Haluaisin kysyä teiltä -jo äidiksi tulleilta- että miten lapsen saanti vaikutti persoonanne ja ylipäänsä muuten elämäänne?Tekikö se teistä katkeria? Vai vastasiko se odotuksianne?
Itse olen lähes kolmenkymmenen ja lapseton nainen. Minulla on ollut epämääräisiä suhteita, enkä ole aiemmin esimerkiksi sen vuoksi halunnut tehdä lapsia. Nyt kuitenkin minulla "vakava" pidempään kestänyt suhde jonka jatkuvuudesta olen hyvin varma, olen siis onnellinen. Meistä nyt olisi hyvä aika saada lapsia.
Olen myös miettynyt varmuuden vuoksi jaksaisinko lapsen kanssa yksin ja miten raskasta ja vaativa lapsen hoitaminen on. Uskon todella pystyväni siihen. Ja haluan sitä.
Intoani ainoastaan ovat laskeneet äidit, jotka järjestäen valistavat vapaa-ajan puutteesta, väsymyksestä ym. Tiedän että ne kuuluvat asiaan, mutta selvästi huomaan heidän latelevan hyvin negattivisesti näitä asioita, aivan kuin lapsen saamisessa olisi enemmän huonoja kuin hyviä asioita. Myös kaikkien lapset ovat niin vilkkaita, että vastaavat peräti 3 lasta. Kuulen myös lähes suoraan sanottuna ettei elämästä tiedä mitään ennen lapsia.
Aloin saada tätä negatiivista palautetta vasta kun kerroin halustani saada lapsia. Onko tämä ihan yleistä, vai vain minun tuttavapiirissäni? Onko minussa äitien mielestä puutteita kykenemättömyyttä vanhemmaksi?.
Yksi ystäväni hieman puolsi minua, hän on lapseton sinkku, joka ei lapsista paljon piittaa.
Vai onko kyse siitä, että -jo äidiksi tulleet- luulevat olevansa ainoita jotka kykenevät niin suureen elämän muutokseen? Siis ystäväni taitavat olla sitä mieltä,että parempi ilman lapsia.
Olin hieman pettynyt, koska luulin edes jonkun olevan iloinen puolestani. Tosin ei nuo pessimistiset ajatukset päätöstä puolestani tee.
Sen teen minä, kumppanini ja luonto.
Itse olen lähes kolmenkymmenen ja lapseton nainen. Minulla on ollut epämääräisiä suhteita, enkä ole aiemmin esimerkiksi sen vuoksi halunnut tehdä lapsia. Nyt kuitenkin minulla "vakava" pidempään kestänyt suhde jonka jatkuvuudesta olen hyvin varma, olen siis onnellinen. Meistä nyt olisi hyvä aika saada lapsia.
Olen myös miettynyt varmuuden vuoksi jaksaisinko lapsen kanssa yksin ja miten raskasta ja vaativa lapsen hoitaminen on. Uskon todella pystyväni siihen. Ja haluan sitä.
Intoani ainoastaan ovat laskeneet äidit, jotka järjestäen valistavat vapaa-ajan puutteesta, väsymyksestä ym. Tiedän että ne kuuluvat asiaan, mutta selvästi huomaan heidän latelevan hyvin negattivisesti näitä asioita, aivan kuin lapsen saamisessa olisi enemmän huonoja kuin hyviä asioita. Myös kaikkien lapset ovat niin vilkkaita, että vastaavat peräti 3 lasta. Kuulen myös lähes suoraan sanottuna ettei elämästä tiedä mitään ennen lapsia.
Aloin saada tätä negatiivista palautetta vasta kun kerroin halustani saada lapsia. Onko tämä ihan yleistä, vai vain minun tuttavapiirissäni? Onko minussa äitien mielestä puutteita kykenemättömyyttä vanhemmaksi?.
Yksi ystäväni hieman puolsi minua, hän on lapseton sinkku, joka ei lapsista paljon piittaa.
Vai onko kyse siitä, että -jo äidiksi tulleet- luulevat olevansa ainoita jotka kykenevät niin suureen elämän muutokseen? Siis ystäväni taitavat olla sitä mieltä,että parempi ilman lapsia.
