Kyllä vituttaa...

Nyt on pakko avautua tänne, kun ei ole ketään ihmistä kenelle avautua. Olen 16 vuotias poika, itsetuntoa ei ole, ja kärsin masennuksesta. Masennukseni alkoi noin 14,5 vuotiaana, ja on pahentumassa kokoajan. Kavereita ei ole enää, tyttöystävää ei ole koskaan ollutkaan. Isäni on alkoholisti, joka on ollut väkivaltainen perheä kohtaan koko lapsuuteni ajan. Ala-asteen alkupuolella olin koulukiusattu. Eli olen koko lapsuuteni ajan saanut katsoa kun isäni lyö kännipäissään äitiäni, ja sisaruksiani, ja minua. Kiljumista ja itkua näen vielä painajaisissa joskus tänäkin päivänä. Vanhempani erosivat kun olin 10 vuotias. Me lapset muutimme äidin luokse. Äitini tapasi uuden miehen, ja muutimme toiselle paikkakunnalle kun olin 11v. Kun aloitin koulun, sain heti paljon uusia kavereita. Tuosta 2 vuotta eteenpäin meni erittäin hyvin, mutta kun menin yläasteelle niin kaikki kaverini "katosivat". Monet meni eri kouluihin/luokille, eikä kukaan enää pitänyt minkäänlaista yhteyttä. Koko yläasteen aikana minulla oli kavereita pelkästään luokaltani, ja muutaman kanssa olin silloin tällöin vapaa-aikana. Olen aina ollut liikunnallisesti lahjakas, harrastin monenlaista urheilulajeja lapsena. Erityisesti lihaksia vaativia lajeja. En ole mikään kukkakeppi tai läski, vaan hoikka ja raamikas. Pärstänikään ei ole mielestäni huonoimmasta päästä, mutta minulla on silti arka paikka kehossani josta en edes täällä sano. 9-luokalla huomasin, että eräät luokkalaiseni alkoivat "huomauttelemaan" tästä minun erittäin arasta paikasta. Ensiksi he supisivat ja nauroivat sille, ja minä esitin huomaamatonta kokoajan, että en mukamas tiennyt että mistä ne nyt supisevat ja nauravat. Tämä jatkui melko pitkään. Kun menin rippikouluun ja leirille, niin silloin romahdin täysin. En saanut rauhaa koko sen viikon aikana, kaikki siellä nauroivat tälle asialle... Silloin en enää pystynyt teeskentelemään huomaamatonta, sillä naurut tulivat tällä kertaa päin naamaa. Itsetuntoni laski entistäkin alhaisemmaksi, ja masennus pahentui. En pystynyt iltaisin edes itkemään, koska samassa huoneessa nukkui "kaverini". Tuon tilanteen olisi voinut ehkä ehkäistä sillä tavalla, että olisin mennyt suoraan huutamaan ja ehkä käyttämään hieman väkivaltaakin heti alussa näille tyypeille jotka "aloittivat" koko jutun, mutta en ole sellainen luonteeltani. Olen sisimmissäni herkkä ja hellä, vaikka ulkokuori kertoisikin jotain aivan muuta. No mutta joka tapauksessa, leiriviikko meni tuskaisan hitaasti, mutta kun koitti se päivä jolloin lähdimme bussilla pois, ja pääsin kaikista noista vittuilijoista eroon, olo oli sanoinkuvaamattoman vapautunut. Mutta kun pääsin kotiin, menin suoraan huoneeseeni, heitin laukun nurkkaan ja heittäydyin sängylleni itkemään. Itkin varmaan puolituntia putkeen. Onneksi kukaan perheestäni ei ollut silloin kotona. Masennukseni paheni ja paheni. Äitini sairastui syöpään muutama kuukausi tuon jälkeen, mutta onneksi selviytyi siitä. Aloitin ammattikoulussa syksyllä, mutta ei tullut mitään. Heti alussa aloin lintsaamaan, ja minut erotettiin. En todellakaan pystynyt olemaan siellä. Häpesin itseäni niin paljon, kokoajan tuntui että joku nauraa minulle. Oli yhtä tuskaa mennä aamuisin kouluun, ja heti aamusta odotin vain sitä, että pääsisin sieltä pois. Ja niin, silloin kun postilaatikosta kolahti eroamiskirje, niin äitini haukkui minut pystyyn. Olin hänelle enää vain selkärangaton luuseri. Muutaman kuukauden kuluttua sain tietää, että muu perheeni muuttaa puolen vuoden päästä toiseen maahan, ja minä jäisin tänne, yksin. Ehdotin että minä tulisin mukaan, voisin aloittaa jossain englannin kielisessä koulussa, mikä olisi erittäin hyvä sekä kielen, että tulevaisuuden kannalta. Sekä voisin aloittaa siellä uuden elämän, koska äitinikin tiesi että minulla ei niitä kavereita juurikaan ole, eikä oikeastaan minkäänlaista elämää muutenkaan. Mutta vastaus oli jyrkkä ei. "Sä alotat opiskelut täällä ja suoritat koulun tällä kertaa kunnolla loppuun asti." Nykyään kaikki tuntuu niin tyhjältä, kaupungillakin kun näkee onnellisia pareja ja kaveriporukoita, tekee mieli vain itkeä. Mikään ei tunnu miltään. En ole koskaan juhlinut kavereiden kanssa, en ole pitkään aikaan nauranut aidosti tai edes hymyillyt. Joulukin meni niin, että sai kokoajan teeskennellä iloista. Mitä teen uutenavuotena? Olen kotona yksin. Elämäni on ollut yhtä helvettiä alusta asti, ja näköjään pahenee kokoajan. Mitä sitten tapahtuu kun muu perhe muuttaa pois, ja jään todellakin ypöyksin. Silloin ei voi jutella edes äidille mitään. Olen väsynyt kokoajan. Oloni on oudon tyhjä jokapäivä. Joka kerta kun olen kaupassa tai kävelen kadulla, toivon vain sitä yhtä asiaa: Että se oikea tulisi vastaan. Haluaisin ja tarvitsisin todellakin tyttöystävän jota rakastaa, jutella, halata, juhlia uudenvuoden aattona, ostaa syntymäpäivä/joululahjoja, pitää kainalossa samalla kun katsoo tv:tä, nukkua vierekkäin, saunoa, suunnitella yhteistä tulevaisuutta, ja kaikkea.. Sekavaa tekstiä, tiedän, mutta niin taidan olla minäkin. Taidan tulla hulluksi.
333396
Äänestä

