Jännäri

krikki kirjoitti:

Kun täällä on niin kovasti hehkuteltu jännäreitä, ajattelin kirjoittaa sellaisen. Katsotaan onko jatkamisen arvoinen :)


--

Nainen avaa rakennuksen oven ja astuu sisään, hänen hiuksensa lennähtävät kevyesti taaksepäin oven sulkeutuessa. Nainen riisuu tottumuksesta hansikkaansa ja hänen sydämensä takoo villisti. Punatiilinen vanha rakennus on rapistunut rapistumistaan; rämsistynyt kapea ja ahdas eteishalli haisee bensiinille, viikon vanhalle virtsalle ja pesemättömille alushousuille. Tunkkuus kertoo iänikuisen tarinan köyhyydestä, ei omistajan, vaan asukkaiden. Paikka on rahan irvikuva, nainen ajattelee ja näkee mielessään kuinka ruumiillistunut raha nauraa asukkaille ja pakottaa heidät hiuksista kiskoen nuuhkaisemaan ja nuolemaan tunkkaisuutta, kaikkea sitä bensiiniä ja pesemättömiä alushousuja mitä heidän varattomuutensa edustaa- alistaen heidät ymmärtämään oman paikkansa ja rahan tärkeyden. Sitten nainen huomaa ruumiillistaneensa rahan talon omistajaksi, pyöreäksi ja pieniviiksiseksi mieheksi, jonka nainen tapasi kerran aikaisemmin ollessaan poistumassa asunnosta salaa. Hänen sydämensä oli lyönyt kuolettavasti ja sinä päivänä hän oli pelännyt kehittäneensä itselleen jonkin sydänvian - minkä hän olikin, muttei ihan sellaista, mitä hän oli pelännyt. Omistaja oli ällöttävä pieni ihmisolento, joka ehdotti häikäilettömästi naiselle hävyttömyyksiä. Naisen teki mieli läimästä häntä - minkä hän tekikin, mutta pelon koukareissa katui tekoaan, sillä omistaja olisi voinut jäljittää hänet ja aiheuttaa suuren kohun - oikean skandaalin- ja näin ollen pilata naisen jo kurjan elämän. Nainen osasi olla ajattelematon, hän tiesi sen. Mutta omistaja oli luultavasti tottunut loukattuihin läimäisyihin, sillä hän kesti tilanteen kuin mikäkin herrasmies.

Nyt nainen katselee ympärilleen ja suojaa hengitysteitään vaalealla nenäliinallaan, jonka hän onki laukustaan. Jos mies näkisi hänet nyt, kompuroimassa punaisissa käytävissä liina nenänsä päällä, hän kutsuisi häntä turhamaiseksi; sanoisi, että naisesta on tullut pröystäilevä. Nenäliina voisi aiheuttaa kukaties jopa kokonaisen riidan, mies voisi saada päähänsä, että nainen ylenkatsoo miestä samalla tavalla kuin sitä löyhkää talossa, asuihan hän siinä tunkkaisessa talossa, oli talon rikoskumppani. Mutta mistä nainen tietää mitä mies ajattelisi, eihän hän ole nähnyt miestä pitkään aikaa, liki kolmeen kuukauteen. Nainen toivoo, että mies asuu edelleen samassa talossa, ettei hän silloin vihan puuskassa päättänyt pakata tavaransa ja häipyä tuntemattomille teille. Miehestä ei koskaan tiedä.
Nainen nousee vaarallisen vanhoja rappusia ylös, hänen vaattensa koskettavat seinien rasvaläikkyisiä, aikansa eläneitä kukkatapetteja, mutta se ei haittaa häntä, sillä hänellä on hajuvettä mukana. Sitä paitsi kuka häntä menisi haistelemaan? Isä ja äiti eivät kerkiä, heillä on parempaakin tekemistä, eikä Flavio onneksi asu heillä. Flavio, nainen ajattelee. Siinä vasta turhamainen ihminen, oikea kopea, oikutteleva pahvi. Hän edustaa kaikkea, mitä nainen inhoaa ja edustaa itsekin. Rahaa, valtaa, pahuutta. Nainen on ollut liian paljon miehen seurassa, saanut liikaa hänen tyhjätaskuisia vaikutteita ja elämänfilosofiaa, hän tietää myös senkin. Mutta miehessä on jotain erikoista, jotain mitä Flaviossa ei ole. Köyhyys, hänen äitinsä sanoisi, jos kuulisi naisen ajatukset. Miehessä on köyhyyttä, jotain mikä on puuttunut elämästäsi, nuori neiti.
Nainen kävelee miehen huoneistoa kohti, hänen sydämensä takoo entistä enemmän. Mitä jos mies ei ole siellä, hän ajattelee kauhuissaan. Jos mies on lähtenyt? Mitä minä teen sitten? Minä luhistun, minä luhistun täysin. Naisen valtaa vavisuttava pelko. Hän tasaa hengitystään ja koputtaa ovelle kolme kertaa. Ääni hänen päänsä sisällä pelottelee häntä ikuisella yksinäisyydellä. Nainen koputtaa hetken päästä uudestaan, hän alkaa voida pahoin. Kun mitään ei taaskaan kuulu, hän kääntyy ympäri heikkona, hänen kasvonsa turtana. Hänen jalkansa ovat kuin paperia, ohutta silkkipaperia. Sitten hän näkee käytävällä hahmon, tumman pitkän laihan hahmon, jonka nainen tunnistaa mieheksi. Naisen sydän on sulaa verta ja hänen tekee mieli itkeä.

