Lukekaa ensin Prologi, sitten vasta tämä.
__________________________________
Sinful
Osa 1
Isot asunnot, hienot autot, valtaisat tontit, ne kaikki ärsyttivät häntä yli kaiken. Rikkaat kakarat ajoivat hienoilla avoautoilla, aivan kuten älyttömän typerissä televisio-ohjelmissakin. Brock imaisi viimeiset sauhut tupakastaan ja tumppasi sen autonsa konepellille. Hän painoi lipsuvat aurinkolasit takaisin paikalleen ja mietti, miksi näinkin huonot lasit olivat maksaneet vain siksi, että niissä sattui lukemaan RayBan. ”Ainakin tämä on parempi paikka kuin Romania”, murahti Brock itselleen. Vielä viimeviikolla hän oli ollut romaniassa firman asioilla, mutta nyt hänet oli lähetetty tänne varjostamaan tuon talon asukkeja. Talo oli lähes kartanomainen rakennus, jota ympäröivät turva-aidat ja muutamat vartijatkin. Ainkaan he eivät tinkineet turvallisuudestaan, mutta se ei Brockia juuri haittaisi. Jos hän saisi käskyn johtajilta, pääsisi hän helposti sisään rakennukseen ja tuhoaisi jokaisen syntisen saastan. Hymy kohosi Brockin isohkoille huulille tämän ajatellessa sitä. Ajatuksissaan hän hipelöi kaulassaan roikkuvaa ristiä, jonka hän oli saanut rippipäivänään vuosia sitten. Se päivä oli ollut yksi hirveimmistä, mutta samalla myös yksi tärkeimmistä. Silloin hän oppi jotain, mitä muut eivät vieläkään tienneet ja silloin hän valitsi tulevaisuutensa. Hän pyyhkäisi tuulen sekoittamat vaaleat hiukset otsaltaan ja istuutui takaisin autoonsa. Radiossa naisääni selitti, kuinka kauppaneuvottelut EU:n kanssa olivat epäonnistuneet ja nyt pelättiin, että Eurooppalaiset saattaisivat kääntyä Neuvostoliiton puoleen kaupankäynnissään. Brock ei ollut juuri koskaan välittänyt uutisista, sillä ne olivat valtakoneiston progandalaitteistoa, kuten kaikki media tässä maailmassa. Varakkaat ihmiset kykenivät vaikuttamaan muiden ihmisten asenteisiin ja ajatuksiin etenkin juuri television kautta, pelottelemalla, lahjomalla ja valehtelemalla. Täälläkin vannottiin demokratian ja vapauden nimeen, mutta silti salainen poliisi saattoi kuunnella puhelujasi ja lukea kirjeitäsi. Hänen edessään isot, metalliset portit aukesivat sähkömoottorien voimalla ja hymy kohosi Brockin huulille. ”Vihdoinkin jotain tekemistä”, murahti hän.
”Taasko hän on myöhässä?” kysyi professori McLeod luokalta huudettuaan Windgaten nimen. Luokasta kuului epämääräistä mutinaa ja McLeod puisteli päätään. Jo yhdennentoista kerran tämän jakson aikana oli Marcus Windgate onnistunut myöhästymään alkeisfysiikan kurssiltaan. ”Jos odottelisimme muutaman minuutin? Uskoisin, että Marcus tulee kyllä”, totesi punatukkainen oppilas takarivistä. McLeod ei tuntenut oppilasta, vaikka olikin opettanut tätä jo yhden kurssin verran. Hän ei edes muistanut oppilaan nimeä, vain nuo kirkkaan punaisiksi värjätyt hiukset. Oviaukkoon ilmestyi huohottava hahmo, jonka kaikki tunnistivat heti. ”Olen...pahoillani että myöhästyn, professori”, mumisi Marcus raahautuen paikalleen. ”Voisit ehkä herätä aiemmin, Windgate?” kysyi professori pistävästi. ”Tätä menoa joudun poistamaan sinut kurssilta”, jatkoi hän. Marcus kohautti olkiaan ja lastasi tavaransa pöydälle. ”Marcus, kai sä teit ne kolme viimeistä tehtävää?” kysyi punatukkainen Todd häneltä matalalla äänellä. ”Mitäs luulet?” vastasi Marcus virnistäen hieman. Toddin suu kääntyi hitaasti viivaksi tämän puistellessa päätään. ”Jeez. Onnea vaan sullekkin”, mutisi hän itsekseen. ”Keneltäköhän mä nyt voin kopioida nämä...olisi pitänyt kysyä Natelta...”, mumisi Todd Marcucksen kaivaessa soittimensa esiin. Musiikki olikin ainoa keino sietää nämä puuduttavan pitkät oppitunnit, etenkin jos Todd sattui olemaan paikalla. Marcus sääli toveriaan, sillä vaikka tämä olikin suosittu omalla tavallaan, kaikki pitivät tätä pellenä, joka heitti tyhmää vitsiä milloin missäkin. Todd yritti pyytää vihkoa lainaksi edessään istuvilta ihmisiltä, mutta omaksi harmikseen kyseessä oli värisuora, viisi teinikanaa, jotka katsoivat olevansa muiden yläpuolella. Näiden olemus oli aina huvittanut Marcusta, sillä kuka nyt halusi näyttää kloonilta kaveristaan? Samanlaiset vaatteet, blondatut hiukset, ylimielinen nirppanokka asenne. ”Mitä sä kyyläät, Windy?” kysyi Todd kääntyen takaisin hänen puoleensa. Vaikka Marcus kuulikintämän sanat musiikin lävitse, päätti hän jättää vastaamatta. Marcus nojasi taakseppäin istuimellaan ja sulki silmänsä nauttiakseen musiikista.