Muut lukivat myös

Vastaukset 33

Vanhimmat

Olet homo

Äänestä
  • Jos kaveri kaipaa tyttöystävää, niin ei kait se homo voi olla?!

    Äänestä

  • olet lapsellinen ja iljettävä paskiainen.

    Äänestä

  • Puhurinen kirjoitti:

    olet lapsellinen ja iljettävä paskiainen.

    Olen myöskin homo, ja tuon kertomus viittaa homouteen vahvasti!

    Äänestä

  • Kiki kirjoitti:

    Olen myöskin homo, ja tuon kertomus viittaa homouteen vahvasti!

    En tajua miten tuo kertomukseni viittaa homouteen? Tekeekö se ihmisestä homon jos kertoo miltä eri tilanteissa tuntuu, tai jos haluaa tyttöystävältä muutakin kuin 'sitä', tai jos on ehkä tavallista herkempi? No mutta anyway, heteroita ollaan.

    Äänestä

Kyllä on outoa käytöstä vanhemmiltasi. Siis eivät vanhempasi voi jättää sinua suomeen jos olet silloin vielä alaikäinen. Mene juttelemaan tilanteestasi vaikka koulu terveyden hoitajalle.
Toivottavasti saat pian uusia ystäviä.
Kaikkea hyvää sinulle!!

