Vauva roikkui pää alaspäin, ripustettuna vasemmasta jalastaan. Kasvojen viimeiseksi ilmeeksi oli jäänyt todellista pelkoa ilmentävä kauhukuva. Pieni ruumis oli täysin viiltojen peitossa, mutta syntymämerkki oli koskematon.
Se muistutti palovammaa, muodoltaan saapasta. Naisten nahkasaapasta.
Syntymämerkki sijaitsi vauvan selässä, pienenä, mutta selkeänä.
Tuulenpuuska tunkeutui sisään vanhan rakennuksen lahonneiden lautojen rei’istä voimakkaana. Ruumis heilui vienosti edes takaisin, kunnes naru katkesi lahouttaan ja vauva tippui maahan. Kuului tömähdys, joka pelästytti linnut.
Tuhannet nahkaiset siivet kohottivat omistajiaan ylemmäs ja ylemmäs, aina kattoon asti. Pienet luurangot muodostivat parven katonrajaan, kunnes murtautuivat seinälautojen lävitse koleaan syysiltaan.
Maatilalla emäntä istui pöydän ääressä ja kirjoitti kirjettä kynttilän valossa. Hän kirjoitti tyttärelleen, joka oli matkustanut ulkomaille saatuaan lapsen. Tyttö oli lähtenyt karkuun lapsen isää tämän muututtua väkivaltaiseksi. Tai niin ainakin tyttö oli äidilleen sanonut ja äiti oli tytärtään uskonut, vaikka mies vaikuttikin mukavalta aina tytön lähtöön asti.
Tuo tummatukkainen nuorukainen oli kuitenkin lähempänä kuin äiti olisi koskaan osannut arvata.
Maatilan uskollinen susikoira Peki istui suuren tammen alla ihmetellen iltaa. Se oli nähnyt miten kuu oli noussut taivaalle ja huomioinut tuulen koko ajan nousevan voimakkuuden. Oudointa mitä se tänä iltana oli nähnyt, oli lintuparvi, joiden siipien nahkaiset lyönnit kaikuivat yössä saaden koiran vikisemään pelosta. Jotain outoa oli tekeillä, siitä se oli varma.
Nyt se kuitenkin istui rauhallisena suuren tammen alla uskotellen itselleen, ettei sen näkemä lintuparvi ollut totta. Mutta ikäväkseen se tiesi liian hyvin, että koiran vaisto oli mitä oli, eli erinomainen, etenkin ihmisille yliluonnollisten juttujen suhteen.
Sen teki mieli lähteä jahtaamaan lähimetsän jänisperheen isää, jonka tiesi olevan liikkeellä näihin aikoihin.
He olivat hyvät ystävät jäniksen kanssa. Peki sai innoissaan juosta ja unohtaa kaiken, kun taas jänis sai kiitoksia jänisperheen äidiltä hyvästä kunnostaan. Täydellinen sopimus.
Peki lähti löntystelemään nummelle päin, metsä sijaitsi sen takana. Koiralla ei ollut mitään kiirettä, joten se jäi välillä ihastelemaan tuikkivia tähtiä ja muuten vain nauttimaan viileästä maasta tassujensa alla.
Äkkiä sen kirsuun lehahti tuulen mukana veren haju. Sen se tunsi erityisen hyvin. Kummallinen koirahan sitä oli, jos asui maatilalla eikä veren hajua tunnistanut.
Peki lähti vaistonsa varassa kulkemaan takaisin päin, kohti päärakennuksen takapihaa.
Koira haisteli kohtaa, jossa multa oli koholla. Siihen oli selkeästi kaivettu kuoppa, joka oli sen jälkeen täytetty. Peki tiesi nämä asiat kuin omat tassunsa.
Se ei haistanut mitään erikoista, eikä vaistonnut vaaraa, joten käpälät alkoivat kaivaa.
Kuu piiloutui pilven taakse, kun koiran pää upottautui kuoppaan. Kuono veti esille vanhan risaisen kengän.
