minä

on ihan kaikkineen ihan liikaa, mutta minkä sille tekee. Ne on rämmittävä nekin suot ja uskottava että tämän jälkeen ei enään.

Kun voisi sanoa ne sanat jolla olisi helpompi nousta, ne sanat joista löytäisi sen uskon kun kaikki on niillä rajoilla.

Aina se ei ole helppoa tietä kulkea, mutta jos muistaisi sen että se on tärkeintä kun se on oma tie mitä kulkee.

Kyllä se aarre sieltä löytyy, ja ei siihen tarvita edes ikuista sadetta.

Minäkin menin rikki..enkä tiedä jaksanko huomenna edes nousta sängystä, koska sattuu niin helvetisti, sydämeni on revitty.. :(
Itkuakaan ei enää tule, olen turta.

vaikka koko vuoden olen vannonut, etten anna kenenkään leikkiä sydämelläni. Enkä varsinkaan yhden ja saman ihmisen, jonka kanssa olin aiemmin niin kovin onnellinen. Siinäpä se syykin on miksi olen taas niin rikki; olin niin kovin onnellinen.

Jos onnen hetkillään muistaisi miten kova tuska ja kipu kaikesta ihanasta voi seurata, voisi edes kaksi kertaa miettiä lähteäkö leikkiin mukaan vai ei..Mutta vastaus olisi edelleen sama: lähtisin. Kai vieläkin.

Mä olen kanssa täysin hajalla. Ei saa kunnolla nukuttua, ei pysty keskittymään, ajatukset ovat vain omassa paskuudessa. Itsepä kuoppani kaivoin, mutta jälkeenpäin on vain niin vaikea ymmärtää tekemisiään. Jos saisi tyhmyyden takaisin, niin vaikka mitä antaisin...