Jännäreistä on näemmä kovasti puhuttu viime aikoina. Täytyypä tarjoilla kokeeksi tällainen pikku pätkä omastakin puolestani. Tämä on osa aika tavalla isommasta tarinasta, mutta kaipa se tällaisenaan palstantäytteenä menee.
*****
Iltapäivälehden mustakeltainen lööppi lepatti tuulessa, mutta sen keskelle sijoitettu kuva näkyi silti hyvin. Johanna tuijotti kuvaa ja tunsi sydämensä lyövän nopeammin. Kasvot menneisyydestä palauttivat painajaiset. Markon piti olla kuollut. Hän oli maksanut siitä Igorille melkein kaiken, mitä oli äidiltään perintönä saanut. Silti tuo mies oli hengissä.
— Euro, kiitos.
Kioskimyyjä ojensi vaativasti kättään ja Johanna maksoi. Myyjä ihmetteli itsekseen nuoren naisen hermostuneisuutta. Johanna inahti ja juoksi ulos myyntipisteestä. Istuutuessaan puistonpenkille hän tajusi käsiensä vapisevan. Lehtikuvasta hän oli erottavinaan pilkallisen, kaiken tietävän hymyn, jota jotkut pitivät hurmaavana. Hän ei pitänyt, sillä hän tiesi, mitä kaikkea tuon hymyn taakse kätkeytyi.
Palava talon liekkien rätinä ja epäinhimillinen huuto täyttivät hänen päänsä. Viimeisen kerran hän oli nähnyt nuo kasvot vihasta vääristyneinä paetessaan.
— Minä saan sinut vielä! Sinä et pakene minulta, et koskaan!
Korkealle lyövien lieskojen humina peitti huudon ja hän oli vain katsellut lumoutuneena niiden loputonta tanssia ja taivaalle sinkoilevia kipinöitä. Igor tuli talon toiselta puolelta matkalaukkua raahaten. Hän paiskasi sen Johannan jalkoihin.
— Mitä helvettiä sinä vielä täällä teet! Katoa! Se on ohi nyt!
Paloautojen ääni kuului kaukaisuudesta voimistuen koko ajan. Hän kompuroi eteenpäin ja raahasi mukanaan painavaa laukkua, jonka sisältönä oli hänen elämänsä.
Johannalla oli vaikeuksia saada asuntonsa ovea auki. Avain ei tahtonut mennä lukkoon tarpeeksi syvälle. Vajaan minuutin avaimenvääntelyn tuloksena lukko suostui vihdoin toimimaan kuten piti. Hän astui sisään hämärään kotiinsa ja napsautti ovenpielessä olevaa valokatkaisijaa, mutta mitään ei tapahtunut. Toinen napsaus ja vielä muutama kerta lisää, valot eivät syttyneet.
— Perhanan lamppu, Johanna äsähti ja viskasi käsilaukkunsa eteisen puhelinpöydälle.
Hän käveli peremmälle ja oli aikeissa avata olohuoneen sälekaihtimia hiukan, kun hän huomasi nojatuolissa istuvan hahmon.
— Olen odottanut sinua. Kauanpa se kesti.
— Igor?
— Sehän minä.
Johanna yritti pysyä rauhallisena ja meni avaamaan sälekaihtimia. Saatuaan ne avatuksi hän katseli tarkemmin vanhaa tuttuaan. Igor istui kaikessa rauhassa ja tarkkaili Johannaa arvioiden. Äänenvaimentimella varustettu pistooli lepäsi hänen sylissään.
— Mitä sinä täällä teet?
— Tulin sinua tapaamaan. Meillä on eräs… keskeneräinen liiketoimi, Igor sanoi surumielisesti hymyillen.
— Liiketoimi? Minä olen maksanut sinulle kaiken mitä pyysit! Marko on silti hengissä. Taidat olla oikeassa. Liiketoimi on tosiaan keskeneräinen.
Igor nousi ylös ja siirtyi Johannan sivulle. Hän heilautti pistoolinpiippua käskevästi.
— Istu.
— Igor! Mitä sinä nyt? Mitä sinä vielä haluat? Ei minulle ole enää rahaa!
Igor otti varmistimen pois päältä ja laittoi pistoolin vireeseen. Kauhu hiipi Johannan jäseniin. Hän katsoi Johannaa anteeksipyytävästi.
— Tässä ei ole mitään henkilökohtaista. Marko maksoi enemmän.
— Marko… mutta eihän se ole mahdollista. Sinun piti tappaa hänet, meillä oli sopimus. Igor, minä pyydän… hankin rahaa jostain… älä…
Pistoolinpiippu osoitti vakaasti Johannaa otsaan ja kuului yskähtävä ääni. Naisen otsaan ilmestyi pieni pyöreä reikä.
*****
Muutoin auvoisaa vuodenalkua kaikille palstalaisille.
*****
Iltapäivälehden mustakeltainen lööppi lepatti tuulessa, mutta sen keskelle sijoitettu kuva näkyi silti hyvin. Johanna tuijotti kuvaa ja tunsi sydämensä lyövän nopeammin. Kasvot menneisyydestä palauttivat painajaiset. Markon piti olla kuollut. Hän oli maksanut siitä Igorille melkein kaiken, mitä oli äidiltään perintönä saanut. Silti tuo mies oli hengissä.
— Euro, kiitos.