”Mitä? Ei pizzaa tänään? Jeez!” kivahti Todd katsoessaan ruokalistaa ruokailun alettua. ”Ehkä sinun kananttaisi vähentää tuota roskaruokalinjaa Todd”, huomautti Nathalie tälle ruokajonosta. Marcus ei ollut koskaan ymmärtänyt, miten nämä kaksi ihmistä kykenivät olemaan näinkin hyviä kavereita. Toinen oli idiootti, jolle kaikki nauroivat ja toinen oli älykkö, jolta kaikki kysyivät apua tehtävissä. Todd ei vastannut tälle vaan tuijotti ruokalistaa edelleen suu auki. Jos tämä jatkuisi vielä hetkenkin, oli Marcus varma että tämä alkaisi pian kuolata pizzansa perään. Hän kopautti Toddia olkapäälle ja nyökkäsi jonon suuntaan. ”Häh? Okei okei”, mutisi Todd herätessään ajatuksistaan. Ärsyttävän väriset, ruskeat tarjottimet olivat vielä märät pesusta ja ne olivat täten osittain liimautuneet yhteen. Marcus ei jaksanut alkaa irroittelemaan niitä toisistaan, joten hän tyytyi ottamaan kaksi tarjotinta yhdessä. Ruokana olisi kananugetteja tai sitten kasvissyöjien mömmöjä, joista Marcus ei juuri perustanut. Hän oli aina miettinyt, miksi joku halusi luopua herkullisesta lihasta ja alkaa syömään mauttomia lehtiä sen sijaan. ”Nugetteja, woo!” iloitsi Todd ja kauhoi niitä lautaselleen. Marcuskin päätti ottaa nugetteja ranskalaisten kera, sillä tänään ei muutakaan ollut tarjolla. ”Se tekee sitten 5 dollaria”, sanoi myyjä tylsistyneellä äänellään. Marcus ojensi tälle ryppyisen setelinsä ja suuntasi ruokalaan etsien vapaata paikkaa. Nähtävästi hänen oli pakko istuutua samaan pöytään Toddin ja Nathalien kanssa. Ei se häntä tietenkään haitannut, sillä eihän hän Toddia vihannut, mutta koskaan ei tiennyt mitä se häiriintynyt pelle taas keksisi. ”Kananugetteja?” kysyi Nathalie puistellen päätään. Todd kohautti olkiaan ja hörppäsi colajuomaa tölkistään. ”Olisikin joskus kunnon liharuokaa”, totesi Marcus ja venytteli jäseniään. ”Kunnon puoliraaka pihvi”, jatkoi hän haaveiluaan. ”Eikö sellainen ole liian verinen?” kysyi Nathalie saaden Marcuksen keskyttämään venyttelynsä. Verinen. VERINEN. Marcus puisteli päätään ja iski haarukkansa kananugettiin saaden sen halkeamaan kahtia. ”Joskus minä pidän sinua outona, Marcus Windgate”, totesi Nathalie hymähtän. ”Yo”, ilmoitti tuttu, pirteä ääni tämän rojahtaessa heidän pöytäänsä. Se oli Julia, ensimmäisellä luokka-asteella opiskeleva ylipirteä ja ärsyttävä tyttölapsi, joka sattui olemaan Marcuksen pikkusisko. ”Katos vaan, Windy-junior”, mumisi Todd suu täynnä nugetteja. Julia loi tähän murhaavan katseen ja näytti tälle keskisormea. ”Jeez! Windy, onko tuon pakko hengailla meidän porukoissa?” kysyi Todd muksauttaen Marcusta olkapäähän. ”Missä ihmeen meidän porukoissa? Onko meillä joku porukkakin?” kysyi Marcus pilkkoen nugetteja haarukallaan. Ne olivat hänen mieleensä liian jauhomaisia, veteliä ja niistä tuli mieleen jokin limainen eläin. Tai ehkä jonkinlainen sisäelin. ”No...emmätiedä. Ainahan me jossain porukassa ollaan”, mutisi Todd. Marcus nyökytteli päätään, sillä vaikkei hän siitä pitänytkään, Todd oli oikeassa. He viettivät usein aikaa yhdessä. Tekikö se heistä sitten ystäviä? Toivottavasti ei.