Äänestä

.....yksinkertsiesti jättää sua yksin!! ja lähtee ite ulkomaille.. sehän ois heitteillejättö!! must tää asia kuulostaa sellaselta et sosiaalityöntekijät vois ehkä auttaa sua.. juttelisit eka vaik opelle, terkkarille, kuraattorille tai muulle ja jos ne sit ottais yhteyttä sosiaaliviranomaisiin, tai voithan sä itekki..

ikävältä kuulosti sun stooris.. en varmasti osaa kuvitellakkaan miltä susta tuntuu.. mites, ootko käyny millään ammattiauttajalla.. sellasesta vois olla apua masennukseesi..

kyl se tyttökaveri sulle vielä ilmaantuu!! :) meet vaikka taas harrastaan jotain urheilua niin ehkä tapaat sitä kautta sopivan.. toivon kaikkea hyvää sulle ja jaksamista!

Äänestä

Haluaisin sanoa paljonkin luettuani sun viestisi, mutta oon istunu netissä nyt niin pitkään, että ei valitettavasti ole aikaa kirjoitella pidemmin. :/ Ehdottaisin kuitenkin yhtä juttua...

Pystyisitkö näyttämään tänne kirjoittamasi viestin äidillesi?

En tiedä, minkä verran keskustelet asioistasi äitisi kanssa, tai miten hyvin hän on perillä ajatuksistasi. Mielestäni perheesi ei saisi jättää sinua yksin Suomeen. Miten sä täällä yksin selviäisit? Asuisitko jonkun sukulaisen luona tai jotain vastaavaa?

Olisi hyvä, jos pystyisit kunnolla ja täysin rehellisesti avautumaan äidillesi. Hänen täytyy saada tietää, miltä susta todella tuntuu. Muista myös, että on paikkoja, joihin voit soittaa tai mennä käymään ja jutella asioistasi aikuisten ihmisten kanssa. Ne on siellä sitä varten, että sinne voi mennä, jos vaikka vaan haluaa, että joku kuuntelee.

Kaikkea hyvää sulle. Toivottavasti asiat vielä kääntyy parhain päin. :)

Äänestä
  • Omaa asuntoo mulle aletaa sit kattelee, ja opintotuel mahdollisen iltaduunin rahoil mutsi pistää joka kuukaus jonku verra tilille rahaa et saa vuokran ja muut maksettua. Ja joku sano että ota yhteys sosiaaliviranomasii tms nii mun mielestä se no jo vähän liiottelua. Kyllähän mä toimeen tuun ihan ittekseni, ei siinä mitään. Oon mä jo tottunu tekeen ite ruokaa, pesemään pyykkiä yms ku mutsi on ollu matkoilla. Toi yksinäisyys onki sitte v*ttumaisempi juttu.. Ja oon jo silloin 17v. Onhan niitä monia muitaki samanikäsiä jotka asuu omassa kämpäs.

    "Pystyisitkö näyttämään tänne kirjoittamasi viestin äidillesi? "

    Carolina, jos näyttäisin ton mun kirjottaman viestin äidilleni niin se varmaan ajattelis että "jaa taas noita murrosikästen tunteiden purkauksia tms", ei se ymmärtäis. En mä vaan pysty puhumaan mun mutsille "vakavasti", ei se ymmärrä. Vaikea selittää.. No mutta kiitos kaikille asiallisten vastauksien kirjoittaneille :)

    Äänestä

Ihan turhaan haukuit itseäsi tuohon loppuun. "Sekavaa tekstiä", ei minusta! Sain hyvin laajan kokonaiskuvan elämästäsi tuon tekstin perusteella.

