soturi

Lupsakka lutiainen kirjoitti:

Katselen ympärilleni. Näen irtonaisia päitä, verta, raajoja, kuolleita. Heidän ruumiinsa peittävät maan ja sielut leijuvat yläpuolellamme. Aurinko ei paista tälle kuolonmantereelle. Eläviä on vähän, nään heitä kauempana. En tiedä ovatko he vihollisiani vai eivät, en jaksa nyt juuri välittää. Hekin antavat minun olla. Taistelu on käyty.
Minä tapoin kuin unessa, huumassa. Näin jälkeenpäin se tuntuukin unelta, mutta nyt kun olen valveilla, näen todisteita siitä etten olekaan nukkunut. Olisin halunnut sen olevan unta: tällaista teurastusta en odottanut. Kukaan ei odottanut.
Iskin miekallani, heitin keihääni jonka kuulin rikkovan luita ja silpovan lihaksia. Tiesin kuka huusi kuolonhuutonsa minun keihäästäni, en jäänyt ajattelemaan silloin vaan heitin uuden keihään, joka sekään ei mennyt ohi. Toverit rinnallani kävin taistoon hampaita yhteen purren, huutaen raivosta, tappaen kuin eläin. Silloinen mielentilani oli jotakin sellaista, mitä en pysty selittämään. Tunsin vain että oli oikea aika, paikka ja syy riistää ihmishenkiä. Syytä en totta vieköön tiennyt miksi sotaa käytiin, enkä tiedä vieläkään. Mutta kukaan ei odottanut tätä.
Näen tovereitteni ruumiita ympärillä, osa heistä on kuollut nopeasti, osa kituen. Lähetän mielessäni rukouksen heidän puolestaa, vaikken tiedäkään uskoako Herraan. Hänkö sallisi tällaisen… Silpomisen. En tiedä miksi tätä kaikkea kutsua. Jotenkin se ei vain tunnu oikealta.
Minne vain katsonkin, näen siellä kuolleita. Yhden hahmon näen lähelläni, hän tutkii jonkun kuolleen taskuja löytääkseen jotain arvokasta. Astun hiljaa lähemmäs, yrittäen olla polkematta ruumiita. Huomaan tuon hahmon tonkivan oman joukkoni miehen kamppeita; huomaan myös kuolleen miehen olevan ystäväni. Läheisin ystäväni, kilpimuurissa vierelläni. Hän turvasi minua aina, minä häntä, me yhdessä toisiamme ja takanamme olevia. Koko joukkoa, jota nyt ei ollut. Hän oli ollut minulle tärkeä, ja pystyn erottamaan hänen komeat kasvonpiirteensä vaikka nuoli on lävistänyt silmän ja keihäiden tai miekkojen terät ovat ruhjoneet hänen vartaloaan. Korva on irti, hampaat lyöty kurkkuun. Mutta hän se on.
Raivo tulvii ulos minusta sillä hetkellä. Karjaisen kohottaen miekkani, ja köyhä kääntyy säikähtäen katsomaan minua. Liian myöhään hän tajuaa vaaran, ja hänen jalkansa jäävät sätkimään pään pudotessa maahan. Miekkani on verestä muutenkin tahmea ja syntinen, ei yksi lisää haittaa. Yksi elämä lisää häälymään taistelutantereen ylle, yksi henkilö lisää hiipimään mieleeni kun olen heikko. Ne jotka olen surmannut, näen joskus mielessäni. En pääse heitä pakoon, sillä minä päätin heidän päivänsä. Minulle he eivät ole henkilöitä, eivät ole koskaan olleetkaan, pelkkää riistaa, äpäriä joiden kuului kuolla. En halua soimata itseäni siitä, mutta myöhemmin ennen paratiisia kohtaan heidät taas. Viimeinen taisteluni on vielä edessä. Kenen miekasta minä kuolisin?
Nousen ylös ja silmäilen vielä kerran tätä kaikkea. Kallistan päätäni säätä tutkiakseni. Ja mitä näen? Taivaan joka on purppuranpunainen. Taivaan, joka itkee verta, verta jota ei ehkä olisi koskaan pitänyt vuodattaa. Tunnen sisimmässäni että tämä sota oli turha. Se oltaisiin voitu välttää. Niin monen mies ja isä jäisi palaamatta. Minua ei kaivattaisi. Ikäni olin ollut mukana tässä työssä, kasvanut sen turvin ja oppinut siihen elämäntapaan. Kaikki olin menettänyt, minun pitäisi se kestää. Vaan en kestänyt. Asetin miekkani kahvan maata vasten terä suunnattuna kohti rintaani. Pidin kahvasta kiinni, ja lähetin viimeisen rukouksen, että Isä tietäisi ottaa minut vastaan. En sulkenut silmiäni syöksyessäni itsemurhaan. Halusin nähdä vielä kerran.

kirjoitti:

Anonyymi

Kirjoita kommentti

5000

Lähetä