”Jeez, en millään jaksaisi mennä tunnille”, mumisi Todd itsekseen sohvalta. ”Ehkä olisi parasta, että pysyt kurssilla”, totesi Nathalie kirjahyllyjen välistä. Tämä oli kaapannut mukaansa muutaman kirjan ja asteli lainauskoneelle. Marcus pureskeli kynsiään pohtien, miksi hän oikein vietti aikaa näiden ihmisten kanssa. Nathalie painoi lukijan viivakoodille ja kone päästi hiljaisen piippauksen. ”Sinä et taida Toddin tapaan juuri lukea mitään?” kysyi tämä katsoen Marcusta lasiensa takaa. Marcus kohauti olkiaan. ”Joskus, useimmiten en”, vastasi hän. ”Se on harmi. Sinulle siitä voisi olla jotain hyötyäkin, toisin kuin hänelle”, totesi Nathalie vinosti hymyillen. ”Hei! Mitä tuo meinaa Nate?” kivahti Todd sohvaltaan. ”Ei mitään. Ei yhtiksä mitään”, mumisi Nathalie astuen ulos kirjastosta jättäen Marcuksen yksin Toddin kanssa. Molemmat pysyivät hetken vaiti ja Marcus jo luuli, että Todd oli nukahtanut. ”Kuules Windy... onkohan sinun siskollasi... junou...”, aloitti Todd mutta hiljeni. ”Yritä jotain ja isä tappaa sinut. Ja jos ei hän, niin minä”, murahti Marcus tälle takaisin. ”Okei, Jeez! Ota iisisti”, totesi Todd kohottaen kätensä ilmaan. Hetken kuluttua Todd oli jo vajonnut uneen, joten marcus nousi tuoliltaan, asteli ovelle ja jätti Toddin nukkumaan yksin kirjastoon.
Brock nojasi autonsa konepeltiin ja naurahti itsekseen. Tässä maassa oli varmasti jotain vikaa jos kerran koulussa tarjottiin kananugetteja päivälliseksi. Kohde oli jo poistunut ruokalasta, mutta Brock ei viitsinyt vain marssia sisälle kouluun, sillä hänen kokoisensa mies ei olisi onnistunut sinne piiloutumaan. Hän hymähti ja sytytti toisen tupakan, sillä olihan hänellä aikaa. Aikaa vaikka mihin. Rakennuksena Green Street High toi hänelle mieleen 90-luvun, jolloin rakentaminen alkoi jälleen toipua 70- ja 80-lukujen kauheuksista, joita hän oli nähnyt etenkin itäblokin maissa. Idässä syntiset olivat kyenneet elämään paremmin piilossa kuin täällä lännessä, jossa heistä oli tullut juuri älyllisen ylivertaisuutensa tähden varakkaita ihmisiä. Rikkaat herättivät aina huomiota ja se oli myös herättänyt johtajien huomion. Windgaten perhe oli yksi seudun vanhimpia perheitä, jonka juuret juonsivat jo kauas Englantiin. Nykyään Windgaten ”kartanossa” ei asunut enää vain perheen jäseniä, vaan myös muitakin syntisiä, jotka olivat sinne kerääntyneet. Brock tiesi, etteivät syntiset olleet tehneet pahojaan vuosikymmeniin. Mutta vuosikymmen sitten he todellakin tappoivat väärän ihmisen. Hän huomasi puristavansa tupakkaa nyrkissään ja sen tlipesä poltti kivuliaasti hänen käämentään. Brock ei kuitenkaan välittänyt kivusta, sillä hän oli oppinut sietämään sitä jo vuosia sitten. Henkinen kipu oli paljon kammottavampaa kuin fyysinen ja sitä ei kyennyt sulkemaan pois mielestään. ”Anteeksi...olisiko teillä heittää yhtä tupakkaa?” kysyi heleä ääni saaden Brockin herämään ajatuksistaan. Hitaasti hän käänsi katseensa alemmas ja huomasi tuijottavansa itselleenkin tuttua henkilöä. Se oli Julia Windgate, yksi hänen varjostettavistaan, yksi syntisistä. ”Ymmärrätkö sinä englantia?” kysyi tyttö uudestaan saaden Brockin rykäisemään. ”K-kyllä...mutta etkös sinä ole hieman liian nuori polttamaan? Olet mitä, kuudentoista?” kysyi Brock nauliten katseensa tuon olennon silmiin. Julia kohautti olkiaan. ”Onko sillä jotain väliä?” kysyi tämä kurtistaen kulmiaan. ”Tupakka tappaa”, murahti Brock puristaen omaansa entistä tiukemmin nyrkkinsä sisään, kipukin oli jo hellittänyt. ”Me kaikki kuolemme joskus, joten miksi viivytellä turhaan?” sanoi Julia hymyillen hieman. Brock ei tiennyt mitä vastata tuohon, sillä tytön hymy yllätti hänet täysin. Hän ei ollut koskaan kohdannut nuorta syntistä, etenkään naispuolista. ”Olet oikeassa”, sanoi hän lopulta ja ojensi askinsa tytölle. Julia kaappasi sieltä kaksi tupakkaa ja vinkkasi tälle silmää. ”Kiitos”, hihkaisi tämä ja kääntyi kannoillaan poistuen. Brock pudotti tupakkansa nyrkistään ja katsoi sen polttamaa jälkeä silmät kiiluen. Tyttö oli oikeassa, he kaikki kuolisivat joskus, toivottavasti mahdollisimman pian.