Vaikka elämäsi on ollut tähän mennessä hyvin hyvin rankkaa, et kuitenkaan vaikuta hullulta mielipuolelta tai edes millään lailla omituiselta! Ehkä joku toinen sinun asemassasi oleva saattaisi kirjoittaa tänne sekavia kaiken tuon koettuaan, mutta sinä et niin tehnyt. Olit varsin selkeä =)

On oikeastaan upeaa, että joku 16-vuotias jo nyt suunnittelee pitkällä tähtäimellä omaa elämäänsä (vuosiksi eteenpäin siis). Se on selvä merkki suuresta kehittyneisyydestäsi. Olet hyvin fiksun kuuloinen, hurmaat varmaan monet tytöt älylläsi jahka pääset juttusille heidän kanssaan. (En voi tietää varmuudella, oletko älykäs, mutta tuon tekstisi perusteella kyllä!!) Ja paitsi että olet älykäs, olet myös herkkä... :) Jos minä olisin yhä 16-vuotias, suorastaan juoksisin syliisi! Tuollaisia poikia on harvassa. Todella, todella harvassa. Ole ylpeä itsestäsi

-Nainen22-

Äänestä
  • Tulipa hyvä mieli kun luin tekstisi samalla "aamu" kahvia juoden :)

    Enpä nyt sanoisi itseäni älykkääksi, kun koulunkin lopetin kesken. Ja pakkohan sitä tulevaisuutta on ajatella, nyt on elämässä siinä vaiheessa että tekee suuria päätöksiä, jotka vaikuttavat koko loppuelämään.
    Ja vaikka elämäni on tähän asti ollut rankkaa, niin uskon että jossain vaiheessa kaikki muuttuu parempaan päin. Saa nähdä mitä ensi vuosi tuo tullessaan.

    "Jos minä olisin yhä 16-vuotias, suorastaan juoksisin syliisi!"

    Tuo oli kauniisti sanottu :)

    Kiitos -Nainen22- viestistäsi, tuo todella piristi päivääni :)

    Äänestä

Toivottavasti saat elämäsi kuntoon. Kenties ensi vuonna tilanne on jo paljon parempi. Aloita vaikka uusi harrastus ja sieltä voit löytää uusia kavereita.

Äänestä

Aivan kauhee toi sun teksti! Kamala ees lukee miten jollain voi olla noin kurja olo.
Mä en ehkä oo ihan paras neuvomaan, mut ammattiapu mulla ainakin helpotti tosi paljon. Siis kun saa vaan jonkun kuuntelemaan ja voi olla varma et se ei kerro kellekkään (tietty melkeinpä parempi ois luotettava ystävä)

Voisit yrittää mainita kans mutsilles että susta on huono ajatus jäädä yksin. Kun sanot sen ihan vakavalla naamalla, ilman tunnepurkauksia niin sun äitis voi ottaa sen vakavasti eikä pistä teini-iän piikkiin.

Ja kyllä "se oikea" joskus vastan tulee...
kyllä sä sen viel löydät, varsinkin ku kuvailit itses kovin söpöks ja vaikutat luonteeltasikin ihan suloselta...

Äänestä
  • Toi muuttoasia on jo päätetty. Mä jään tänne, ja muut lähtee. Eikä se mun mielestä enää niin hirveältä ajatukselta tunnu. Kunhan löytäis sen opisekelupaikan ens vuodeks nii kyllä se siitä pikkuhiljaa. :)

    Äänestä

todella surulliselta lukea sun viesti. Ja tuntuu että haluaisin vaan halata sinua, jos se jotenkin lohduttaisi. Niinku edellisetkin sanoi, niin vaikutat todella älykkäältä ja kunnianhimoselta ihmiseltä ja uskonkin että tulet pärjäämään oikein hyvin, vaikka se ei tällä hetkellä ehkä siltä tunnukaan. Tiedän varsinkin tällä hetkellä miltä tuntuu kun haluaisi jonkun ihmisen jota voisi rakastaa, halia ja varsinkin viettää uutta vuotta yhdessä. Mutta ehkäpä sellainen jostain vielä löytyy. Uskon, että sinulle myös. Tsemppiä!

