KIILTO
Elina tuli kotiin, kun lehdet antoivat tullen lakaista itsensä kaaosmaisiksi kasoiksi. Ne pyörivät hänen jalkojensa ympärillä tehden syksyistä pilkkaa ja saivat Elinan tuntemaan hituita kiusaantuneisuutta. Hän olisi halunnut kurittaa jokaista puuta, miten ne oikein pitivät lapsistaan huolta. Ennen sitä hän kuitenkin ehti kotiovesta sisälle ja huokaisi laittaessaan oven kiinni. Ulko-ovelle oli kertynyt luukusta pudonneet ilmaislehdet. Hän nosti ne pöydälle ja lajitteli; kristilliset tiedotteet, päivittäistarjoukset, erikoistavara-mainokset, muut ilmaislehdet, postimyynti. Elinalla oli keittiössä oma lajitteluhylly, johon hän latoi jokaisen omaan paikkaansa, otti takin pois päältään ja asetti sen kaappiin, keltaiseen ripustimeen.
Hän oli teroittanut keltaisen ripustimen merkitystä lapsilleen:
- Näin me kaikki löydämme vaattemme helpommin, jos tulee kiire.
- Milloin meillä on kiire? kysyi nuorin. (Elina muisti heidät parhaiten syntymä-järjestyksessä). - Jos vaikka isi rupeaa väkivaltaiseksi tai tulee joukkotuho, Elina oli vastannut ja haukkoi samoja sanoja nytkin. Sitten hän hymähti itselleen, joukkotuho tuskin olisi kyllin hidas, jotta juuri he pelastuisivat. Ja että Jouni alkaisi väkivaltaiseksi. Se nyt tuskin olisi mahdollista, mutta kaikki oli mahdollista. Olikin kohtapuoliin aika kiillottaa pieni käsiase, jonka Elina oli säilönyt kurkkujen kanssa kylmäkaappiin.
Hän menikin keittiöön, mutta unohti aseen vilkaistessaan huonetta. Hän oli nähnyt jotain, mitä ei täysin ymmärtänyt ja vilkaisi uudestaan. Katse kiinnittyi nurkkaan, jonka kaapien päälle Elina oli laittanut viinipullotelineen. Telineessä olevien pullojen päihin oli kasvanut suuri hämähäkinverkko. Elina säikähti ja juoksi kohti makuuhuonetta. Hän oli tehnyt siitä kodinhoitohuoneen kaikkien komeroiden vuoksi. Niihin mahtui imuri varaosineen ja -moottoreineen. (Minkä hän oli ostanut kaiken varalta). Äkkiä hän pysähtyi ja päätti säästää pienen onnentuottajansa hengen ja käyttää jotakin hellävaraisempaa metodia. Hän ottikin kapean imurihuiskan ja irrotti sillä varovasti verkon pulloista. Sitten hän tutki verkkoa kunnes löysi pienen elukan ja heitti koko komeuden lopulta pihalle.
Elina palasi keittiöön eteisestä poimimiensa ostoksien kanssa. Hänellä oli kolme isoa kesäkurpitsaa, säilykeaineet, kaksi isoa pitsaa lapsille lämmitettäväksi, jos he ylipäätään tulisivat kotiinsa tänään ja suklaapatukka hänelle itselleen. Aiemmin hän söi suklaalevyjä, mutta ne olivat hänen miehensä mielestä epämukavia. Ja totta olikin, hän jaksoi paremmin pitää kotia yllä, kun hän ei alinomaa syönyt suklaata. Hänen miehestä ei tulisi tänään kotiin, sillä tämä oli koulutuksessa ja tulisi vasta viikon päästä. Elina päätti säästää yhtä kurpitsaa siksi, jotta hän voisi täyttää sen ja tarjota ulkona, grillattuna.
