Johan taas joulu kiristi hermot. Niinhän se yleesä tekee. Ja syynä anoppi...milloinpa ei olisi. Ja se sama aihekkin vielä, eli anopin hössötys ja löperyys kaikissa mahdollisisssa asioissa. Tällä kertaa koskien mieheni poikaa.
Mummu antaa pojalle kaiken, mitä tämä keksii pyytää. Mummu ei kiellä pojalta yhtäkään asiaa. 9 vuotias poika muuttuu hirviöksi ja pikkuvauvaksi, kun hän pääsee mummulaan. Vielä vuosi sitten mummu syötti, puki ja solmi kengän nauhat koulussa olevalle lapselle. Pahinta tässä on, että mummu kulkee pojan isän (eli mieheni) perässä ja antaa lapselle kaiken, mitä isä on ensin kieltänyt. Selittelee ja lässyttää, kun isä on ensin komentanut jostain. Kun isä sanoo, että ei enää yhtään karkkia, niin mummu kaivaa taskujaan ja antaa kuin ei olisi kuullutkaan. Ihan kuin tahallaan syö isän auktoriteettia ja asemaa (joka nyt ei muutenkaan mitenkään vahva ole...).
Esimerkki: meillä oli hieno ruokailu sovittuna ja maksettuna ravintolaan. Seurueessa myös vähän perheelle vieraampia ihmisiä. Poika käyttäytyi koko ruokailun ajan aivan käsittämättömän huonosti. Häpesin silmät päästäni (kuten ilmeistä päätellen myös mieheni sisko ja seurueessa olevat perheen ulkopuoliset). Hän hyppi, keikkui, sotki ruokaa, huusi kaikkien muiden päälle -valehtelematta yhtäkään aikuisten välistä keskutelua ei käyty, kun poika vaati koko seurueen huomion itselleen. Hän retkotti tuolissa, röyhtäili ja piereskeli. Näpläsi vasta saamaansa kännykkää ja piipautteli erilaisia soittoääniä. Aivan käsittämätöntä käytöstä! Mieheni muutaman kerran sanoi, että "nyt kunnolla". Mutta ei ottanut tiukkaa otetta tilanteesta. Ja mummu söpötti, miten "poika osaa kyllä ihan hyvin olla. Eihän se XXXXX niin huonosti käyttäytynytkään. Kyllä se on niin pieni vielä, että aika hyvin jaksoi istua..." jne. Antoi vielä suklaata palkinnoksi.
Mummulla ja isällä ei ole mitään otetta poikaan. Poika on todella villi, hän on mm erityisluokassa yliaktiivisuuden vuoksi. Mielestäni tärkeää olisi, että säännöt olisivat tiukat ja niitä noudatettaisiin tarkasti. Mielestäni hyvästä käytöksestä pitäisi näkyvästi palkita ja huonosta näkyvästi rangaista. Kun nyt jo ollaan ihan kusessa, niin missä ollaan 5 vuoden päästä...Mutta mitäs minä mistään tiedän. Varsinkin, kun ei olla minun ja miehen kotona (=olen itsekkin vieraana anoppilassa), pidän pääni kiinni visusti. Ainut asia mistä sanon on, jos poika kiusaa koiraamme. Ja sanoinkin, kun kiusasi. Sitä en tule hyväksymään ikinä! Muhikoot he omissa liemissään ja hoitakoot asian kuin haluavat, mutta minun koiraani e i k i u s a t a !!!!!! Arvatkaa vaan kommentoiko anoppi siihenkin, että "Eihän se XXXX nyt kiusaa, pitää vaan sanoa ettei niin kovasti helli. Ei se XXXX ole tottunut, ihan nätistihän se tekee..." samalla kun lapsi painelee koiran silmiä ja korvia! Uskomatonta!
Sitten vaan miehenikin ihmettelee, että miksi pitää aina hakea ne rajat, kun tulee käymään. No miksihän? Ja se rajojen hakeminen kestää koko "vierailun" ajan, ollaan sitten meillä tai mummulassa.