Hetkinen, Peki ajatteli. Minä kaivoin tuolta juuri kengän, enkä ole sitä itse haudannut. Mitä ihmettä täällä tapahtuu?
Se vilkuili ympärilleen ja huomasi takapihan täynnä samanlaisia kohoumia. Peki tiesi kaivamattakin, että ne sisältäisivät samantyyppisiä vanhoja kenkiä.
Kuului rasahdus. Koira havahtui ja haisteli ilmaa. Veren haju, jonka se oli hetkeksi ehtinyt jo unohtaa, palasi houkuttelevana sen kirsuun. Peki liikehti eteenpäin ja löysi itsensä kuopalle. Koira vingahti huomatessaan, että sen reunoilla istui joku.
Peki tunnisti ihmisen talon nuoreksi emännäksi.
Tummatukkaisen tytön iho oli kuutakin kalpeampi, kasvot nälkiintyneet. Käsissään hän piteli naisten saapasta. Esiliina oli värjäytynyt vereen.
”Täytyy haudata se, kukaan ei saa tietää. Täytyy haudata se, kukaan ei saa tietää”, tyttö hoki heiluen eteen ja taakse.
Koira katseli tätä hetken kummastuneena, kunnes asteli vanhan emäntänsä luokse, lipaisi tätä kielellään naamasta ja asettui tytön viereen makaamaan.
Hetken päästä saapas heitettiin kuoppaan ja hauraat kädet alkoivat kaapia multaa sen täytteeksi.
Se muistutti palovammaa, muodoltaan saapasta. Naisten nahkasaapasta.
Syntymämerkki sijaitsi vauvan selässä, pienenä, mutta selkeänä.
Tuulenpuuska tunkeutui sisään vanhan rakennuksen lahonneiden lautojen rei’istä voimakkaana. Ruumis heilui vienosti edes takaisin, kunnes naru katkesi lahouttaan ja vauva tippui maahan. Kuului tömähdys, joka pelästytti linnut.
Tuhannet nahkaiset siivet kohottivat omistajiaan ylemmäs ja ylemmäs, aina kattoon asti. Pienet luurangot muodostivat parven katonrajaan, kunnes murtautuivat seinälautojen lävitse koleaan syysiltaan.
Maatilalla emäntä istui pöydän ääressä ja kirjoitti kirjettä kynttilän valossa. Hän kirjoitti tyttärelleen, joka oli matkustanut ulkomaille saatuaan lapsen. Tyttö oli lähtenyt karkuun lapsen isää tämän muututtua väkivaltaiseksi. Tai niin ainakin tyttö oli äidilleen sanonut ja äiti oli tytärtään uskonut, vaikka mies vaikuttikin mukavalta aina tytön lähtöön asti.
Tuo tummatukkainen nuorukainen oli kuitenkin lähempänä kuin äiti olisi koskaan osannut arvata.
Maatilan uskollinen susikoira Peki istui suuren tammen alla ihmetellen iltaa. Se oli nähnyt miten kuu oli noussut taivaalle ja huomioinut tuulen koko ajan nousevan voimakkuuden. Oudointa mitä se tänä iltana oli nähnyt, oli lintuparvi, joiden siipien nahkaiset lyönnit kaikuivat yössä saaden koiran vikisemään pelosta. Jotain outoa oli tekeillä, siitä se oli varma.
Nyt se kuitenkin istui rauhallisena suuren tammen alla uskotellen itselleen, ettei sen näkemä lintuparvi ollut totta. Mutta ikäväkseen se tiesi liian hyvin, että koiran vaisto oli mitä oli, eli erinomainen, etenkin ihmisille yliluonnollisten juttujen suhteen.
Sen teki mieli lähteä jahtaamaan lähimetsän jänisperheen isää, jonka tiesi olevan liikkeellä näihin aikoihin.