Kun säilykkeet oli tehty, Elina tuli takaisin olohuoneeseen ja istahti olohuoneen sohvalle. Hän avasi television, jonka kahdelta kanavalta tuli ihmissuhdeohjelmia. Kolmannella kanavalla hirviö söi päätä nelitoistavuotiaalta pojalta ja neljännellä oli taas sama testikuva ja inhottava vinkuva ääni. Ulina kävi Elinan korviin siinä määrin, että hän aloitti uuden kirjeen kirjoittamisen. Hän oli lähettänyt jo kolme, mutta sananlaskun mukaan neljäs kerta toden sanoo. Tai sitten se oli kolmas, mutta Elina ei välittänyt siitä. 'Hyvä televisioväki...' hän aloitti kirjeensä ja jatkoi kenties hiukan epäkorrektimpaan sävyyn. Hän oli syvästi pahoillaan, mutta alaikäisen pojan pään syöminen ei ollut kovinkaan hyväksyttävää näytettävää kello viideltä, kun koululaiset olivat juuri palanneet kotiinsa. Hän tosin tähtäsi vain vastaavien toimittajien erottamiseen, mutta heidän joutumisensa helvettiin ei ollut hänen mielestään uskon asia vaan fakta. Näihin sanoihin hän päätti kirjeen ja lopulta uuvahti sohvalle.
Kun hän heräsi ulkona oli pimeää ja eteisen lamppu kiilsi olohuoneen lattialle, paitsi yhdessä kohdassa. Siihen oli selvästi jäänyt jalanjälki. Elina nousi ylös ja polvistui jalanjäljen kohdalle tutkimaan sitä. Hän haki muutaman perheenjäsenensä kengän ja vertasi jäljen kokoa niihin. Mutta se ei ollut kengän jälki vaan sukan. Elina ei kyennyt arvioimaan, kuka jäljen oli jättänyt. Hän nousi ylös ja käveli uudestaan keittiöön. Keittiön pöydälle oli jätetty paperilappu, joka oli taitettu vinoon. Elina ei halunnut lukea sitä, mutta, herra paratkoon, auttoi sen tekijää edes taittamalla sen oikein.
Hän ajatteli miestään ja sitä, miten tämän koulutus oli harmittavasti pidentynyt. Nyt hän tulisi kotiin vasta kuukauden kuluttua. Äkkiä hän muisti lapset ja huusi heidät yläkertaan lukemaan läksyjään. Hän ei sietänyt minkäänlaista meteliä silloin kun hän yritti tehdä työtä. Hän kävikin ompelukoneen ääreen ja alkoi viimeistellä verhoja. Kului kuitenkin tunti tai puolitoista, kun hän lopulta sai päärmeen oikein. Mihin hän oli oikein unohtanut koko ompelutaitonsa.
Hänen nostaessaan katseensa riemusta kiilsi olohuoneen lattia hänen silmissään. Hän oli vasta äskettäin kiillottanut lattian eikä ymmärtänyt miksi se se ei näyttänyt siltä. Lattia oli täynnä jälkiä, hän totesi keittiöstä katsellessaan pimeydessä kylpevää olohuonetta. Ja vaikka hän oli tarkoituksella saartanut koko alueen. Vetänyt sohvan oviaukon eteen ja ennen vahausta nimenomaan pyytänyt ettei kukaan kulkisi ainakaan pariin tuntiin olohuoneessa. Elina tiesi vanhastaan, ettei lattiaa voi vahata yhtä kohtaa kerrallaan, vaan vanha vaha on ensin poistettava.
Hän lähti kellariin etsimään vahaa, mutta pian jäi katselemaan lastenvaatteita. Hän löysi nuorimmaisensa, Hennan kouluvaatteet kahdeksankymmenluvulta. Hän olikin iso tyttö nyt. Hänellä oli jopa oma lapsikin. Miksi häntä ei näkynyt enää kotona, vaikka Elina oli jopa vaihtanut lakanatkin? No, Henna oli ehkä ystäviensä luona, tulisi vasta puolenyön aikaan. Kello ei ollut vielä seitsemääkään. Tai melkein seitsemän, Elinalla ei ollut kelloa ja huono ajantaju. Olikin aika mennä ylös ottamaan perhettä vastaan. Hän nousi portaat ylös ja avatessaan oveaan rappukäytävässä ihmetteli ulkona kajastavaa valoisuutta. Täysikuu tai jotain, hän ajatteli mielessään ja otti ovensa alta päivän postin ja lajitteli sen. Hänelle itselleen tulevat kirjeet hän pisti ompelupöydän nurkalle. Muille menevät kirjeet hän lajitteli ja asetti sopiviin pahvilaatikoihin. Hänen miehelleen oli tullut postia eniten. Tytöille ei niinkään ja kasvuiässä he olivatkin, vanhimman syntymisestä hän muisti yleislakon ja nuorin syntyi kauhealla kuusikymmenluvun lopulla.