”Kotona ollaan”, mutisi Marcus heittäessään laukkunsa eteishallin lattialle. Hän asteli eteishallista olohuoneeseen, jossa television ääressä istuikin Trip, hänen siänsä palkollinen. Tämän lyhet, vitivalkoiset hiukset oli laitetty geelillä sojottamaan pystyyn ja Marcusta pikkuisen häiritsi se, että Trip käytti vain valkoisia vaatteita. ”Iltapäivää Marcus”, murahti Trip olohuoneen sohvalta kanvanappeja kaukosäätimessä rämpytellen. ”Onko Julia jo tullut?” kysyi Marcus häneltä istuutuen miehen viereen sohvalle. ”En tiedä, ei kiinnosta”, murahti Trip ja katsoi häneen punaisilla silmillään. ”No juu, hän tuli muutama tunti sitten jo”, jatkoi Trip ja hymyili. Marcus nyökkäsi ja käänsi katseensa plasmatelevisioon. ”Mitä katselet?” kysyi hän aukaisten samalla koulupukunsa hihoja. ”En juuri mitään. Televisio se käy huonommaksi vuosi vuodelta”, vastasi Trip ja sulki koko toosan. Molemmat olivat hiljaa hetken, kunnes Trip rikkoi sen yskäisemällä. ”Kuules Marcus, koska isoisäsi eikä isäsi ole paikalla täällä juuri nyt, sinähän olet Windgaten kartanon herra?” mumisi tämä. ”Enkä ole...joku muu on. Vaikka sinä tai Jack”, vastasi Marcus ääni hieman vavisten. Hän ei halunnut ajatella itseään tämän talon isäntänä, talo oli liian iso ja vanha jotta hän olisi kelvannut. Samassa Jack säntäsi sisään ulko-ovista. Jack oli komea nuorukainen, jonka puolipitkät mustat hiukset olivat suoremmat kuin kenelläkään, jonka Marcus oli nähnyt. Tämän siniset silmät loivat oudon kontrstin mustien hiusten kanssa ja ehkäpä se oli juuri syy siihen, miksi Jack näytti aina niin salaperäiseltä. ”Tony...Tony karkasi”, sanoi Jack hetkenaikaa huohottaen. ”Karkasi?” kysyi Trip loikaten pystyyn sohvalta. ”Kyllä...Ash sanoi, että se saattoi olla verihulluutta”, jatkoi Jack huohottaen. ”Verihulluutta... miesparka antoi sitten periksi”, mutisi Trip. Marcus oli kuullut tuon termin ennenkin, mutta se ei ollut koskaan tapahtunut hänen tuttavilleen. ”Ash etsii häntä nyt ympäri kaupunkia, mutta en usko että hän mahtaa Tonylle mitään jos he kohtaavat”, jatkoi Jack heittäytyen makuulle sohvalle. ”Selvä. Minä menen”, murahti Trip ja asteli ovelle. Marcus katsoi hetken loittonevaa miestä ja juoksi sitten tämän perään. ”Tulen mukaan, Trip”, ilmoitti hän. Trip kohotti kulmiaan ja hymyili hieman. ”Marcus, se voi olla vaarallista”, totesi Trip päätään puistellen. Marcus laski katseensa ja puri huultaan. ”Juurihan sinä sanoit, että minä olen tämän talon herra? Minä tulen mukaan”, mumisi Marcus hiljaa ja sai Tripiltä naurahduksen vastaukseksi. ”Selvä on, 'pomo'”, sanoi Trip avatesaan eteisessä sijatisevan kaapin oven. Trip kaivoi sieltä kiiltävän esineen jota Marcus ei heti tunnistanut, mutta hahmotti sen hetken kuluttua aseeksi. Trip otti myös lippaan ja työnsi sen aseeseen. ”Mitä te teette?” kysyi Julia ääni väristen. Tämä oli ilmestynyt jostakin heidän taakseen ja näki nyt Tripin käsissä aseen. ”Jos Tony pääsee ihmisten sekaan ja tekee heille jotain, alkavat tarinat taas herätä. Me pysäytämme hänet keinolla millä hyvänsä”, totesi Trip ja latasi aseensa.