He olivat hyvät ystävät jäniksen kanssa. Peki sai innoissaan juosta ja unohtaa kaiken, kun taas jänis sai kiitoksia jänisperheen äidiltä hyvästä kunnostaan. Täydellinen sopimus.
Peki lähti löntystelemään nummelle päin, metsä sijaitsi sen takana. Koiralla ei ollut mitään kiirettä, joten se jäi välillä ihastelemaan tuikkivia tähtiä ja muuten vain nauttimaan viileästä maasta tassujensa alla.
Äkkiä sen kirsuun lehahti tuulen mukana veren haju. Sen se tunsi erityisen hyvin. Kummallinen koirahan sitä oli, jos asui maatilalla eikä veren hajua tunnistanut.
Peki lähti vaistonsa varassa kulkemaan takaisin päin, kohti päärakennuksen takapihaa.
Koira haisteli kohtaa, jossa multa oli koholla. Siihen oli selkeästi kaivettu kuoppa, joka oli sen jälkeen täytetty. Peki tiesi nämä asiat kuin omat tassunsa.
Se ei haistanut mitään erikoista, eikä vaistonnut vaaraa, joten käpälät alkoivat kaivaa.
Kuu piiloutui pilven taakse, kun koiran pää upottautui kuoppaan. Kuono veti esille vanhan risaisen kengän.
Hetkinen, Peki ajatteli. Minä kaivoin tuolta juuri kengän, enkä ole sitä itse haudannut. Mitä ihmettä täällä tapahtuu?
Se vilkuili ympärilleen ja huomasi takapihan täynnä samanlaisia kohoumia. Peki tiesi kaivamattakin, että ne sisältäisivät samantyyppisiä vanhoja kenkiä.
Kuului rasahdus. Koira havahtui ja haisteli ilmaa. Veren haju, jonka se oli hetkeksi ehtinyt jo unohtaa, palasi houkuttelevana sen kirsuun. Peki liikehti eteenpäin ja löysi itsensä kuopalle. Koira vingahti huomatessaan, että sen reunoilla istui joku.
Peki tunnisti ihmisen talon nuoreksi emännäksi.
Tummatukkaisen tytön iho oli kuutakin kalpeampi, kasvot nälkiintyneet. Käsissään hän piteli naisten saapasta. Esiliina oli värjäytynyt vereen.
”Täytyy haudata se, kukaan ei saa tietää. Täytyy haudata se, kukaan ei saa tietää”, tyttö hoki heiluen eteen ja taakse.
Koira katseli tätä hetken kummastuneena, kunnes asteli vanhan emäntänsä luokse, lipaisi tätä kielellään naamasta ja asettui tytön viereen makaamaan.
Hetken päästä saapas heitettiin kuoppaan ja hauraat kädet alkoivat kaapia multaa sen täytteeksi.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Erilaisuudessaan kiehtova. Minä pidin. Ihme, että palstan vakioväki ei kommentoi.
Tässä sitä kauhutarinan alkua. Pieksee mennen tullen jotkut "helapäät".
Jotain tuttua oli kuitenkin. Luulen, että olet kirjoittanut täällä aiemmin jollakin toisella nimellä?
Pari pikku juttua sorahti, mutta vähän hiomalla ihan kelpo tarinan alku paremmillekin foorumeille.
Kaipaa kuitenkin jatkoa. Lukija jää odottamaan ja ajattelee: "Tässäkö tämä nyt oli?"
Nahkaiset siivet, linnuilla? Lepakoilla, ei linnuilla. Paha virhe ja toistuu vielä uudestaan syöden tarinaa. Loppu ei sovi yhteen alun kanssa, joten jää vain arvailtavaksi tarina.
Arvoasteikolla 1-10
Tästä haukahdetaan 4
T. ®Sherlokki © 2005
Taistelin tätä vastaan koko päivän, mutta sanonpa nyt kuitenkin:
Kyse on lintujen luurangoista, joilla on nahkaiset siivet - ei mitään tekemistä lepakoiden kanssa :)