Elina alkoi huolestua, tyttöjen kuuluisi olla jo kotona. Hän istui kuitenkin vielä hetken hiljaa ja meni vasta sitten ulos katsomaan. Hän yllättyi valtavasti, kun suuri kelta-punainen auto seisoi hänen ikkunansa edessä ja Henna ja kaksi muuta ihmistä joita hän ei tuntenut kävelivät rappua kohti. Elina tervehti heitä. Oli niin mukavaa, kun tyttären koulutoverit kävivät kylässä. Hän avasi oven ja päästi heidät sisään ja halusi tarjota heille kahvia tai teetä. Hänellä oli kyllä kumpaakin. Hän oli ostanut. Vaikka hänestä tuntui, että kumpikaan vieraista ei ajatellut viipyä kauaa, koska heillä oli valkoiset asut. Elina arveli mielessään, että he olivat Hennan kurssilta ja tulleet juuri kemian tunnilta. Nykyään piti hankkia työvaattetkin itse, hän oli kuullut televisiosta. Toisaalta, hän ajatteli, oli ehkä viisaampaa pitää tällaiset ajatukset omana tietonaan, etteivät vieraat vain loukkaantuisi. He eivät halunneet mitään juotavaa, mutta he tarkastivat Elinan verenpaineen ja juttelivat maailmanmenosta. Sitten he juttelivat vielä hetken Hennan kanssa ja lähtivät pois.
Henna käveli keittiöön ja vilkaisi jääkaappiin, mutta Elina tiesi hänen yllättyvän iloisesti. Hän oli ostanut jääkaappiin pitsojenkin lisäksi kaikenlaista mukavaa, ja Henna sulkikin jääkaapin tyytyväisen näköisenä. Hän istui Elinan viereen ja Elina huomasi että toinen hiha oli vielä käärimättä verenpainemittarin jäljiltä.
- Äiti, Henna sanoi ja hymyili kuin pienenä tyttönä. - Nyt on niin että minun täytyy muuttaa tänne takaisin. Pankki vei minun taloni ja Pertti on muuttanut pois. Sovitaanko niin, että minä muutan takaisin yläkertaan siihen siniseen huoneeseen.
- Et sinä kultaseni voi muuttaa siihen huoneeseen, kun se on sinun isäsi huone. Voisit vaikka asua kellarissa, siellä on mukavaa ja lämmintäkin, Elina ehdotti. Jos tyttö halusi vaihtaa huonetta niin olisihan äidin ja isän huone jo liikaa pyydetty.
Henna vaihtoi puheenaihetta ja kun äidin silmä vältti hän kiipesi yläkertaan. Sinisen huoneen ovi oli raollaan ja hän avasi oven jota hän ei ollut avannut sitten isänsä lähdön.
Huone tuoksui jotenkin omituiselle ja kun hän lähestyi nurkkaa hän huomasi suunnattoman suuren kaapin ilmestyneen nurkkaan. Hitaasti hän avasi kaapin oven toivoen löytävänsä jotakin muistoa isästään. Ainakin kolmesta kohtaa taivutettu ja naulattu ja täytetty isä istui kaapissa ja tuijotti häntä paheksuvasti.
- Tyttö hyvä, älä häiritse isää, hänellä on koulutus meneillään, sanoi Elina ovensuusta ja sai Hennan säpsähtämään.
- Hyvä on, mennään pois häiritsemästä isää, sanoi Henna ja vei lörpöttelytuulella olevan Elinan alakertaan. He menivät keittiöön ja Elina avasi jääkaapin oven: - Arvaapa mitä minulla on sinulle varten varattuna. Hän otti neliskulmaisen jogurttirasian jollaista Henna ei ollut nähnyt vuosikausiin. - Hedelmäpommi. Ihan sinua varten säästetty.
- Ihan pieni hetki, minun pitää soittaa, sanoi Henna ja nousi ylös.
- Enkö minä ole sanonut ettei soitella turhaan.