__________________________________
Sinful
Osa 1
Isot asunnot, hienot autot, valtaisat tontit, ne kaikki ärsyttivät häntä yli kaiken. Rikkaat kakarat ajoivat hienoilla avoautoilla, aivan kuten älyttömän typerissä televisio-ohjelmissakin. Brock imaisi viimeiset sauhut tupakastaan ja tumppasi sen autonsa konepellille. Hän painoi lipsuvat aurinkolasit takaisin paikalleen ja mietti, miksi näinkin huonot lasit olivat maksaneet vain siksi, että niissä sattui lukemaan RayBan. ”Ainakin tämä on parempi paikka kuin Romania”, murahti Brock itselleen. Vielä viimeviikolla hän oli ollut romaniassa firman asioilla, mutta nyt hänet oli lähetetty tänne varjostamaan tuon talon asukkeja. Talo oli lähes kartanomainen rakennus, jota ympäröivät turva-aidat ja muutamat vartijatkin. Ainkaan he eivät tinkineet turvallisuudestaan, mutta se ei Brockia juuri haittaisi. Jos hän saisi käskyn johtajilta, pääsisi hän helposti sisään rakennukseen ja tuhoaisi jokaisen syntisen saastan. Hymy kohosi Brockin isohkoille huulille tämän ajatellessa sitä. Ajatuksissaan hän hipelöi kaulassaan roikkuvaa ristiä, jonka hän oli saanut rippipäivänään vuosia sitten. Se päivä oli ollut yksi hirveimmistä, mutta samalla myös yksi tärkeimmistä. Silloin hän oppi jotain, mitä muut eivät vieläkään tienneet ja silloin hän valitsi tulevaisuutensa. Hän pyyhkäisi tuulen sekoittamat vaaleat hiukset otsaltaan ja istuutui takaisin autoonsa. Radiossa naisääni selitti, kuinka kauppaneuvottelut EU:n kanssa olivat epäonnistuneet ja nyt pelättiin, että Eurooppalaiset saattaisivat kääntyä Neuvostoliiton puoleen kaupankäynnissään. Brock ei ollut juuri koskaan välittänyt uutisista, sillä ne olivat valtakoneiston progandalaitteistoa, kuten kaikki media tässä maailmassa. Varakkaat ihmiset kykenivät vaikuttamaan muiden ihmisten asenteisiin ja ajatuksiin etenkin juuri television kautta, pelottelemalla, lahjomalla ja valehtelemalla. Täälläkin vannottiin demokratian ja vapauden nimeen, mutta silti salainen poliisi saattoi kuunnella puhelujasi ja lukea kirjeitäsi. Hänen edessään isot, metalliset portit aukesivat sähkömoottorien voimalla ja hymy kohosi Brockin huulille. ”Vihdoinkin jotain tekemistä”, murahti hän.
”Taasko hän on myöhässä?” kysyi professori McLeod luokalta huudettuaan Windgaten nimen. Luokasta kuului epämääräistä mutinaa ja McLeod puisteli päätään. Jo yhdennentoista kerran tämän jakson aikana oli Marcus Windgate onnistunut myöhästymään alkeisfysiikan kurssiltaan. ”Jos odottelisimme muutaman minuutin? Uskoisin, että Marcus tulee kyllä”, totesi punatukkainen oppilas takarivistä. McLeod ei tuntenut oppilasta, vaikka olikin opettanut tätä jo yhden kurssin verran. Hän ei edes muistanut oppilaan nimeä, vain nuo kirkkaan punaisiksi värjätyt hiukset. Oviaukkoon ilmestyi huohottava hahmo, jonka kaikki tunnistivat heti. ”Olen...pahoillani että myöhästyn, professori”, mumisi Marcus raahautuen paikalleen. ”Voisit ehkä herätä aiemmin, Windgate?” kysyi professori pistävästi. ”Tätä menoa joudun poistamaan sinut kurssilta”, jatkoi hän. Marcus kohautti olkiaan ja lastasi tavaransa pöydälle. ”Marcus, kai sä teit ne kolme viimeistä tehtävää?” kysyi punatukkainen Todd häneltä matalalla äänellä. ”Mitäs luulet?” vastasi Marcus virnistäen hieman. Toddin suu kääntyi hitaasti viivaksi tämän puistellessa päätään. ”Jeez. Onnea vaan sullekkin”, mutisi hän itsekseen. ”Keneltäköhän mä nyt voin kopioida nämä...olisi pitänyt kysyä Natelta...”, mumisi Todd Marcucksen kaivaessa soittimensa esiin. Musiikki olikin ainoa keino sietää nämä puuduttavan pitkät oppitunnit, etenkin jos Todd sattui olemaan paikalla. Marcus sääli toveriaan, sillä vaikka tämä olikin suosittu omalla tavallaan, kaikki pitivät tätä pellenä, joka heitti tyhmää vitsiä milloin missäkin. Todd yritti pyytää vihkoa lainaksi edessään istuvilta ihmisiltä, mutta omaksi harmikseen kyseessä oli värisuora, viisi teinikanaa, jotka katsoivat olevansa muiden yläpuolella. Näiden olemus oli aina huvittanut Marcusta, sillä kuka nyt halusi näyttää kloonilta kaveristaan? Samanlaiset vaatteet, blondatut hiukset, ylimielinen nirppanokka asenne. ”Mitä sä kyyläät, Windy?” kysyi Todd kääntyen takaisin hänen puoleensa. Vaikka Marcus kuulikintämän sanat musiikin lävitse, päätti hän jättää vastaamatta. Marcus nojasi taakseppäin istuimellaan ja sulki silmänsä nauttiakseen musiikista.