Kioskimyyjä ojensi vaativasti kättään ja Johanna maksoi. Myyjä ihmetteli itsekseen nuoren naisen hermostuneisuutta. Johanna inahti ja juoksi ulos myyntipisteestä. Istuutuessaan puistonpenkille hän tajusi käsiensä vapisevan. Lehtikuvasta hän oli erottavinaan pilkallisen, kaiken tietävän hymyn, jota jotkut pitivät hurmaavana. Hän ei pitänyt, sillä hän tiesi, mitä kaikkea tuon hymyn taakse kätkeytyi.
Palava talon liekkien rätinä ja epäinhimillinen huuto täyttivät hänen päänsä. Viimeisen kerran hän oli nähnyt nuo kasvot vihasta vääristyneinä paetessaan.
— Minä saan sinut vielä! Sinä et pakene minulta, et koskaan!
Korkealle lyövien lieskojen humina peitti huudon ja hän oli vain katsellut lumoutuneena niiden loputonta tanssia ja taivaalle sinkoilevia kipinöitä. Igor tuli talon toiselta puolelta matkalaukkua raahaten. Hän paiskasi sen Johannan jalkoihin.
— Mitä helvettiä sinä vielä täällä teet! Katoa! Se on ohi nyt!
Paloautojen ääni kuului kaukaisuudesta voimistuen koko ajan. Hän kompuroi eteenpäin ja raahasi mukanaan painavaa laukkua, jonka sisältönä oli hänen elämänsä.
Johannalla oli vaikeuksia saada asuntonsa ovea auki. Avain ei tahtonut mennä lukkoon tarpeeksi syvälle. Vajaan minuutin avaimenvääntelyn tuloksena lukko suostui vihdoin toimimaan kuten piti. Hän astui sisään hämärään kotiinsa ja napsautti ovenpielessä olevaa valokatkaisijaa, mutta mitään ei tapahtunut. Toinen napsaus ja vielä muutama kerta lisää, valot eivät syttyneet.
— Perhanan lamppu, Johanna äsähti ja viskasi käsilaukkunsa eteisen puhelinpöydälle.
Hän käveli peremmälle ja oli aikeissa avata olohuoneen sälekaihtimia hiukan, kun hän huomasi nojatuolissa istuvan hahmon.
— Olen odottanut sinua. Kauanpa se kesti.
— Igor?
— Sehän minä.
Johanna yritti pysyä rauhallisena ja meni avaamaan sälekaihtimia. Saatuaan ne avatuksi hän katseli tarkemmin vanhaa tuttuaan. Igor istui kaikessa rauhassa ja tarkkaili Johannaa arvioiden. Äänenvaimentimella varustettu pistooli lepäsi hänen sylissään.
— Mitä sinä täällä teet?
— Tulin sinua tapaamaan. Meillä on eräs… keskeneräinen liiketoimi, Igor sanoi surumielisesti hymyillen.
— Liiketoimi? Minä olen maksanut sinulle kaiken mitä pyysit! Marko on silti hengissä. Taidat olla oikeassa. Liiketoimi on tosiaan keskeneräinen.
Igor nousi ylös ja siirtyi Johannan sivulle. Hän heilautti pistoolinpiippua käskevästi.
— Istu.
— Igor! Mitä sinä nyt? Mitä sinä vielä haluat? Ei minulle ole enää rahaa!
Igor otti varmistimen pois päältä ja laittoi pistoolin vireeseen. Kauhu hiipi Johannan jäseniin. Hän katsoi Johannaa anteeksipyytävästi.
— Tässä ei ole mitään henkilökohtaista. Marko maksoi enemmän.
— Marko… mutta eihän se ole mahdollista. Sinun piti tappaa hänet, meillä oli sopimus. Igor, minä pyydän… hankin rahaa jostain… älä…
Pistoolinpiippu osoitti vakaasti Johannaa otsaan ja kuului yskähtävä ääni. Naisen otsaan ilmestyi pieni pyöreä reikä.
*****
Muutoin auvoisaa vuodenalkua kaikille palstalaisille.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Aivan upeaa työtä, lähes kaikki täsmäsi hienosti, vaikka ei tiennytkään että miksi Johanna halusi Markon olevan kuollut ja miksi ja miksi ja miksi....????
Kappalejako oli hyvin tehty ja teksti ei jättänyt kylmäksi vaan vei itse itseään eteenpäin. Igor ei aluksi tuntunut ollenkaan hyvältä, vaan pieni hymy kohosi suupieleen. Lopussa sitten se olikin jo sujuvampi. Kaikinpuolin hieno osa kokonaisuudesta, toivottavasti loputkin on yhtä hyvää tekstiä. =)
Tarina on vielä raakile, mutta eiköhän se erinäisten uudelleenkirjoittelujen jälkeen siitä lopullisen muotonsa saa.
Kysymyksiä piti jäädäkin, eihän tarina muuten olisi pidempi :)
Lööppi on keltamustainen, pääväri kai ensin on mainittava?
Keskelle sijoitettu kuva j.n.e, Jotenkin soi korvissa. Voisi ilmaista paremminkin?
Mennyt ja nykyinen menee sekaisin, kun asunnon ovea räplätessä sitä joutuu miettimään.
Aika tavanomainen tarina, ei mitään yllättävää, voisi jopa sanoa tylsäksi. Hieman voisit panostaa tarinaankin. Vankkaa keskitasoa.
Arvoasteikolla 1-10
Tästä jännityksestä 5
T. ®Sherlokki © 2005