäisivät kuinka tärkeä oma perhe kumminkin on.
Itse olen vasta alkanut ymmärtää sen tarkoituksen.
Faijani on täys alkoholisti, eikä ole eron jälkeen osallistunut elämääni melkein ollenkaan. Ehkä kerran puolessa vuodessa nään sen ympäri kännissä ja saan 20€ rahaa. Hän ei koskaan ole ostanut joululahjoja tai synttärilahjoja tai muistanut muutenkaan juhlapäivinä.
Kun hän oli vielä luonamme, hän saattoi viikoiksi kadota "ostamaan tupakkaa" ja saapui sitten fritsut kaulassa ja selitti tarinaa että kaatui veneessä tai ynnä muuta vastaavaa.
Vaikka kuinka tahtoisin vihata isääni, en voi, jotenkin sisälläni kumminkin välitän. Silloin kun faija on suht selvinpäin, se on tosi mukava ja ymmärtäväinen. Kesällä kännipäissää se uhkas löydä mun poikaystävää, järkytti.
Faija hakkas myös mun mutsia, ja mutsi kesti tätä kaikkea vaan sen takia, että mulla olis isä. mutta sen jälkeen kun faija lähti, kaikki oli paremmin.
Muutama vuos sitten, äiti eros pitkäaikaisesta miehestään ja äidin läheinen serkku kuoli, ja se oli raskasta aikaa. Olin itse vielä pahimmassa angsti-iässä silloin. Äiti itki päivät ja veti kaljaa, tosin työt ja muut tärkeät se hoiti, mutta illat se oli aina kännissä ja hautoi itsemurhaa. Sain päivittäin kuulla äidiltä: "ilman siuta mie en olis tässä" yms.
Oli vaikee katella vierestä kun toinen kärsi. Mutta sitten tapasin nykyisen poikaystäväni ja äitinikin löysi miehen itselleen, ja kaikki alkoi taas olla hyvin.
Masennuin silloin itsekin ja aloin purkaa eri tavoin pahaa oloani, siis silloin kun nämä miehet eivät ihan oleet vielä kuvioissa.Myöhemmin kävin psykiatrilla ja testattiin mistä tämä paha olo johtui, koska en itse sitä silloin oikein käsittänyt. Mutta psykologini sanoi, että vaikeeta minulla on sen takia, koska olen vielä niin kiinni äidissä, vaikka vaikeista ajoista onkin jo aikaa, mutta jotenkin haluan suojella äitiä kaikelta pahalta, suojelin äitiä jo silloin ku isä asui täällä, halusin nukkua äidin vieressä, koska faija raiskas sitä kai kännipäissään.
Käyn vielä tänä päivänäkin juttelemassa psykiatrilla, enkä oikein tiedä onko se tarpeen mutta silloin se auttoi.
Nykyään äidillä ja minulla on mitä parhaimmat välit ja en koskaan haluisi rikkoa tätä, mitä meillä nyt on. Äitini luottaa minuun ihan eri tavalla kuin pari vuotta sitten, ja puhuukin minulle jo kuin aikuiselle, vaikka olenkin jo 17v.
Siis ihmiset, älkää valittako pienistä, vaan olkaa onnellisia.
Itse olen vasta alkanut ymmärtää sen tarkoituksen.
Faijani on täys alkoholisti, eikä ole eron jälkeen osallistunut elämääni melkein ollenkaan. Ehkä kerran puolessa vuodessa nään sen ympäri kännissä ja saan 20€ rahaa. Hän ei koskaan ole ostanut joululahjoja tai synttärilahjoja tai muistanut muutenkaan juhlapäivinä.
Kun hän oli vielä luonamme, hän saattoi viikoiksi kadota "ostamaan tupakkaa" ja saapui sitten fritsut kaulassa ja selitti tarinaa että kaatui veneessä tai ynnä muuta vastaavaa.
Vaikka kuinka tahtoisin vihata isääni, en voi, jotenkin sisälläni kumminkin välitän. Silloin kun faija on suht selvinpäin, se on tosi mukava ja ymmärtäväinen. Kesällä kännipäissää se uhkas löydä mun poikaystävää, järkytti.
Faija hakkas myös mun mutsia, ja mutsi kesti tätä kaikkea vaan sen takia, että mulla olis isä. mutta sen jälkeen kun faija lähti, kaikki oli paremmin.
Muutama vuos sitten, äiti eros pitkäaikaisesta miehestään ja äidin läheinen serkku kuoli, ja se oli raskasta aikaa. Olin itse vielä pahimmassa angsti-iässä silloin. Äiti itki päivät ja veti kaljaa, tosin työt ja muut tärkeät se hoiti, mutta illat se oli aina kännissä ja hautoi itsemurhaa. Sain päivittäin kuulla äidiltä: "ilman siuta mie en olis tässä" yms.
Oli vaikee katella vierestä kun toinen kärsi. Mutta sitten tapasin nykyisen poikaystäväni ja äitinikin löysi miehen itselleen, ja kaikki alkoi taas olla hyvin.