Äänestä
  • Kyllä mäkin uskon että se tulee vastaan joskus jossain :) Jos ei tänään niin ehkä huomenna. :) Päivä kerrallaan eteenpäin.

    Äänestä

En ole itse joutunut kestämään mitään noin rankkaa, mutta tiedän millaista on olla se, josta supatetaan koko ajan ja joka ei saa rauhaa. Mun pelastukseksi koitui koulun vaihtuminen, sain uusia ystäviä ja se oikeakin taisi tulla vastaan :) Tosin, mietin yhä että vaihtaisinko paikkakuntaa ja jättäisin kaiken taakseni.

Kyl sitä 16- vuotiaanakin pärjää omillaan yksin, mutta kuten jo joku sanoi, se yksinäisyys onkin se vaikeampi homma. Jos löytäisit jonkun, ammattiauttajan, tutun tai ystävän, jolle pystyisit puhua niin ehkä helpottaisi?

Oikeesti.. kaikkea hyvää jatkoon. On se kumma jos ei joku tyttö tajua minkälainen harvinainen aarre siellä on. Sun kaltaisias on liian harvassa- sellaisia jotka on nähny elämän nurjan puolen ja on kasvanu ihmisenä.

Äänestä
  • Että täällä netissä sentään on mukavia ihmisiä, jotka kannustavat ja toivottavat hyvää loppuelämää. "Oikeassa elämässä" mulle ei oo niitä pahemmin tullu vastaan.. Kiitos liebe sullekin kannustuksesta :)

    Äänestä

En osaa auttaa,mutta toivon sulle pärjäämistä ja kyllä se oikea tulee vastaan,jokaiselle meille. :)

Aika tuttua toi teksti jossa sanoit:

''Joka kerta kun olen kaupassa tai kävelen kadulla, toivon vain sitä yhtä asiaa: Että se oikea tulisi vastaan.''

Samaa minäkin mietin JOKA päivä,mutta alan luopua toivosta.Ehkä se tulee kun sitä vähiten toivoo.

Kaikkea hyvää sulle!

Äänestä
  • Juu päivä kerrallaan mennään eteenpäin. On tässä muutama uusi harrastuskin mielessä mitä voisi aloittaa tässä kun talvikelejä vielä on :) Kaikkea hyvää sullekin!

    Äänestä

Kyllä kaikki järjestyy... Asioiolla on vaan taipumus käydä niin.. USko vaan. Itse olen tunteikas ihminen ja tuntui pahalta lukea viestiäsi.. Kyllä äitisi ymmärtää jos yrität selittää paremmin.. Onhan hän äitisi!
Jaksamisia!

Äänestä
  • Tunteiden kirjoittaminen auttaa vähän. Hyvä, että sait tuon kaiken ulos.. Tsemppiä vielä. Oletko harkinnut netti ystävää, jonka puoleen kääntyä???

    Äänestä

  • kysyn kirjoitti:

    Tunteiden kirjoittaminen auttaa vähän. Hyvä, että sait tuon kaiken ulos.. Tsemppiä vielä. Oletko harkinnut netti ystävää, jonka puoleen kääntyä???

    Vaikka se tulikin ulos näin tekstimuodossa :) En oikeen noista nettiystävistä tiedä, en oo tullu edes ajatelleeks :) Mutta kaikkea hyvää myös sulle.

    Äänestä

  • 16weee kirjoitti:

    Vaikka se tulikin ulos näin tekstimuodossa :) En oikeen noista nettiystävistä tiedä, en oo tullu edes ajatelleeks :) Mutta kaikkea hyvää myös sulle.

    Kiitos!