- Tämä ei ole turhaa, Henna keksi. - Tämä on siitä kun Jaanan äiti sanoi, että voisin saada vaikka Jaanan vanhat luistimet ja lupasin tänään soittaa takaisin.
- Sinullahan on luistimet. Ne mitkä isä osti viime vuonna.
- Sen takia minä soitankin, hän selitti. Sitten Henna soitti takaisin sosiaalihuoltoon ja lupasi miehille jotain näytettävää.
Kolmen päivän kuluttua hän soitti säilytyslaitokseen, jossa Hennan äitiä pidettiin. Ainakin vartin ajan vanhus jaksoi jutella, mutta sitten lopetti ja oli jonkin verran hyvillään siitä, että tytär oli tullut kotiin.
'Tytärpä' hyvinkin, ajatteli Jaana laittaessaan luurin kiinni. Oli onni, että Henna oli ennen auto-onnettomuutta kertonut tästä mahdollisuudesta uuteen elämään. Hän kietoi huivin hiustensa ympärille lähtiessään ulos, mutta Hennan äiti oli ollut viimeinen kirkonkylässä, joka osasi erottaa kaksi pikkutyttöä toisistaan. Monta vaaraa oli vielä edessä, mutta Hennan siskokset olivat sen verran tyhmiä, etteivät he varmaankaan osanneet edes ajatella asiaa ennekuin nimet olisivat paperilla. Ja sitten tavallinen naapurintyttö olisi saanut testamentilla oikeuden vanhan muorin asuntoon.
Jaana asteli yläkertaan ja huomasi sinisen huoneen oven olevan auki. Hän otti vasaran ja nauloja keittiöstä ja naulasi oven kiinni. Sitten hän meni olohuoneeseen. Kolme päivää vaatinut suursiivous oli tehty ja koko talo kiilsi puhtautta paitsi... olohuoneen vasta vahatussa ja kiillotetussa lattiassa oli ilmiselvä jalanjälki. Jaana polvistui katsomaan jalanjälkeä ja vaistomaisesti hakeutui kellariin, löytääkseen kenkiä, joita hän saattoi verrata jälkeen. Mutta kellarissa hän jäi katsomaan lastenvaatteita ja Hennan koulutamineita, jotka hän muisti hyvin. Mutta missä Henna viipyi, hän huomasi ajattelevansa ja huolehtivansa. Tulisi jo kotiin.
Elina tuli kotiin, kun lehdet antoivat tullen lakaista itsensä kaaosmaisiksi kasoiksi. Ne pyörivät hänen jalkojensa ympärillä tehden syksyistä pilkkaa ja saivat Elinan tuntemaan hituita kiusaantuneisuutta. Hän olisi halunnut kurittaa jokaista puuta, miten ne oikein pitivät lapsistaan huolta. Ennen sitä hän kuitenkin ehti kotiovesta sisälle ja huokaisi laittaessaan oven kiinni. Ulko-ovelle oli kertynyt luukusta pudonneet ilmaislehdet. Hän nosti ne pöydälle ja lajitteli; kristilliset tiedotteet, päivittäistarjoukset, erikoistavara-mainokset, muut ilmaislehdet, postimyynti. Elinalla oli keittiössä oma lajitteluhylly, johon hän latoi jokaisen omaan paikkaansa, otti takin pois päältään ja asetti sen kaappiin, keltaiseen ripustimeen.
Hän oli teroittanut keltaisen ripustimen merkitystä lapsilleen:
- Näin me kaikki löydämme vaattemme helpommin, jos tulee kiire.
- Milloin meillä on kiire? kysyi nuorin. (Elina muisti heidät parhaiten syntymä-järjestyksessä). - Jos vaikka isi rupeaa väkivaltaiseksi tai tulee joukkotuho, Elina oli vastannut ja haukkoi samoja sanoja nytkin. Sitten hän hymähti itselleen, joukkotuho tuskin olisi kyllin hidas, jotta juuri he pelastuisivat. Ja että Jouni alkaisi väkivaltaiseksi. Se nyt tuskin olisi mahdollista, mutta kaikki oli mahdollista. Olikin kohtapuoliin aika kiillottaa pieni käsiase, jonka Elina oli säilönyt kurkkujen kanssa kylmäkaappiin.