Masennuin silloin itsekin ja aloin purkaa eri tavoin pahaa oloani, siis silloin kun nämä miehet eivät ihan oleet vielä kuvioissa.Myöhemmin kävin psykiatrilla ja testattiin mistä tämä paha olo johtui, koska en itse sitä silloin oikein käsittänyt. Mutta psykologini sanoi, että vaikeeta minulla on sen takia, koska olen vielä niin kiinni äidissä, vaikka vaikeista ajoista onkin jo aikaa, mutta jotenkin haluan suojella äitiä kaikelta pahalta, suojelin äitiä jo silloin ku isä asui täällä, halusin nukkua äidin vieressä, koska faija raiskas sitä kai kännipäissään.
Käyn vielä tänä päivänäkin juttelemassa psykiatrilla, enkä oikein tiedä onko se tarpeen mutta silloin se auttoi.
Nykyään äidillä ja minulla on mitä parhaimmat välit ja en koskaan haluisi rikkoa tätä, mitä meillä nyt on. Äitini luottaa minuun ihan eri tavalla kuin pari vuotta sitten, ja puhuukin minulle jo kuin aikuiselle, vaikka olenkin jo 17v.
Siis ihmiset, älkää valittako pienistä, vaan olkaa onnellisia.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Itse olen kärsinyt alkoholisti-isästäni koko tämän astisen elämäni ja kärsin edelleen...
sinä olet onnellisessa asemassa kun sulla on asiat tällä hetkellä kuitenkin tilanteeseesi nähden hyvin.. Mutta kaikilla näin ei ole..
Kaikille ei ole helppoa olla onnellinen, ku asiat on miten on.. Itselleni jokainen päivä on raskas (eikä koskaan tiedä mitä kauheaa tapahtuu seuraavana päivänä), joten eipä sitä paljoo jaksa ajatella sitä miten tärkeä perhe on.. Mun perhe tai no lähinnä isä on tehny mun elämästä yhtä h*lvettii.. Esimerkiksi taas yks joulu jollon saa katsoa ku isä riehuu kännissä!! :(
Mut tsemppia sulle jatkoon! Hienoa että edes joku osaa nähdä asioissa myös sen aurinkoisemman puolen! :)
Tosiaan olen kiitollinen, että nyt saan olla onnellinen, Koita jaksaa!
Mua vaan lähinnä vituttaa ku vitun kapiset pissikset tulee tänne valittaa et ne jäi röökist kii ja sit niitten äiti huutaa.. :/ Normaaliahan se on.
Nykynuoret ei vaan enää kunnoittaa perheettää.
Ymmärsin kyllä mitä ajoit takaa tuolla tekstilläsi.. Ja tottahan tuo on mitä kirjoitit..!
Mutta halusin vain muistuttaa että joillaki on olemassa myös oikea syy siihen miksi ei pysty olemaan onnellinen perheestään.. Ja no kyllähän sä sen itse varmaan tiedätkin kun olet noin paljon joutunut kokemaan..
Ja kyllähän minä itsekin sisimässäni toivon että joskus voisin olla myös iloinen perheeni puolesta.. Mutta se on vain haaveeni joka tuskin koskaan toteutuu (vaikka kuinka niin haluaisin)..
Sun täytyy vaan ajatella positiivisesti, kohta olet tarpeeksi vanha muuttamaan yksin asumaan, ja se yleensä lähentää perhettä, kun ei nää joka päivä ja yms. :)
Minun vanhempani erosivat kun olin seitsemän. Siitä asti isä on ottanut viinaa.
Sitten hän sairastui, en edes tiennyt kuinka vakavaa se on, kunnes isä joutu sairaalaan tässä syksyllä. Sillä oli aivoinfarkti eli veritulppa päässä. No se pääsi kotiin ja uskotteli mulle että kaikki on hyvin, vaikka puhuikin aina humalapäissään että kun hänen "päänsä kaatuu" niin tämä kaikki on sinun(omakotitalo ja tontti ym)olen ainut lapsi) isä siis asui yksin omakotitalossaan.
Viime sunnuntaina (1.1)mummuni (isän äiti) soitti minulle,että voitko mennä käymään isän luona kun siitä ei ole kuulunut mitään perjantain jälkeen jolloin isä oli käynyt äitinsä luona, ja sen puhelin on kiinni.
Niin minä poikaystäväni kanssa lähdin katsomaan että mikä isällä on.
Postit olivat postilaatikossa eikä lunta oltu luotu, minä aavistin pahaa. Se ei ollut ollenkaan isän tapaista.
sisälle ei päässyt vaikka minulla oli avain, sillä ovi oltiin sidottu köydellä sisäpuolelta niin, ettei sitä saanut auki. Me soitimme poliisit, koska minä en uskaltanut mennä sisälle ilman heitä.
Isä löytyi sängystä sinisenä, mutta rauhallisen näköisenä. Keittiön pöydällä oli viinapullo ja iso kasa tyhjiä lääkeliuskoja ja joitain sekavia kirjoituksia. isi oli poissa.
Isällä on ollut todella raskasta sairauden ja kaikkien muiden paineiden takia, mutta nyt se nukkuu rauhallista ikiunta, ja sillä on kaikki huolet pois. mutta mulla on sanoinkuvaamaton ikävä...