    Äänestä

oi vitsi....kun olin lukenu ton sun tekstis niin mulle tuli vaan hirveä halu saada sut piristymään ees hetkeks ja antaa sulle oikein kunnon iso halaus. hmmm....tuota jos voisit yrittää alkaa harrastamaan jotain missä kuitenkaan ei velvoitettaisiin tulemaan joka kerta paikalle niin sitten jaksaisit mahdollisesti pikku hiljaa siitä rakentamaan jotain ja siinä on myös hyvät mahdollisuudet saada ystäviä. muttamutta toivottavasti alat voimaan pikku hiljaa paremmin ja -hali-

Äänestä
  • Kiitti viestistäs ja *hali* myös sulle :)

    Äänestä

Just ajattelin etten vastasi tähän, mutta kun oli jotenkin hassuja vastauksia tuossa alussa niin päätinkin sitten jotain tähän vastata.

Eli tiedän miltä sinusta tuntuu. Tiedän tuon masennuspaskan ja tiedän miltä tuntuu yksin.

Kuitenkin sä et voi vain vetäytyä omaan nurkkaan itkemään. Se on väärin.

Sua ei saa sääliä. Sekin on väärin. Sun täytyy itse nousta pälkähästä. Tätä tämä elämä on, pelkkiä kuoppia joista täytyy selviytyä.

Sanotaas näin , että saatat tarvita tyttöystävän kyllä. Miksi sitten et ole vielä tutustunut kehenkään? Tiedän, että näet vain yhteiskunnan pintakuoren, kaikki näyttää niin välinpitämättömiltä ja kenties tyhmiltä, mutta ei se niin ole.

Kyllä mä yhtä tyttöä pidin vaikka kuinka tyhmänä ja wannabe-goottina, mutta kun tutustuin! Paljastui erittäin kaunis ja herkkä persoona.
Jos sä vain pääsisit tutustumaan johonkin ja näyttämään oman oikean persoonan, niin voisit hyvinkin onnistua.

Ps. Älä ota säälejä vastaan.
Niin ja yksi keino muuttaa hiukan tilannetta on heittäytyä tosi negatiiviseksi. Niin että äitisi pelästyy. Heittele vaikka lautasia lattialle huuda ja kun äitisi tulee mene hänen viereen ja ala itkemään, hänen on pakko nähdä kipusi jotta hän ymmärtäisi sinua paremmin.

Kaikki eleet ovat tärkeitä. Pelkät puheet eivät riitä.

Äänestä
  • Niin ja btw luin just sinun muut viestit ja huomasin että päätös on kuulemma jo tehty.

    Onko äitisi sitten ostanut sen asunnon?
    Vai oletko kenties luovuttanut?

    Äänestä

  • Toi oli täysin totta. Mutta tässä "masennuspaskassa" kaikki tuntuu niin samantekevältä.

    Äänestä

  • jtain kirjoitti:

    Niin ja btw luin just sinun muut viestit ja huomasin että päätös on kuulemma jo tehty.

    Onko äitisi sitten ostanut sen asunnon?
    Vai oletko kenties luovuttanut?

    Niin on päätös tehty. Vuokrakämppään mä muutan, ja sitä katellaan kokoajan.

    "Vai oletko kenties luovuttanut?" En ole, miten niin? En mä tee meidän perheessä päätöksiä. Enkä nyt jaksais pidempää stooria tähä kirjottaa.

    Äänestä

  • 16weee kirjoitti:

    Toi oli täysin totta. Mutta tässä "masennuspaskassa" kaikki tuntuu niin samantekevältä.

    Piristy , sait paljon tukea näiltä nettityypeiltä.
    Ja etköhän sä pärjää, nettikaverit vois auttaa ^^

    Äänestä

Jos kaipaat nettikavereita,niin voit mailaa/lisätä meseen [email protected]... Everything is gonna be fine,believe...

Äänestä
  • Iso kiitos teille jotka on pistäny asiallista kommenttia :) Teistä on ollu apua. Uusivuosi alko, ja toivottavasti tulee olemaan parempi ku edelliset vuodet..