Olin hieman pettynyt, koska luulin edes jonkun olevan iloinen puolestani. Tosin ei nuo pessimistiset ajatukset päätöstä puolestani tee.
Sen teen minä, kumppanini ja luonto.
Vastaukset 5
Vanhimmat
muuttaa elämän. Sekä hyvässä ja "pahassa". Mutta ehdottomasti olen sitä mieltä että sitä hyvää on huomattavasti enemmän. Itse olin 27 kun sain ensimmäisen lapsen ja toisen sain kun olin 30. Nyt olen 32. Tottakai välillä on raskasta ja rankkaa. Aikapula vaivaa ei ole aina aikaa tarpeeksi itselle. Sekin on niin asenne kysymys. Itse olen ajatellut vähän niin että lapset on vain vahän aikaa pieniä että kyllä kai sen jaksaa. Parisuhde ei minun mielestäni ole kärsinyt mitenkään. Kerkesimme olla kauan yhdessä ennen lapsia. Sen kun vielä muistaa että elämää ei voi loppujen lopuksi paljoa suunnitella varsinkaan kun on lapsia. Elää päivän kerrallaan eikä aseta hirveitä suorituspaineita itselleen. Meille lapset oli hyvin toivottuja ja en vaihtaisi nyky tilannetta aikaan ennen lapsia.
Itse olen saanut esikoisemme suht. nuorena, olin tuolloin 22-vuotias. Nuoresta iästäni huolimatta lapsensaanti ei ollut itsestäänselvyys, vaan vei reilut 1,5 vuotta ennen kuin tärppäsi.
Kerroin kovasta vauvakuumeestamme ystävälleni, joka on myös kummipoikani äiti. Yllätyin hänen sanoistaan: "harkitkaa nyt vielä? Tää on kyllä melko rankkaa. Jos olisin tienny tän kaiken etukäteen, olis kyllä jääny lapsi tekemättä." En voinut kuin ihmetellä ja olla surullinen noista sanoista.
Siitä asti kun kauan odotettu poikamme syntyi, (08/04)olen ollut maailman onnellisin ihminen. Elämäni on juuri sellaista kuin olin aina haaveillut. Kaikki sujuu loistavasti, poika on kiltti, parisuhde toimii ja elämme mukavaa ja rentoa perhe-elämää ja odotamme toista lasta syntyväksi kesällä.
En tietenkään kiellä, etteikö välillä olisi rankkaa, kyllähän tässä hommassa hermoja välillä kysytään:) Yöt meillä on aina nukuttu suht. hyvin, poika on ollut terve ja perustyytyväinen. Tämän suhteen olemme siis olleet super onnekkaita. Tiedostan että tilanne voisi olla toinenkin. Ja tiedän, että toisen lapsen syntyessä, on taas edessä täysin uudet kuviot ja uuteen elämään totuttelu. Mistään tälläisesta en kuitenkaa ota paineita. Asiat järjestyvät varmasti, ja vaikka vauva-aika rankkaa olisikin, se on kuitenkin hirmu lyhyt aika. Kokemuksesta voin sanoa että se on liian lyhyt!:)
Omaa aikaa olen saanut aina sitä tarvitessani. Isä on poikansa kanssa mielellään ja isovanhemmat ottaisivat huomattavan paljon useammin, kuin annamme:) Tottakai lapsi muuttaa elämän järjestyksen, (ainakin aluksi) mutta ei mistään pidä kokonaan luopua. Aikaa kyllä on kun sitä viitsii järjestää. Edellyttäen tietenkin sitä että on tukiverkkoa ympärillä, jotka voivat tarvittaessa ottaa lasta hoitoon. Myös tässä kohtaa tiedostan, ettei kaikilla ole isovanhemmat lähellä tai isä kuvioissa, joten tässäkin asiassa olemme onnekkaita!
Itse en vaihtaisi pois päivääkään poikamme elämästä. Tämä on ehdottomasti ollut elämäni parasta ja opettavaisinta aikaa. Jokaikinen päivä olen kiitollinen, että meille ylipäänsä suotiin tuo pieni elämänihme ja nyt vielä toinenkin. Itse en koe äitiyttä lainkaan rankkana, päinvastoin. Lapsettomuus olisi varmasti miljoona kertaa rankempaa!