”Mitä? Ei pizzaa tänään? Jeez!” kivahti Todd katsoessaan ruokalistaa ruokailun alettua. ”Ehkä sinun kananttaisi vähentää tuota roskaruokalinjaa Todd”, huomautti Nathalie tälle ruokajonosta. Marcus ei ollut koskaan ymmärtänyt, miten nämä kaksi ihmistä kykenivät olemaan näinkin hyviä kavereita. Toinen oli idiootti, jolle kaikki nauroivat ja toinen oli älykkö, jolta kaikki kysyivät apua tehtävissä. Todd ei vastannut tälle vaan tuijotti ruokalistaa edelleen suu auki. Jos tämä jatkuisi vielä hetkenkin, oli Marcus varma että tämä alkaisi pian kuolata pizzansa perään. Hän kopautti Toddia olkapäälle ja nyökkäsi jonon suuntaan. ”Häh? Okei okei”, mutisi Todd herätessään ajatuksistaan. Ärsyttävän väriset, ruskeat tarjottimet olivat vielä märät pesusta ja ne olivat täten osittain liimautuneet yhteen. Marcus ei jaksanut alkaa irroittelemaan niitä toisistaan, joten hän tyytyi ottamaan kaksi tarjotinta yhdessä. Ruokana olisi kananugetteja tai sitten kasvissyöjien mömmöjä, joista Marcus ei juuri perustanut. Hän oli aina miettinyt, miksi joku halusi luopua herkullisesta lihasta ja alkaa syömään mauttomia lehtiä sen sijaan. ”Nugetteja, woo!” iloitsi Todd ja kauhoi niitä lautaselleen. Marcuskin päätti ottaa nugetteja ranskalaisten kera, sillä tänään ei muutakaan ollut tarjolla. ”Se tekee sitten 5 dollaria”, sanoi myyjä tylsistyneellä äänellään. Marcus ojensi tälle ryppyisen setelinsä ja suuntasi ruokalaan etsien vapaata paikkaa. Nähtävästi hänen oli pakko istuutua samaan pöytään Toddin ja Nathalien kanssa. Ei se häntä tietenkään haitannut, sillä eihän hän Toddia vihannut, mutta koskaan ei tiennyt mitä se häiriintynyt pelle taas keksisi. ”Kananugetteja?” kysyi Nathalie puistellen päätään. Todd kohautti olkiaan ja hörppäsi colajuomaa tölkistään. ”Olisikin joskus kunnon liharuokaa”, totesi Marcus ja venytteli jäseniään. ”Kunnon puoliraaka pihvi”, jatkoi hän haaveiluaan. ”Eikö sellainen ole liian verinen?” kysyi Nathalie saaden Marcuksen keskyttämään venyttelynsä. Verinen. VERINEN. Marcus puisteli päätään ja iski haarukkansa kananugettiin saaden sen halkeamaan kahtia. ”Joskus minä pidän sinua outona, Marcus Windgate”, totesi Nathalie hymähtän. ”Yo”, ilmoitti tuttu, pirteä ääni tämän rojahtaessa heidän pöytäänsä. Se oli Julia, ensimmäisellä luokka-asteella opiskeleva ylipirteä ja ärsyttävä tyttölapsi, joka sattui olemaan Marcuksen pikkusisko. ”Katos vaan, Windy-junior”, mumisi Todd suu täynnä nugetteja. Julia loi tähän murhaavan katseen ja näytti tälle keskisormea. ”Jeez! Windy, onko tuon pakko hengailla meidän porukoissa?” kysyi Todd muksauttaen Marcusta olkapäähän. ”Missä ihmeen meidän porukoissa? Onko meillä joku porukkakin?” kysyi Marcus pilkkoen nugetteja haarukallaan. Ne olivat hänen mieleensä liian jauhomaisia, veteliä ja niistä tuli mieleen jokin limainen eläin. Tai ehkä jonkinlainen sisäelin. ”No...emmätiedä. Ainahan me jossain porukassa ollaan”, mutisi Todd. Marcus nyökytteli päätään, sillä vaikkei hän siitä pitänytkään, Todd oli oikeassa. He viettivät usein aikaa yhdessä. Tekikö se heistä sitten ystäviä? Toivottavasti ei.