    Äänestä

Kommentoi aloitusta


16weee kirjoitti:

Nyt on pakko avautua tänne, kun ei ole ketään ihmistä kenelle avautua. Olen 16 vuotias poika, itsetuntoa ei ole, ja kärsin masennuksesta. Masennukseni alkoi noin 14,5 vuotiaana, ja on pahentumassa kokoajan. Kavereita ei ole enää, tyttöystävää ei ole koskaan ollutkaan. Isäni on alkoholisti, joka on ollut väkivaltainen perheä kohtaan koko lapsuuteni ajan. Ala-asteen alkupuolella olin koulukiusattu. Eli olen koko lapsuuteni ajan saanut katsoa kun isäni lyö kännipäissään äitiäni, ja sisaruksiani, ja minua. Kiljumista ja itkua näen vielä painajaisissa joskus tänäkin päivänä. Vanhempani erosivat kun olin 10 vuotias. Me lapset muutimme äidin luokse. Äitini tapasi uuden miehen, ja muutimme toiselle paikkakunnalle kun olin 11v. Kun aloitin koulun, sain heti paljon uusia kavereita. Tuosta 2 vuotta eteenpäin meni erittäin hyvin, mutta kun menin yläasteelle niin kaikki kaverini "katosivat". Monet meni eri kouluihin/luokille, eikä kukaan enää pitänyt minkäänlaista yhteyttä. Koko yläasteen aikana minulla oli kavereita pelkästään luokaltani, ja muutaman kanssa olin silloin tällöin vapaa-aikana. Olen aina ollut liikunnallisesti lahjakas, harrastin monenlaista urheilulajeja lapsena. Erityisesti lihaksia vaativia lajeja. En ole mikään kukkakeppi tai läski, vaan hoikka ja raamikas. Pärstänikään ei ole mielestäni huonoimmasta päästä, mutta minulla on silti arka paikka kehossani josta en edes täällä sano. 9-luokalla huomasin, että eräät luokkalaiseni alkoivat "huomauttelemaan" tästä minun erittäin arasta paikasta. Ensiksi he supisivat ja nauroivat sille, ja minä esitin huomaamatonta kokoajan, että en mukamas tiennyt että mistä ne nyt supisevat ja nauravat. Tämä jatkui melko pitkään. Kun menin rippikouluun ja leirille, niin silloin romahdin täysin. En saanut rauhaa koko sen viikon aikana, kaikki siellä nauroivat tälle asialle... Silloin en enää pystynyt teeskentelemään huomaamatonta, sillä naurut tulivat tällä kertaa päin naamaa. Itsetuntoni laski entistäkin alhaisemmaksi, ja masennus pahentui. En pystynyt iltaisin edes itkemään, koska samassa huoneessa nukkui "kaverini". Tuon tilanteen olisi voinut ehkä ehkäistä sillä tavalla, että olisin mennyt suoraan huutamaan ja ehkä käyttämään hieman väkivaltaakin heti alussa näille tyypeille jotka "aloittivat" koko jutun, mutta en ole sellainen luonteeltani. Olen sisimmissäni herkkä ja hellä, vaikka ulkokuori kertoisikin jotain aivan muuta. No mutta joka tapauksessa, leiriviikko meni tuskaisan hitaasti, mutta kun koitti se päivä jolloin lähdimme bussilla pois, ja pääsin kaikista noista vittuilijoista eroon, olo oli sanoinkuvaamattoman vapautunut. Mutta kun pääsin kotiin, menin suoraan huoneeseeni, heitin laukun nurkkaan ja heittäydyin sängylleni itkemään. Itkin varmaan puolituntia putkeen. Onneksi kukaan perheestäni ei ollut silloin kotona. Masennukseni paheni ja paheni. Äitini sairastui syöpään muutama kuukausi tuon jälkeen, mutta onneksi selviytyi siitä. Aloitin ammattikoulussa syksyllä, mutta ei tullut mitään. Heti alussa aloin lintsaamaan, ja minut erotettiin. En todellakaan pystynyt olemaan siellä. Häpesin itseäni niin paljon, kokoajan tuntui että joku nauraa minulle. Oli yhtä tuskaa mennä aamuisin kouluun, ja heti aamusta odotin vain sitä, että pääsisin sieltä pois. Ja niin, silloin kun postilaatikosta kolahti eroamiskirje, niin äitini haukkui minut pystyyn. Olin hänelle enää vain selkärangaton luuseri. Muutaman kuukauden kuluttua sain tietää, että muu perheeni muuttaa puolen vuoden päästä toiseen maahan, ja minä jäisin tänne, yksin. Ehdotin että minä tulisin mukaan, voisin aloittaa jossain englannin kielisessä koulussa, mikä olisi erittäin hyvä sekä kielen, että tulevaisuuden kannalta. Sekä voisin aloittaa siellä uuden elämän, koska äitinikin tiesi että minulla ei niitä kavereita juurikaan ole, eikä oikeastaan minkäänlaista elämää muutenkaan. Mutta vastaus oli jyrkkä ei. "Sä alotat opiskelut täällä ja suoritat koulun tällä kertaa kunnolla loppuun asti." Nykyään kaikki tuntuu niin tyhjältä, kaupungillakin kun näkee onnellisia pareja ja kaveriporukoita, tekee mieli vain itkeä. Mikään ei tunnu miltään. En ole koskaan juhlinut kavereiden kanssa, en ole pitkään aikaan nauranut aidosti tai edes hymyillyt. Joulukin meni niin, että sai kokoajan teeskennellä iloista. Mitä teen uutenavuotena? Olen kotona yksin. Elämäni on ollut yhtä helvettiä alusta asti, ja näköjään pahenee kokoajan. Mitä sitten tapahtuu kun muu perhe muuttaa pois, ja jään todellakin ypöyksin. Silloin ei voi jutella edes äidille mitään. Olen väsynyt kokoajan. Oloni on oudon tyhjä jokapäivä. Joka kerta kun olen kaupassa tai kävelen kadulla, toivon vain sitä yhtä asiaa: Että se oikea tulisi vastaan. Haluaisin ja tarvitsisin todellakin tyttöystävän jota rakastaa, jutella, halata, juhlia uudenvuoden aattona, ostaa syntymäpäivä/joululahjoja, pitää kainalossa samalla kun katsoo tv:tä, nukkua vierekkäin, saunoa, suunnitella yhteistä tulevaisuutta, ja kaikkea.. Sekavaa tekstiä, tiedän, mutta niin taidan olla minäkin. Taidan tulla hulluksi.