Hän menikin keittiöön, mutta unohti aseen vilkaistessaan huonetta. Hän oli nähnyt jotain, mitä ei täysin ymmärtänyt ja vilkaisi uudestaan. Katse kiinnittyi nurkkaan, jonka kaapien päälle Elina oli laittanut viinipullotelineen. Telineessä olevien pullojen päihin oli kasvanut suuri hämähäkinverkko. Elina säikähti ja juoksi kohti makuuhuonetta. Hän oli tehnyt siitä kodinhoitohuoneen kaikkien komeroiden vuoksi. Niihin mahtui imuri varaosineen ja -moottoreineen. (Minkä hän oli ostanut kaiken varalta). Äkkiä hän pysähtyi ja päätti säästää pienen onnentuottajansa hengen ja käyttää jotakin hellävaraisempaa metodia. Hän ottikin kapean imurihuiskan ja irrotti sillä varovasti verkon pulloista. Sitten hän tutki verkkoa kunnes löysi pienen elukan ja heitti koko komeuden lopulta pihalle.
Elina palasi keittiöön eteisestä poimimiensa ostoksien kanssa. Hänellä oli kolme isoa kesäkurpitsaa, säilykeaineet, kaksi isoa pitsaa lapsille lämmitettäväksi, jos he ylipäätään tulisivat kotiinsa tänään ja suklaapatukka hänelle itselleen. Aiemmin hän söi suklaalevyjä, mutta ne olivat hänen miehensä mielestä epämukavia. Ja totta olikin, hän jaksoi paremmin pitää kotia yllä, kun hän ei alinomaa syönyt suklaata. Hänen miehestä ei tulisi tänään kotiin, sillä tämä oli koulutuksessa ja tulisi vasta viikon päästä. Elina päätti säästää yhtä kurpitsaa siksi, jotta hän voisi täyttää sen ja tarjota ulkona, grillattuna.
Kun säilykkeet oli tehty, Elina tuli takaisin olohuoneeseen ja istahti olohuoneen sohvalle. Hän avasi television, jonka kahdelta kanavalta tuli ihmissuhdeohjelmia. Kolmannella kanavalla hirviö söi päätä nelitoistavuotiaalta pojalta ja neljännellä oli taas sama testikuva ja inhottava vinkuva ääni. Ulina kävi Elinan korviin siinä määrin, että hän aloitti uuden kirjeen kirjoittamisen. Hän oli lähettänyt jo kolme, mutta sananlaskun mukaan neljäs kerta toden sanoo. Tai sitten se oli kolmas, mutta Elina ei välittänyt siitä. 'Hyvä televisioväki...' hän aloitti kirjeensä ja jatkoi kenties hiukan epäkorrektimpaan sävyyn. Hän oli syvästi pahoillaan, mutta alaikäisen pojan pään syöminen ei ollut kovinkaan hyväksyttävää näytettävää kello viideltä, kun koululaiset olivat juuri palanneet kotiinsa. Hän tosin tähtäsi vain vastaavien toimittajien erottamiseen, mutta heidän joutumisensa helvettiin ei ollut hänen mielestään uskon asia vaan fakta. Näihin sanoihin hän päätti kirjeen ja lopulta uuvahti sohvalle.
Kun hän heräsi ulkona oli pimeää ja eteisen lamppu kiilsi olohuoneen lattialle, paitsi yhdessä kohdassa. Siihen oli selvästi jäänyt jalanjälki. Elina nousi ylös ja polvistui jalanjäljen kohdalle tutkimaan sitä. Hän haki muutaman perheenjäsenensä kengän ja vertasi jäljen kokoa niihin. Mutta se ei ollut kengän jälki vaan sukan. Elina ei kyennyt arvioimaan, kuka jäljen oli jättänyt. Hän nousi ylös ja käveli uudestaan keittiöön. Keittiön pöydälle oli jätetty paperilappu, joka oli taitettu vinoon. Elina ei halunnut lukea sitä, mutta, herra paratkoon, auttoi sen tekijää edes taittamalla sen oikein.
