Taas pohjalaisen pikkukaupungin asemaravintolassa, josta olin vasta eilen lähtenyt. Kaikki oli täällä pysynyt ennallaan, nuhruinen sali tupakansavuineen ja jo näin alkuiltapäivästä kolmen promillen pinnassa örisevine kanta-asiakkaineen. Sytytin uuden Gauloises-savukkeen ja katselin likaisen ikkunalasin heijastusta: pääni oli valkoiseen sideharsoon kääritty pallo, jossa takaraivossa kuusi tikkiä ja lääkärin mukaan lievä aivotärähdys. Jomottava kipu ei tosin tuntunut sen kummemmalta kuin kunnon krapulassa, ja olin vaistomaisesti käyttänyt myös samaa itsehoitomenetelmää, jota lääkäri, jos olisi ollut paikalla, olisi kutsunut varmaankin symptomaattiseksi hoidoksi: kumoamani neljä lämmintä tuplagambinaa alkoivat tehdä olon jo siedettäväksi.
Koko Pohjanmaan-keikka alkoi näyttäytyä sellaisena, että paras oli nostaa kaulukset ylös ja mennä takaisin Turkuun, kirjata päähän saadut tällit ja matkakulut kirjanpitoon poistoiksi ja unohtaa koko juttu.
- Tällaista sattuu, kuuluu ammattiin, tuumailin mielessäni filosofisesti.
Katsoin kelloa. Pikajuna Turkuun lähtisi kahden tunnin päästä raiteelta yksi. Kolmen neljän gambinan rupeama edessä, vilkaisu ikkunasta ei houkutellut juuri kävelemään ja tutustumaan paikallisiin nähtävyyksiin. Harmaalla taivaalla pilvenrepaleet kiisivät pohjoistuulen kyydissä joka piiskasi autiota lakeutta viiltävänkylmällä tihkulla. Tämä seutu ei ollut minuun enkä minä siihen tyytyväinen, ja lähtöni olisi molemminpuolinen helpotus.
Tämän oli minulle tehnyt selväksi myös paikallinen sheriffi, komisario Isoo-Möyryy, joka oli kuulustellut minua lääkärikäynnin ja sairaalassa vietetyn yön jälkeen. Hän ei selvästikään uskonut sanaakaan kertomuksestani: kukaan ei hänen mukaansa ollut nähnyt mitään erikoista, mitään valtaisalla limusiinillä liikuskelevaa kaunotarta ei seudulla tiedetä olevan, eikä varsinkaan jotain ulkomaalaisen painonnostajan hassusti puettua ja päähän ammuttua ruumista ei ole näkynyt. Eikä kukaan myöskään ollut nähnyt, että minut olisi kolkattu peräti kaksi eri kertaa, kuten väitin.
- Ainoa riidaton tosiasia on se, että teidät löydettiin tajuttomana makaamasta kantatien varrelta noin kaksikymmentä kilometriä taajaman ulkopuolelta, ja toimitettiin sieltä sairaalaan. Tuoksuitte voimakkaasti alkoholille, ja hallustanne löytyi käsiase. Tämä on faktaa, kaikki tuo muu on... teidän kertomanne, hän sanoi epäystävällisesti ja painottaen loppua siten että se kuuulosti siltä mitä hän tarkoittikin; että ”tuo muu” on valetta.
Komisario Isoo-Möyryy vaivautui nousemaan tuolistaan ja tunki lihaisat kasvonsa muutaman sentin päähän omistani:
- Me täällä olemme kunnon ihmisiä. Elämme rauhallista ja tavallista elämää omista asioistamme huolehtien. Täälläpäin ei pidetä teidänkaltaisistanne kaupunkilaistyypeistä, jotka tulevat tänne sähläämään ja sotkemaan asioita. Annan tässä meidän kesken hyvän neuvon: otatte ensimmäisen junan joka täältä lähtee. Ei tule juopumusyytettä, kun vain lähdette. Aseen saatte takaisin, lipasta ette.
Hän huomasi katseeni:
- Kyllä, olen ottanut teistä selvää, ja tiedän ammattinne. Aseen lupa on myös kunnossa.
Jos mahdollista, hän tunki itsensä vieläkin lähemmäs sanoessaaan matalasti:
- Sanon nyt tämänkin suoraan kahden kesken: en ole koskaan pitänyt yksityisetsivistä, kaikkein vähiten tuonnäköisistä kuin te. Se ei ole oikean miehen ammatti, kyylätä nyt nurkissa ja vakoilla ihmisiä. Hyi helvetti!
