Tsunami dokumentin?
Vaikka näitä dokumentteja on tullut lähipäivinä enemmän ja vähemmän, niin tämä ainakin minua kosketti. Katsoin tippa silmässä.
-aika ihmeellinen juttu oli myös tuolla Andamaanien saarella asuva alkukantainen Onge-heimo, joka vaistosi vaaran ja ehti paeta turvaan tuhon aallon tieltä.
Itse olen menettänyt molemmat vanhempani, en kuitenkaan vastaavassa tilanteessa, mutta kuitenkin... Kun kuoleman vuosipäivä lähestyy, kyllä asia aina mieleen tulee...
Vaikka näitä dokumentteja on tullut lähipäivinä enemmän ja vähemmän, niin tämä ainakin minua kosketti. Katsoin tippa silmässä.
-aika ihmeellinen juttu oli myös tuolla Andamaanien saarella asuva alkukantainen Onge-heimo, joka vaistosi vaaran ja ehti paeta turvaan tuhon aallon tieltä.
Itse olen menettänyt molemmat vanhempani, en kuitenkaan vastaavassa tilanteessa, mutta kuitenkin... Kun kuoleman vuosipäivä lähestyy, kyllä asia aina mieleen tulee...
Vastaukset 7
Vanhimmat
Ja oli kyllä koskettava, Tällaista ei ole meille ennen näytetty..ymmärrän kyllä miksi . oli kamalaa katseltavaa...ei varmaan kukaan joka on siellä ollut , voinut katsella ko. ohjelmaa...
Pitääkö tätäkin nyt sitten muistella joka vuosi väkisin väännetty teeskennelty tippa silmässä kuin holohöpökaustia ikään?
Ei kiinnosta.
Minun ei edes tarvitse teeskennellä mitään surua, kun katson tällaista. Olen menettänyt omat vanhempani---ikävä on vieläkin suuri.
Sinä "jotain rajaa". Sinä voit huoletta kääntää kanavaa ja olla katsomatta. Mutta joku,jota kiinnostaa ja on empaattinen, ymmärtää mistä on kysymys. se vuosipäivä on aina se pahin.
En edes loukkaannu noin tyhmästä kommentista. Se kolahtaa joskus sinunkin kohdallesi (se vuosipäivä ja SUURI SURU) kun läheisen ihmisen menetät. FYI!
Tulipa katseltua ja aika paha olo tuli. Koko juttu oli tehty kuin katastrofifilmi, mässäiltiin tuholla. Mielestäni Hesarin määritelmä "katastrofiporno" on oikein osunnut. No tälläista maailma on, katastrofia kotisohvalle joka perheeseen. Koko perhe lapset mukaanlukien vain katsomaan...
Onge-heimolla oli esi-isät kokeneet saman, ja perimätieto välittyi... kannattaa kuunnella vanhempien ihmisten höpinöitä?
Vuosipäivä varmaan tuo muistot mieleen.
Minun mielestä on hyvä että tällaisia katastrofeja käsitellään laajasti eikä yritellä peitellä sitä. Mitä enemmän saadaan tietoa tsunamista sen parempi. Luulen että jatkossa ihmisillä on paremmat valmiudet varautua tsunamiin ja näin ehkä säästetään tuhansia ihmishenkiä.
Kiitos Neloselle "hyvästä" dokumentista.
Ei katastrofia tarvitse peitellä mutta mässäilyllä on rajansa!
Tuo oli katastrofipornoa, alkukin kuin jostakin katastrofielokuvasta, luotiin erilaisia tarinoita...
Olet menetetty sielu. Leipää ja sirkushúveja!
Katsoin kyllä, vaikka tiesin järkyttyväni uudelleen.
Ystäväperheemme oli viime joulun Thaimaassa, kuten usein ennenkin. Perheen nuorimmainen oli lapseni parhaista paras ystävä vauvasta asti. Pojilla oli joka reissusta keskinäinen "diili". Kotona joulua viettävä kaveri hankki mm. maailmanmatkaajalle Uuden Vuoden ilotulitteet. Kerran kotona olija sai tuliaisiksi syömäpuikot, joilla hän innokkaasti aloitti harjoittelun ja hän käyttää niitä tänäkin päivänä aina sopivan ruokailun yhteydessä täyssin luonnikkaasti.