Hän ajatteli miestään ja sitä, miten tämän koulutus oli harmittavasti pidentynyt. Nyt hän tulisi kotiin vasta kuukauden kuluttua. Äkkiä hän muisti lapset ja huusi heidät yläkertaan lukemaan läksyjään. Hän ei sietänyt minkäänlaista meteliä silloin kun hän yritti tehdä työtä. Hän kävikin ompelukoneen ääreen ja alkoi viimeistellä verhoja. Kului kuitenkin tunti tai puolitoista, kun hän lopulta sai päärmeen oikein. Mihin hän oli oikein unohtanut koko ompelutaitonsa.
Hänen nostaessaan katseensa riemusta kiilsi olohuoneen lattia hänen silmissään. Hän oli vasta äskettäin kiillottanut lattian eikä ymmärtänyt miksi se se ei näyttänyt siltä. Lattia oli täynnä jälkiä, hän totesi keittiöstä katsellessaan pimeydessä kylpevää olohuonetta. Ja vaikka hän oli tarkoituksella saartanut koko alueen. Vetänyt sohvan oviaukon eteen ja ennen vahausta nimenomaan pyytänyt ettei kukaan kulkisi ainakaan pariin tuntiin olohuoneessa. Elina tiesi vanhastaan, ettei lattiaa voi vahata yhtä kohtaa kerrallaan, vaan vanha vaha on ensin poistettava.
Hän lähti kellariin etsimään vahaa, mutta pian jäi katselemaan lastenvaatteita. Hän löysi nuorimmaisensa, Hennan kouluvaatteet kahdeksankymmenluvulta. Hän olikin iso tyttö nyt. Hänellä oli jopa oma lapsikin. Miksi häntä ei näkynyt enää kotona, vaikka Elina oli jopa vaihtanut lakanatkin? No, Henna oli ehkä ystäviensä luona, tulisi vasta puolenyön aikaan. Kello ei ollut vielä seitsemääkään. Tai melkein seitsemän, Elinalla ei ollut kelloa ja huono ajantaju. Olikin aika mennä ylös ottamaan perhettä vastaan. Hän nousi portaat ylös ja avatessaan oveaan rappukäytävässä ihmetteli ulkona kajastavaa valoisuutta. Täysikuu tai jotain, hän ajatteli mielessään ja otti ovensa alta päivän postin ja lajitteli sen. Hänelle itselleen tulevat kirjeet hän pisti ompelupöydän nurkalle. Muille menevät kirjeet hän lajitteli ja asetti sopiviin pahvilaatikoihin. Hänen miehelleen oli tullut postia eniten. Tytöille ei niinkään ja kasvuiässä he olivatkin, vanhimman syntymisestä hän muisti yleislakon ja nuorin syntyi kauhealla kuusikymmenluvun lopulla.
Elina alkoi huolestua, tyttöjen kuuluisi olla jo kotona. Hän istui kuitenkin vielä hetken hiljaa ja meni vasta sitten ulos katsomaan. Hän yllättyi valtavasti, kun suuri kelta-punainen auto seisoi hänen ikkunansa edessä ja Henna ja kaksi muuta ihmistä joita hän ei tuntenut kävelivät rappua kohti. Elina tervehti heitä. Oli niin mukavaa, kun tyttären koulutoverit kävivät kylässä. Hän avasi oven ja päästi heidät sisään ja halusi tarjota heille kahvia tai teetä. Hänellä oli kyllä kumpaakin. Hän oli ostanut. Vaikka hänestä tuntui, että kumpikaan vieraista ei ajatellut viipyä kauaa, koska heillä oli valkoiset asut. Elina arveli mielessään, että he olivat Hennan kurssilta ja tulleet juuri kemian tunnilta. Nykyään piti hankkia työvaattetkin itse, hän oli kuullut televisiosta. Toisaalta, hän ajatteli, oli ehkä viisaampaa pitää tällaiset ajatukset omana tietonaan, etteivät vieraat vain loukkaantuisi. He eivät halunneet mitään juotavaa, mutta he tarkastivat Elinan verenpaineen ja juttelivat maailmanmenosta. Sitten he juttelivat vielä hetken Hennan kanssa ja lähtivät pois.
Henna käveli keittiöön ja vilkaisi jääkaappiin, mutta Elina tiesi hänen yllättyvän iloisesti. Hän oli ostanut jääkaappiin pitsojenkin lisäksi kaikenlaista mukavaa, ja Henna sulkikin jääkaapin tyytyväisen näköisenä. Hän istui Elinan viereen ja Elina huomasi että toinen hiha oli vielä käärimättä verenpainemittarin jäljiltä.