En vastannut, siitä ei olisi ollut mitään hyötyä, ja päänsärky oli yltymään päin pelkästään noiden totisten maalaiskasvojen katselusta. Olin jo luullut, että tällaisten Isoo-Möyryyn tapaisten poliisien valmistus olisi lopetettu, ainakaan kaupungeissa heihin ei enää juuri törmännyt. Onneksi. Mutta tässä siis oli oikea keräilijän kappale.
Tiedättehän tyypin: painia tai painonnostoa harrastava maalaispoika, josta koulutetaan keskinkertainen ylioppilas, suvun ensimmäinen. Armeijassa käydyn RUK:n jälkeen syttyy haave oikeustieteelliseen menosta, mutta pää ei riitä. Poliisikoulu tarjoutuu tilalle, sitten maalla jokunen vuosi juoppoja putkaan kantamassa, poliisialipäällystön ja poliisipäällystön virkatutkinto, minkä jälkeen komisarioksi kotikulmille; uran huipulla 40-vuotiaana, eläkettä enää odottelemassa. Hienoista pettymystä puretaan reserviläistoiminnassa ja hirvimetsällä, ja vaimon ja lasten alistamiseen ja alaisten kiusaamiseen. Koko uran huippu on ollut -70-luvulla ETY-kokouksen aikoihin, kun tuli komennus etelään, missä sai pysäytellä kaupunkilaiskekkeruusien autoja mielensä mukaan ja kysellä tärkeänä papereita.
Kuittaan vähin äänin Waltherini ja lähden asemaravintolaan. Aikomukseni on menetellä juuri niin kuin sheriffi suositteli, pääkipukin on taas yltymässä. Pari tuntia enää, mietin nyreästi.
Tilaan uuden tuplagambinan sekä rasian savukkeita. Garçon tuo ne pöytääni, samalla livauttaen minulle valkoisen kirjekuoren.
- Tämä käskettiin antaa teille.
Hän häipyy keinuvin askelin ennenkuin ehdin kysyä mitään, samaa laihanhintahtavaa kyypparirotua kuin mitä ruotsinlaivoilla näkee - Pohjanmaa on ihmeellinen paikka.
Heitän gambinan yhdellä nykäyksellä ja katselen hohtavanvalkoista kirjekuorta, johon kauniilla kaarevalla naisen käsialalla on kirjoitettu nimeni. Nostan sen nenäni alla, ja tunnen huippukalliin parfyymin tuoksun.
Ilmiselvästi Jean Patou'n ”Joy”.
Koko Pohjanmaan-keikka alkoi näyttäytyä sellaisena, että paras oli nostaa kaulukset ylös ja mennä takaisin Turkuun, kirjata päähän saadut tällit ja matkakulut kirjanpitoon poistoiksi ja unohtaa koko juttu.
- Tällaista sattuu, kuuluu ammattiin, tuumailin mielessäni filosofisesti.
Katsoin kelloa. Pikajuna Turkuun lähtisi kahden tunnin päästä raiteelta yksi. Kolmen neljän gambinan rupeama edessä, vilkaisu ikkunasta ei houkutellut juuri kävelemään ja tutustumaan paikallisiin nähtävyyksiin. Harmaalla taivaalla pilvenrepaleet kiisivät pohjoistuulen kyydissä joka piiskasi autiota lakeutta viiltävänkylmällä tihkulla. Tämä seutu ei ollut minuun enkä minä siihen tyytyväinen, ja lähtöni olisi molemminpuolinen helpotus.
Tämän oli minulle tehnyt selväksi myös paikallinen sheriffi, komisario Isoo-Möyryy, joka oli kuulustellut minua lääkärikäynnin ja sairaalassa vietetyn yön jälkeen. Hän ei selvästikään uskonut sanaakaan kertomuksestani: kukaan ei hänen mukaansa ollut nähnyt mitään erikoista, mitään valtaisalla limusiinillä liikuskelevaa kaunotarta ei seudulla tiedetä olevan, eikä varsinkaan jotain ulkomaalaisen painonnostajan hassusti puettua ja päähän ammuttua ruumista ei ole näkynyt. Eikä kukaan myöskään ollut nähnyt, että minut olisi kolkattu peräti kaksi eri kertaa, kuten väitin.