Mummu antaa pojalle kaiken, mitä tämä keksii pyytää. Mummu ei kiellä pojalta yhtäkään asiaa. 9 vuotias poika muuttuu hirviöksi ja pikkuvauvaksi, kun hän pääsee mummulaan. Vielä vuosi sitten mummu syötti, puki ja solmi kengän nauhat koulussa olevalle lapselle. Pahinta tässä on, että mummu kulkee pojan isän (eli mieheni) perässä ja antaa lapselle kaiken, mitä isä on ensin kieltänyt. Selittelee ja lässyttää, kun isä on ensin komentanut jostain. Kun isä sanoo, että ei enää yhtään karkkia, niin mummu kaivaa taskujaan ja antaa kuin ei olisi kuullutkaan. Ihan kuin tahallaan syö isän auktoriteettia ja asemaa (joka nyt ei muutenkaan mitenkään vahva ole...).
Esimerkki: meillä oli hieno ruokailu sovittuna ja maksettuna ravintolaan. Seurueessa myös vähän perheelle vieraampia ihmisiä. Poika käyttäytyi koko ruokailun ajan aivan käsittämättömän huonosti. Häpesin silmät päästäni (kuten ilmeistä päätellen myös mieheni sisko ja seurueessa olevat perheen ulkopuoliset). Hän hyppi, keikkui, sotki ruokaa, huusi kaikkien muiden päälle -valehtelematta yhtäkään aikuisten välistä keskutelua ei käyty, kun poika vaati koko seurueen huomion itselleen. Hän retkotti tuolissa, röyhtäili ja piereskeli. Näpläsi vasta saamaansa kännykkää ja piipautteli erilaisia soittoääniä. Aivan käsittämätöntä käytöstä! Mieheni muutaman kerran sanoi, että "nyt kunnolla". Mutta ei ottanut tiukkaa otetta tilanteesta. Ja mummu söpötti, miten "poika osaa kyllä ihan hyvin olla. Eihän se XXXXX niin huonosti käyttäytynytkään. Kyllä se on niin pieni vielä, että aika hyvin jaksoi istua..." jne. Antoi vielä suklaata palkinnoksi.
Mummulla ja isällä ei ole mitään otetta poikaan. Poika on todella villi, hän on mm erityisluokassa yliaktiivisuuden vuoksi. Mielestäni tärkeää olisi, että säännöt olisivat tiukat ja niitä noudatettaisiin tarkasti. Mielestäni hyvästä käytöksestä pitäisi näkyvästi palkita ja huonosta näkyvästi rangaista. Kun nyt jo ollaan ihan kusessa, niin missä ollaan 5 vuoden päästä...Mutta mitäs minä mistään tiedän. Varsinkin, kun ei olla minun ja miehen kotona (=olen itsekkin vieraana anoppilassa), pidän pääni kiinni visusti. Ainut asia mistä sanon on, jos poika kiusaa koiraamme. Ja sanoinkin, kun kiusasi. Sitä en tule hyväksymään ikinä! Muhikoot he omissa liemissään ja hoitakoot asian kuin haluavat, mutta minun koiraani e i k i u s a t a !!!!!! Arvatkaa vaan kommentoiko anoppi siihenkin, että "Eihän se XXXX nyt kiusaa, pitää vaan sanoa ettei niin kovasti helli. Ei se XXXX ole tottunut, ihan nätistihän se tekee..." samalla kun lapsi painelee koiran silmiä ja korvia! Uskomatonta!
Sitten vaan miehenikin ihmettelee, että miksi pitää aina hakea ne rajat, kun tulee käymään. No miksihän? Ja se rajojen hakeminen kestää koko "vierailun" ajan, ollaan sitten meillä tai mummulassa.
Vastaukset 6
Vanhimmat
tasan niin kauan kuin ne on asetettu lapselle. Minulla oli sama ongelma oman keskimmäisen kanssa, kun oma äitini oli kolme vuotta lapseni hoitajana, kun itse painoin vuorotöitä. Jälkikäteen olen katunut, kun en ollut viisaampi ja vienyt lasta vuorotarhaan. No, jälkikäteen on helppo olla viisas.
Asian oikaisemiseen kului valehtelematta monta vuotta. Ja vieläkin joskus tuppaa räpsähtämään tilanteita silmille, mutta onneksi harvakseltaan.
Rajat ovat rakkautta ja turvallisuutta lapselle.