- Äiti, Henna sanoi ja hymyili kuin pienenä tyttönä. - Nyt on niin että minun täytyy muuttaa tänne takaisin. Pankki vei minun taloni ja Pertti on muuttanut pois. Sovitaanko niin, että minä muutan takaisin yläkertaan siihen siniseen huoneeseen.
- Et sinä kultaseni voi muuttaa siihen huoneeseen, kun se on sinun isäsi huone. Voisit vaikka asua kellarissa, siellä on mukavaa ja lämmintäkin, Elina ehdotti. Jos tyttö halusi vaihtaa huonetta niin olisihan äidin ja isän huone jo liikaa pyydetty.
Henna vaihtoi puheenaihetta ja kun äidin silmä vältti hän kiipesi yläkertaan. Sinisen huoneen ovi oli raollaan ja hän avasi oven jota hän ei ollut avannut sitten isänsä lähdön.
Huone tuoksui jotenkin omituiselle ja kun hän lähestyi nurkkaa hän huomasi suunnattoman suuren kaapin ilmestyneen nurkkaan. Hitaasti hän avasi kaapin oven toivoen löytävänsä jotakin muistoa isästään. Ainakin kolmesta kohtaa taivutettu ja naulattu ja täytetty isä istui kaapissa ja tuijotti häntä paheksuvasti.
- Tyttö hyvä, älä häiritse isää, hänellä on koulutus meneillään, sanoi Elina ovensuusta ja sai Hennan säpsähtämään.
- Hyvä on, mennään pois häiritsemästä isää, sanoi Henna ja vei lörpöttelytuulella olevan Elinan alakertaan. He menivät keittiöön ja Elina avasi jääkaapin oven: - Arvaapa mitä minulla on sinulle varten varattuna. Hän otti neliskulmaisen jogurttirasian jollaista Henna ei ollut nähnyt vuosikausiin. - Hedelmäpommi. Ihan sinua varten säästetty.
- Ihan pieni hetki, minun pitää soittaa, sanoi Henna ja nousi ylös.
- Enkö minä ole sanonut ettei soitella turhaan.
- Tämä ei ole turhaa, Henna keksi. - Tämä on siitä kun Jaanan äiti sanoi, että voisin saada vaikka Jaanan vanhat luistimet ja lupasin tänään soittaa takaisin.
- Sinullahan on luistimet. Ne mitkä isä osti viime vuonna.
- Sen takia minä soitankin, hän selitti. Sitten Henna soitti takaisin sosiaalihuoltoon ja lupasi miehille jotain näytettävää.
Kolmen päivän kuluttua hän soitti säilytyslaitokseen, jossa Hennan äitiä pidettiin. Ainakin vartin ajan vanhus jaksoi jutella, mutta sitten lopetti ja oli jonkin verran hyvillään siitä, että tytär oli tullut kotiin.
'Tytärpä' hyvinkin, ajatteli Jaana laittaessaan luurin kiinni. Oli onni, että Henna oli ennen auto-onnettomuutta kertonut tästä mahdollisuudesta uuteen elämään. Hän kietoi huivin hiustensa ympärille lähtiessään ulos, mutta Hennan äiti oli ollut viimeinen kirkonkylässä, joka osasi erottaa kaksi pikkutyttöä toisistaan. Monta vaaraa oli vielä edessä, mutta Hennan siskokset olivat sen verran tyhmiä, etteivät he varmaankaan osanneet edes ajatella asiaa ennekuin nimet olisivat paperilla. Ja sitten tavallinen naapurintyttö olisi saanut testamentilla oikeuden vanhan muorin asuntoon.
Jaana asteli yläkertaan ja huomasi sinisen huoneen oven olevan auki. Hän otti vasaran ja nauloja keittiöstä ja naulasi oven kiinni. Sitten hän meni olohuoneeseen. Kolme päivää vaatinut suursiivous oli tehty ja koko talo kiilsi puhtautta paitsi... olohuoneen vasta vahatussa ja kiillotetussa lattiassa oli ilmiselvä jalanjälki. Jaana polvistui katsomaan jalanjälkeä ja vaistomaisesti hakeutui kellariin, löytääkseen kenkiä, joita hän saattoi verrata jälkeen. Mutta kellarissa hän jäi katsomaan lastenvaatteita ja Hennan koulutamineita, jotka hän muisti hyvin. Mutta missä Henna viipyi, hän huomasi ajattelevansa ja huolehtivansa. Tulisi jo kotiin.