Tsemppiä vaan vauvansaantiin:) Sinusta tulee varmasti hyvä äiti! Hyvä ettet välitä tuttaviesi katkeroituneista kommenteista, vaan sinulla on oma järki pelissä. Minä en ikinä voisi sanoa kenellekään vastaavaa, ja kummipoikani äidin sanat ihmetyttävät minua nyt äitinä vieläkin enemmän!
Vauvarikasta uuttavuotta kaikille omasta nyytistä haaveileville!
positiivisista mutta kuitenkin realistisista kommenteista.
Uskon itsekkin että on raskaampaa ihmisillä jotka eivät voi lapsia saada..ja jotka siis lapsia haluavat.
Ei millään pahalla, mutta joidenkin äitien juttuja kuunnellessa ihmettelen miksi luonto antoi heille lapset jos he kokevat sen valtavaksi taakaksi...tosin jokainen äiti ja isä on ainutlaatuinen ja jokaisella on omat vahvuutensa ja heikkoutensa.
Olemme mieheni kanssa yrittäneet lasta nyt 14kk ja muutama ystäväni tietää tästä vellovasta vauvakuumeesta. =)
Useilla tuttavillamme on jo lapsi/lapsia ja nuo jutut elämä "rankkuudesta" lapsen saannin jälkeen on hyvin yleisiä...
On näitä lauseita, että "lapsi muuttaa koko elämän" (niin varmasti muuttaakin, mutta tuo lause tulee aina jotenkin niin negatiiviseen sävyyn) ja "ethän sinä voi tästä asiasta mitään tietää, kun ei teillä ole lasta" (niin mutta voi kait mielipiteitä olla lapsettomillakin???), ja "nauttikaa nyt vapaa-ajastanne kun ei vielä ole lapsia, sitten kaikki on suunniteltava etukäteen" jne... välillä ärsyttää niin suunnattomasti nuo lauseet!!! =( heillä sentään on jo lapsi/lapsia toisilla se ei noin helposti vain käykään... tuntuu että välillä oikein kerjätään sääliä tai jotain...?
mieheni sanoikin yksi päivä, että ihme kun meillä ei ole tämä vauvakuume vielä
laantunut,kun on noita kavareidemme valitus juttuja olemme "joutunut" kuuntelemaan... =)
noh ei auta muu kuin kuunnella juttuja vähän valikoivasti ja katsoa mikä se totuus tästä lapsen kanssa elämisestä sitten on kun se lapsi meille viimein suodaan... =)
Hei!
Se vauva-aikahan on toisilla tosi raskasta jos lapsi on kovin itkuinen/vaativa. Muistan itse olleeni sumussa sen ajan. Samoin tuntuu siltä että sillä on tosi iso vaikutus millainen se lapsi muuten on. Meidän lapset ovat molemmat sellaisia hmm melko rauhallisia, tasapainoisia, toisia kuuntelevia/kunnioittavia ja väkivallattomia. Siis varmaan osa osuus on vanhemmilla ja kasvatuksella, mutta kun näkee erilaisia lapsia niin välillä kyllä ajattelee, että jaksaisko itse näiden lasten kanssa. Aina pitää myös varautua siihen, että lapsella ei ole kaikki hyvin. Se että lapsi olis esim. kehitysvammainen ja olisi siis käytönnässä loppuelämän peräänkatsottava ja huolehdittava olisi varmasti rankkaa.
Musta elämää on tullu erilailla sisältöä lasten jälkeen, nautin huisisti heistä ja tästä perhe-elämästä. Ehkä sekin, että lapset on saatu nuorina vaikuttaa sikäli ettei tottunut sellaiseen "omaan aikaan ja itsenäisyyteen" niin pitkältä ajalta. Tarkoitan sillä sitä että ajatttelen paljon perhenäkökulmasta, enkä minä-näkökulmasta, kuitenkaan en mitenkään uhraudu. (esimerkkin tuosta se, että me menemme perheenä ulkoimaille, ei tulisi mieleenkään jättää lapsia ja mennä ystävien/miehen kanssa)
Kolmatta ja ehkä neljättäkin täällä jo kuumeillaan... joten kyllä se rankkuus/ihanuus kaiken kaikkiaan lapsista on aika lailla 10/90 % mutta mikä sitten kenellekin on tärkeää.... =)