Ihan sama juttu munkin miesystävän tytön kanssa. Isä vaan naureskelee ja sulkee silmänsä tyttärensä öykkäröinniltä. Mies tekee näin, koska on rakastava vanhempi omasta mielestään. Lapsi on kuitenkin täysin häiriintynyt omassa rajattomuudessaan. Hän tahtoo jatkuvasti isänsä huomiota, vaikka on jo teini! Harkitsen vakavasti eroavani miehestä, koska hänen tyttärensä on niin kauhea.
Ahdistustahan se aiheuttaa. Itse olen aina aivan romuna näiden tapaamisten aikana; en kertakaikkiaan kestä miehen saamattomuutta ja palluttamista tässä asiassa. Ajattelen heti, kuinka vaikeaa tulee olemaan yhteisten lastemme kohdalla, kun minä saan olla ainut rajanpanija perheessä... Tulee mieheen, että kannattaako siihen show:n lähteäkkään...
Meilläkin mieheni on niin rakastava ja hyvä isä sallivuudessaan, oma äitinsä (=lepsuilun mestari) kehuu päälle, miten hellästi mies lapsia hoitaa. Ja hoito on sitä, että "kun ei aina viitsisi riidellä, kun niin harvoin ja vähän nähdään...". Toisin sanoen heille hyvä kasvatus on sitä, että lapsen pitäisi tajuta rajat itse.
Valitettavasti iso osa tapaamisista tapahtuu juuri anoppilassa; anoppi siis saa pitää "lässy-asemansa" lapsen elämässä. Ja minä saa kiehua raivosta. Onneni on, että minun tarvitsee tehdä sitä niin harvoin.
toteamuksesi "poika on erittäin villi/vilkas ja on erityisluokassa" yliaktiivisuuden vuoksi.. Onko poikaa tutkittu tai tullut esim. isälle mieleen, että olisi hyvä tutkia tarkemmin?Pojalla voi hyvinkin olla neurologinen oireyhtymä, ekana tuli mieleen ADHD.
Kuvaamasi pojan käyttäytyminen vahvistaa e.m.
Monenlaista tukea, apua ja esim terapiaa on tarpeen jos on kyse ADHD:sta tai tms. Siksi diagnoosi olisi tärkeä. ADHD vaatii, että kaikki kasvatukseen osallistuvat "vetävät yhtä köyttä" ja rajat ovat ovat rakkautta, joita kaikkien tulee noudattaa...
Poika on vauvasta asti ollut erittäin vilkas. Taisi olla kolmen vanha kun vietiin ensimmäisiin tutkimuksiin, jolloin hänellä todellakin todettiin muutoksia aivosähkökäyrissä ja ADHD. Tutkimukset uusittiin kun poika oli 7v, ja olisi ollut kouluun menon aika. Silloin jotain muutoksia oli tapahtunut (en tiedä tarkkaan mitä), ja lääkärin mukaan pojalla ei varsinaisesti voi sanoa olevan ADHD:a, mutta osittain käyttäytyminen on "taudin kuvan mukaista". Eli siis tämänhetkisten tutkimusten mukaan pojalla on jonkinasteinen ylivilkkaushäiriö. Tarkkaan ei vielä voitu sanoa, mihin suuntaan homma kehittyy. Sen näkee vasta kun lapsi kasvaa.
Ts. lapsi meni kouluun vuotta myöhemmin ja pääsi erityisesti tuetulle luokalle. Viimeaikoina on väläytelty lääkityksen mahdollisuutta, kun poika (kuulemma) kärsii itse omasta keskittymiskyvyn puutteestaan kovasti. Saa sitten nähdä.
Onpas kurja anoppi.
Miehesi ensisijainen tehtävä on pistää äitinsä kuriin! Ja sen jälkeen poikansa.
On todellakin tärkeää, että samat säännöt pätevät paikasta riippumatta, jos pojalla kerran on ongelmia itsensä hallitsemisen kanssa.
Mummulle vois selittää, että poika on jo sen ja sen ikäinen jä häneltä voi jo odottaa tällaisia ja tällaisia asioita. Ja että isä on se, joka määrää pelisäännöt omalle lapselleen ja mummun pitää niitä kunnioittaa. Miehen pitää nyt uskaltaa sanoa äidilleen asiat niinkuin ne on. Sinun ei kannata sitä tehdä, saat vain vihat niskoillesi.
Nimim. Kokemusta on