”Jeez, en millään jaksaisi mennä tunnille”, mumisi Todd itsekseen sohvalta. ”Ehkä olisi parasta, että pysyt kurssilla”, totesi Nathalie kirjahyllyjen välistä. Tämä oli kaapannut mukaansa muutaman kirjan ja asteli lainauskoneelle. Marcus pureskeli kynsiään pohtien, miksi hän oikein vietti aikaa näiden ihmisten kanssa. Nathalie painoi lukijan viivakoodille ja kone päästi hiljaisen piippauksen. ”Sinä et taida Toddin tapaan juuri lukea mitään?” kysyi tämä katsoen Marcusta lasiensa takaa. Marcus kohauti olkiaan. ”Joskus, useimmiten en”, vastasi hän. ”Se on harmi. Sinulle siitä voisi olla jotain hyötyäkin, toisin kuin hänelle”, totesi Nathalie vinosti hymyillen. ”Hei! Mitä tuo meinaa Nate?” kivahti Todd sohvaltaan. ”Ei mitään. Ei yhtiksä mitään”, mumisi Nathalie astuen ulos kirjastosta jättäen Marcuksen yksin Toddin kanssa. Molemmat pysyivät hetken vaiti ja Marcus jo luuli, että Todd oli nukahtanut. ”Kuules Windy... onkohan sinun siskollasi... junou...”, aloitti Todd mutta hiljeni. ”Yritä jotain ja isä tappaa sinut. Ja jos ei hän, niin minä”, murahti Marcus tälle takaisin. ”Okei, Jeez! Ota iisisti”, totesi Todd kohottaen kätensä ilmaan. Hetken kuluttua Todd oli jo vajonnut uneen, joten marcus nousi tuoliltaan, asteli ovelle ja jätti Toddin nukkumaan yksin kirjastoon.
Brock nojasi autonsa konepeltiin ja naurahti itsekseen. Tässä maassa oli varmasti jotain vikaa jos kerran koulussa tarjottiin kananugetteja päivälliseksi. Kohde oli jo poistunut ruokalasta, mutta Brock ei viitsinyt vain marssia sisälle kouluun, sillä hänen kokoisensa mies ei olisi onnistunut sinne piiloutumaan. Hän hymähti ja sytytti toisen tupakan, sillä olihan hänellä aikaa. Aikaa vaikka mihin. Rakennuksena Green Street High toi hänelle mieleen 90-luvun, jolloin rakentaminen alkoi jälleen toipua 70- ja 80-lukujen kauheuksista, joita hän oli nähnyt etenkin itäblokin maissa. Idässä syntiset olivat kyenneet elämään paremmin piilossa kuin täällä lännessä, jossa heistä oli tullut juuri älyllisen ylivertaisuutensa tähden varakkaita ihmisiä. Rikkaat herättivät aina huomiota ja se oli myös herättänyt johtajien huomion. Windgaten perhe oli yksi seudun vanhimpia perheitä, jonka juuret juonsivat jo kauas Englantiin. Nykyään Windgaten ”kartanossa” ei asunut enää vain perheen jäseniä, vaan myös muitakin syntisiä, jotka olivat sinne kerääntyneet. Brock tiesi, etteivät syntiset olleet tehneet pahojaan vuosikymmeniin. Mutta vuosikymmen sitten he todellakin tappoivat väärän ihmisen. Hän huomasi puristavansa tupakkaa nyrkissään ja sen tlipesä poltti kivuliaasti hänen käämentään. Brock ei kuitenkaan välittänyt kivusta, sillä hän oli oppinut sietämään sitä jo vuosia sitten. Henkinen kipu oli paljon kammottavampaa kuin fyysinen ja sitä ei kyennyt sulkemaan pois mielestään. ”Anteeksi...olisiko teillä heittää yhtä tupakkaa?” kysyi heleä ääni saaden Brockin herämään ajatuksistaan. Hitaasti hän käänsi katseensa alemmas ja huomasi tuijottavansa itselleenkin tuttua henkilöä. Se oli Julia Windgate, yksi hänen varjostettavistaan, yksi syntisistä. ”Ymmärrätkö sinä englantia?” kysyi tyttö uudestaan saaden Brockin rykäisemään. ”K-kyllä...mutta etkös sinä ole hieman liian nuori polttamaan? Olet mitä, kuudentoista?” kysyi Brock nauliten katseensa tuon olennon silmiin. Julia kohautti olkiaan. ”Onko sillä jotain väliä?” kysyi tämä kurtistaen kulmiaan. ”Tupakka tappaa”, murahti Brock puristaen omaansa entistä tiukemmin nyrkkinsä sisään, kipukin oli jo hellittänyt. ”Me kaikki kuolemme joskus, joten miksi viivytellä turhaan?” sanoi Julia hymyillen hieman. Brock ei tiennyt mitä vastata tuohon, sillä tytön hymy yllätti hänet täysin. Hän ei ollut koskaan kohdannut nuorta syntistä, etenkään naispuolista. ”Olet oikeassa”, sanoi hän lopulta ja ojensi askinsa tytölle. Julia kaappasi sieltä kaksi tupakkaa ja vinkkasi tälle silmää. ”Kiitos”, hihkaisi tämä ja kääntyi kannoillaan poistuen. Brock pudotti tupakkansa nyrkistään ja katsoi sen polttamaa jälkeä silmät kiiluen. Tyttö oli oikeassa, he kaikki kuolisivat joskus, toivottavasti mahdollisimman pian.