- Ainoa riidaton tosiasia on se, että teidät löydettiin tajuttomana makaamasta kantatien varrelta noin kaksikymmentä kilometriä taajaman ulkopuolelta, ja toimitettiin sieltä sairaalaan. Tuoksuitte voimakkaasti alkoholille, ja hallustanne löytyi käsiase. Tämä on faktaa, kaikki tuo muu on... teidän kertomanne, hän sanoi epäystävällisesti ja painottaen loppua siten että se kuuulosti siltä mitä hän tarkoittikin; että ”tuo muu” on valetta.
Komisario Isoo-Möyryy vaivautui nousemaan tuolistaan ja tunki lihaisat kasvonsa muutaman sentin päähän omistani:
- Me täällä olemme kunnon ihmisiä. Elämme rauhallista ja tavallista elämää omista asioistamme huolehtien. Täälläpäin ei pidetä teidänkaltaisistanne kaupunkilaistyypeistä, jotka tulevat tänne sähläämään ja sotkemaan asioita. Annan tässä meidän kesken hyvän neuvon: otatte ensimmäisen junan joka täältä lähtee. Ei tule juopumusyytettä, kun vain lähdette. Aseen saatte takaisin, lipasta ette.
Hän huomasi katseeni:
- Kyllä, olen ottanut teistä selvää, ja tiedän ammattinne. Aseen lupa on myös kunnossa.
Jos mahdollista, hän tunki itsensä vieläkin lähemmäs sanoessaaan matalasti:
- Sanon nyt tämänkin suoraan kahden kesken: en ole koskaan pitänyt yksityisetsivistä, kaikkein vähiten tuonnäköisistä kuin te. Se ei ole oikean miehen ammatti, kyylätä nyt nurkissa ja vakoilla ihmisiä. Hyi helvetti!
En vastannut, siitä ei olisi ollut mitään hyötyä, ja päänsärky oli yltymään päin pelkästään noiden totisten maalaiskasvojen katselusta. Olin jo luullut, että tällaisten Isoo-Möyryyn tapaisten poliisien valmistus olisi lopetettu, ainakaan kaupungeissa heihin ei enää juuri törmännyt. Onneksi. Mutta tässä siis oli oikea keräilijän kappale.
Tiedättehän tyypin: painia tai painonnostoa harrastava maalaispoika, josta koulutetaan keskinkertainen ylioppilas, suvun ensimmäinen. Armeijassa käydyn RUK:n jälkeen syttyy haave oikeustieteelliseen menosta, mutta pää ei riitä. Poliisikoulu tarjoutuu tilalle, sitten maalla jokunen vuosi juoppoja putkaan kantamassa, poliisialipäällystön ja poliisipäällystön virkatutkinto, minkä jälkeen komisarioksi kotikulmille; uran huipulla 40-vuotiaana, eläkettä enää odottelemassa. Hienoista pettymystä puretaan reserviläistoiminnassa ja hirvimetsällä, ja vaimon ja lasten alistamiseen ja alaisten kiusaamiseen. Koko uran huippu on ollut -70-luvulla ETY-kokouksen aikoihin, kun tuli komennus etelään, missä sai pysäytellä kaupunkilaiskekkeruusien autoja mielensä mukaan ja kysellä tärkeänä papereita.
Kuittaan vähin äänin Waltherini ja lähden asemaravintolaan. Aikomukseni on menetellä juuri niin kuin sheriffi suositteli, pääkipukin on taas yltymässä. Pari tuntia enää, mietin nyreästi.
Tilaan uuden tuplagambinan sekä rasian savukkeita. Garçon tuo ne pöytääni, samalla livauttaen minulle valkoisen kirjekuoren.
- Tämä käskettiin antaa teille.
Hän häipyy keinuvin askelin ennenkuin ehdin kysyä mitään, samaa laihanhintahtavaa kyypparirotua kuin mitä ruotsinlaivoilla näkee - Pohjanmaa on ihmeellinen paikka.
Heitän gambinan yhdellä nykäyksellä ja katselen hohtavanvalkoista kirjekuorta, johon kauniilla kaarevalla naisen käsialalla on kirjoitettu nimeni. Nostan sen nenäni alla, ja tunnen huippukalliin parfyymin tuoksun.
Ilmiselvästi Jean Patou'n ”Joy”.
Vastaukset 1
Vanhimmat
tässä kyseessä jo ihan "aikuinen" kirjoittaja? Tällä palstalla ainakin harvinainen sellainen, joka jo jotain osaakin.