Anonyymi
5000

Ilmoita asiaton sisältö

  • Sisältää materiaalia, joka on loukkaavaa, herjaavaa, rasistista, uhkailevaa tai ahdistelevaa.

  • Materiaali sisältää nimiä, yhteystietoja tai muita henkilökohtaisia tietoja. Julkisuuden henkilöistä, julkisissa viroissa toimivista ihmisistä sekä yritysten vastuuhenkilöistä saa keskustella työhön liittyen. Myös yksityiselämään liittyvistä asioista voi keskustella siltä osin, kuin niistä on julkisesti kerrottu.

  • Sisältää lapsille haitallista tai heiltä kiellettyä materiaalia. Seksuaalinen sisältö on sallittua aiheeseen tarkoitetuilla palstoilla, joiden ikäraja on 18 vuotta.

  • Lainvastaista sisältöä voi olla mm. yksityiselämää loukkaavan tiedon levitys, kiihottaminen kansanryhmää vastaan, laiton uhkaaminen, alaikäisiin liittyvä seksuaalinen sisältö/grooming, petokset, identiteettivarkaudet, kunnianloukkaukset ja tekijänoikeusrikkomukset.

  • Sisältö ei liity palstan tai keskusteluketjun aiheeseen.

  • Viesti ei ole suomea tai ruotsia (pl. International Forums), se sisältää mainontaa, se sisältää tekijänoikeuksin suojattua materiaalia, se on massapostitus tai jokin muu syy.

Jaa keskustelu