Mies katsoo häntä pitkään. Hän kantaa tummaa, nahkaista matkalaukkua, jonka metallireunukset ovat mustuneet pilalle. Nainen tunnistaa matkalaukun, se on se samainen, jonka kanssa hän kiikutti miehen ovelle rakkauden puuskissaan silloin kun halusi karata miehen kanssa jonnekin. Mutta mies oli vain katsonut häntä nauraen ja sanonut, ettei hänellä ollut aikomustakaan lähteä maasta. Nainen oli vajonnut pettymykseen, muttei ollut näyttänyt sitä miehelle. Kunhan vain katsoin, mitä sanoisit, nainen oli sanonut nauraen. Mies oli ennalta-arvaamaton ja jaksoi aina hämmästyttää naista suorapuheisuudellaan.
Nyt mies katsoo naista kuin isä lastaan, joka on ollut luvatta poissa öitä kotoa. Ankarasti, paheksuen, huolestuneena.
"Mitä sinä teet täällä?", mies kysyy vihdoin.
"Oletko sittenkin lähdössä maasta?", nainen kysyy epäuskoisena.
"Olen, miksi en olisi?", mies vastaa matkalaukun lattialle päästäen.
"Miksi nyt? Haluatko loukata minua? "
Mies nauraa.
"Miten voisin loukata sinua kun emme tapaa enää"
"Miksi lähdet?", nainen kysyy.
"Olen murhannut ihmisen", mies sanoo.
"Sen omistajanko?" nainen kysyy leikkisästi.
Mies hymyilee.
"Minulla on ollut ikävä sinua".
Nainen laittaa kätensä suulleen, muka ihmeissään.
"Onko tuo rakkaudentunnustus?"
"Lopeta. Tarkoitin vain lapsellista persoonallisuuttasi."
"Et voi uskoa, kuinka paljon olen katunut..." nainen aloittaa.
"Kuule, minulla ei ole aikaa tähän nyt, tule mukaani."
Nainen katsoo miestä ihmeissään ja kysyy minne mies on lähdössä. Mies katsoo naista synkästi. Hän kaivaa taskunsa pohjalta avaimet ja avaa huoneistonsa oven hiljaa. Mies ottaa naista kädestä ja astuvat homeiseen yksiöön. Hän avaa pitkän ruskean kaapin oven ja sieltä syöksyy veltto, pyöreä pieniviiksinen verinen ruumis. Nainen kiljahtaa, mies läpäisee kädellään naisen suun kiinni.

kirjoitti:

Anonyymi

Kirjoita kommentti

5000

Lähetä