”Kotona ollaan”, mutisi Marcus heittäessään laukkunsa eteishallin lattialle. Hän asteli eteishallista olohuoneeseen, jossa television ääressä istuikin Trip, hänen siänsä palkollinen. Tämän lyhet, vitivalkoiset hiukset oli laitetty geelillä sojottamaan pystyyn ja Marcusta pikkuisen häiritsi se, että Trip käytti vain valkoisia vaatteita. ”Iltapäivää Marcus”, murahti Trip olohuoneen sohvalta kanvanappeja kaukosäätimessä rämpytellen. ”Onko Julia jo tullut?” kysyi Marcus häneltä istuutuen miehen viereen sohvalle. ”En tiedä, ei kiinnosta”, murahti Trip ja katsoi häneen punaisilla silmillään. ”No juu, hän tuli muutama tunti sitten jo”, jatkoi Trip ja hymyili. Marcus nyökkäsi ja käänsi katseensa plasmatelevisioon. ”Mitä katselet?” kysyi hän aukaisten samalla koulupukunsa hihoja. ”En juuri mitään. Televisio se käy huonommaksi vuosi vuodelta”, vastasi Trip ja sulki koko toosan. Molemmat olivat hiljaa hetken, kunnes Trip rikkoi sen yskäisemällä. ”Kuules Marcus, koska isoisäsi eikä isäsi ole paikalla täällä juuri nyt, sinähän olet Windgaten kartanon herra?” mumisi tämä. ”Enkä ole...joku muu on. Vaikka sinä tai Jack”, vastasi Marcus ääni hieman vavisten. Hän ei halunnut ajatella itseään tämän talon isäntänä, talo oli liian iso ja vanha jotta hän olisi kelvannut. Samassa Jack säntäsi sisään ulko-ovista. Jack oli komea nuorukainen, jonka puolipitkät mustat hiukset olivat suoremmat kuin kenelläkään, jonka Marcus oli nähnyt. Tämän siniset silmät loivat oudon kontrstin mustien hiusten kanssa ja ehkäpä se oli juuri syy siihen, miksi Jack näytti aina niin salaperäiseltä. ”Tony...Tony karkasi”, sanoi Jack hetkenaikaa huohottaen. ”Karkasi?” kysyi Trip loikaten pystyyn sohvalta. ”Kyllä...Ash sanoi, että se saattoi olla verihulluutta”, jatkoi Jack huohottaen. ”Verihulluutta... miesparka antoi sitten periksi”, mutisi Trip. Marcus oli kuullut tuon termin ennenkin, mutta se ei ollut koskaan tapahtunut hänen tuttavilleen. ”Ash etsii häntä nyt ympäri kaupunkia, mutta en usko että hän mahtaa Tonylle mitään jos he kohtaavat”, jatkoi Jack heittäytyen makuulle sohvalle. ”Selvä. Minä menen”, murahti Trip ja asteli ovelle. Marcus katsoi hetken loittonevaa miestä ja juoksi sitten tämän perään. ”Tulen mukaan, Trip”, ilmoitti hän. Trip kohotti kulmiaan ja hymyili hieman. ”Marcus, se voi olla vaarallista”, totesi Trip päätään puistellen. Marcus laski katseensa ja puri huultaan. ”Juurihan sinä sanoit, että minä olen tämän talon herra? Minä tulen mukaan”, mumisi Marcus hiljaa ja sai Tripiltä naurahduksen vastaukseksi. ”Selvä on, 'pomo'”, sanoi Trip avatesaan eteisessä sijatisevan kaapin oven. Trip kaivoi sieltä kiiltävän esineen jota Marcus ei heti tunnistanut, mutta hahmotti sen hetken kuluttua aseeksi. Trip otti myös lippaan ja työnsi sen aseeseen. ”Mitä te teette?” kysyi Julia ääni väristen. Tämä oli ilmestynyt jostakin heidän taakseen ja näki nyt Tripin käsissä aseen. ”Jos Tony pääsee ihmisten sekaan ja tekee heille jotain, alkavat tarinat taas herätä. Me pysäytämme hänet keinolla millä hyvänsä”, totesi Trip ja latasi aseensa.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.