Vastaukset 6
Vanhimmat
voi, siis ihan älyttömän hyvä tarina!
Mahtavat henkilökuvaukset, paikakuvaukset.. juoni..
saat tästä 10 .. ihanaa kun täällä on tuommoisia jotka todella osaavat kirjoittaa.
Itse olen tässä haparoiden aloitellut novellien ja tarinoiden kirjoittamista nettiin. Ja olen vasta ruvennut lukemaankin näitä. Ja nämä HYVÄT todellakin saavat mielen hehkeäksi, ja pään täyteeen uusia ideoita. Ei tietenkään "kopiointi" mielessä, mutta sellaisessa idea-mielessä :D
oikeesti, aivan mahtavaa teksiä. sulla varmaan ollu äikkä jotain 9? :)
//danya
Kirjoittelin paljon nuorempana - enkä vanha suostu olemaan vielä nytkään. Näitä novellintyylisiä, kieroja ihmishahmoja tulee päähäni jostakin enkä aina pysty estämään niitä. Olen huomannut, että kirjoitusprosessien aikana minulla on olemassa kaksi sääntöä:
1. Hahmot ovat tosia. Ne elävät omaa elämäänsä enkä aina pysty ennakoimaan mitä ne tekevät, sillä kerran aloitettuani heillä on oma luonteensa ja kohtalonsa.
2. Osallistuin kerran piirrustus ja maalauskurssille. Olen piirrustuskyvytön ja kykenen piirtämään mielenkiintoisia tikku-ukkoja. Kurssilla opettaja opetti tappamaan ns. yliminän, joka paitsi arvostelee alitajuntaisesti kaikkea mitä teemme, pyrkii myös estämään kaiken mitä teemme. Kurssilla opin piirtämään ja maalamaan yllättäen hyvinkin, kunhan muistin vain piirtää ja maalata sen minkä näen, en sitä, mitä minun mielestäni pitäisi nähdä.
osaat oikeasti kyllä kirjoittaa. Kirjoitathan vielä novelleja (tms) tänne? tekstisi on niin sujuvaa ja helppoa lukea :D
Tarkoittaako "sulla varmaan ollu äikkä jotain 9? :) ", sitä, että hämmäselet sitä mahdollisuutta, että jollakulla on ysi, vai tarkoittaako se sitä, että kirjoittaja olisi ysin arvoinen, ei siis kympin? Kun tässä aloin miettiä, ysinhän saa melko helposti, osaamatta edes kirjoittaa juurikaan. Eikä kympikään saaminen ole erityisen vaikeaa, oikeastaan missään aineessa, jos vain jaksaa tehdä asian hyväksi jotain.
Tarina hypähti toiseksi viimeisestä kappaleesta, hetken piti miettiä että kuuluuko tämä tähän tarinaan.
Piti jotenkin päättää tarina, varmaankin... Tarkistin että se on kirjoitettu joskus 10 vuotta sitten ja tällaisena sen löysin ja halusin jakaa. Koko tarinahan menee aina vain vääristyneempään suuntaan ja loppuosassa tuo päähenkilö paljastuu totaalisesti muistoissaan eläväksi vanhukseksi jota on helppo vedättää. Mutta muistin menetys ja todellisuuden hämärtyminen ei olekaan vanhuksen oma ongelma vaan talon, jolla tuntuu olevan oma todellisuutensa.
Loppu on kyllä kelvottoman heikko ja perusjuonen loppukäänne hiukan epäuskottava, mutta kun niin asiat joskus ovat, kummitustarinoissakin.
Pitääpä yrittää kirjoittaa se uudelleen.
Ai niin. Olen jo lähes nelikymppinen ja huomasin jo aikaa sitten, että kouluarvosanat eivät elämän varrella paljoa paina, vaan ovat mielestäni varsin subjektiivisia. Äikkäni oli muistaakseni 6-7 tienoilla ja aineeni innottomasti korjattuja.