Viime Tapanina kuulin uutislähetyksessä ensi viitteen tsunamista. Ilkeä pelonkouraisu tuntui rinta-alassa. Kysyinkin nuorimmaiseltani, että missä päin Thaimaata ystävä tänä vuonna Joulua viettää.
Seuraavana päivänä kauhu oli todellisuutta. Töistä tultuani lapseni surffasi jo täyttä päätä sukeltajien sivuilla etsien epätoivoissaan ystäväänsä.
Sitten löytyi yhdeltä listalta perheen äiti ja vanhin lapsi. Ilokiljahdukset kuultuani kävin minäkin katsomassa nimiluetteloa, jossa nämä todellakin olivat. Samalla tunsin taas rinnassani ilkeän pahanolon tunteen ja tahtomattani kysyin ääneen, että missä muut ovat??!! Lapseni oli hyvin toiveikas. Kyllä he vielä löytyvät. Peitellessäni häntä nukkumaan, hän vielä toiveikkaana katsoi minua silmiin ja lausui, että kyllä he varmasti löytyvät.
Päiväni työssä kului kuin unessa. Kurkistin minnäkin listoja läpi useita kertoja päivän kuluessa. Kotimatkalla yksin autossa kyyneleet valuivat silmistäni tahtomattani. Kotiin päästyäni oli lapsellani useita kaveripiiriin kuuluvia lapsia kylässä ja he kävivät listoja läpi uudelleen ja uudelleen. Vielä illalla lapseni kännykkä pirisi vähän väliä, kun lapset soittelivat ja kyselivät toisiltaan, joko on tietoa. Sinä iltana peitellessäni lastani, hän vihdoin vedet silmissä katsoi minua vakavana ja totesi: "Äiti! Eivät he enää löydy. Ovat jääneet jonkun auton tai kaatuvan seinän alle. Heitä ei löydy ikinä!" Ahdistus oli sanoinkuvaamaton. Lapseni suru, oma suruni ja huoleni lapseni puolesta. Miten voisin ottaa tämän taakan hänen pieniltä hartioiltaan. voi, miksi. Olisin tehnyt mitä vain helpottaakseni hänen tuskaansa, mutta....Halasimme vain toisiamme.
Seuraava päiväni työssä oli jälleen unennäköä. Kauhistuin illalla kotiin tullessani, sillä nyt lapseni ystävineen kahlasivat sivuja, joissa oli kuvia katastrofissa kuolleista henkilöistä. he etsivät epätoivoisesti. Silloin kielsin ko. listojen selailun. kerroin, että perheen äiti ja vanhin ovat löytyneet. He saavat heti tiedon, jos muutoksia ilmenee. Kielsin nuo kauhunsivujen tutkimiset.
Ensimäisten joukossa saapuikin jäljelle jäänyt perhe Suomeen. Tällöin oli jo kaikki toivo heitetty. Surutyö oli alkanut.
Aikanaan sitten vietettiin hautajaiset, joissa tämä ystäväpiiri soitti ja lauloi muistellen kadonnutta ystäväänsä.
Vieläkin tunnen suunnatonta tuskaa menetyksen kokeneen perheen vuoksi, ja vielä suurempaa tuskaa, kun ajattelen lastani, joka näin menetti niin rakkaan henkilön.
Median uutisointi kyllä nosti nämä tunteet jälleen pintaan. Vieläkin mietin, miten voisin ottaa omalle sydämelleni edes osan lapseni murheesta. Muistopäivän vietto on tarpeen. Vaikka se koskee, niin suru on surtava pohjiaan myöden. On itkettävä. On puhuttava asiasta. On tietysti kiusallista niiden kannalta, jotka haluaisivat asian unohtaa ja teeskennellä, ettei mitään kummallista tapahtunut.
Kuunnelkaa kuitenkin niitä, jotka haluavat puhua. Sillä tavoin autatte heitä jaksamaan.