Mies seurasi minua. Oli liian myöhäistä kääntyä takaisin ihmisiä ilisevään kaupunkiin, olisin sillä tavoin joutunut kulkemaan miehen ohi mitä en halunnut tehdä.
Kiihdytin askeliani, huomasin ettei mies tehnyt samoin mutta piti minut kuitenkin näkyvissään koko ajan. Ilta alkoi pimentyä. Lumi narskui jalkojeni alla kiirehtiessäni kohti bussiasemaa jonne juosta karkuun.
Mies oli suurikokoinen, pitkä ja harteikas, sen verran olin ehtinyt nähdä. Hänen suunsa hymyili vilkuillessani häntä takanani. Pimeät talot harvenivat edessäni, yritin muistella pääsisinkö jotakin kautta nopeammin asemalle. Juoksin seuraavan punatiilisen talon ohitse sivutielle. Se oli pitkä sivutie jonka päästä kajasti valoa. En halunnut perääntyä enää takaisinkaan suoraan seuraajan syliin. Lähdin kiirehtimään kujaa eteenpäin. Tärisin pelosta, vaikka yritin vakuutella itselleni että koko juttu oli pelkkää sattumaa, mies ei seurannut minua. Vilkaisin jälleen taakseni ja näin miehen tulevan perässäni. Vatsassani muljahti, nielaisin vaikeasti ja lisäsin vauhtiani lähes hölkäksi.
Vilkaistessani uudelleen taakseni näin miehen jo juoksevan. Nielin pelonkiljaisun ja pyrähdin juoksuun. Korkokengillä vaan ei niin juostakaan, kirosin niitä kaatuessani lumeen paljaiden käsieni ottaessa vastaan. Yritin nousta uudelleen ylös, mutta vahva käsivarsi käänsi minut ympäri. Kiljaisin, mutta mies peitti kädellään suuni. Potkin ja rimpuilin, mutta hän piteli minua aloillani omalla ruumiillaan. Mies ei ollut vanha, ehkä 30-vuoden kieppeillä.
Inhosin sitä hymyä mitä hän piti kasvoillaan yllä koko ajan. En voinut kiljua, hän oli liian iso jotta olisin päässyt hänen otteestaan. Tottuneesti hän piti minua paikoillani samaan aikaan availlessaan ensin vyöni, sitten farkkujeni napin ja vetäessään housut alas.
En voinut tehdä mitään. Tunsin hänen koskettavan alavatsaani hyväillen, kavahdin sitä kosketusta. Yritin purra hänen kättään mutta mies löi minua kädellään. Silmistäni valui kyyneleitä - ei lyönnistä vaan häpeästä, kun mies nautiskellen veti pikkuhousunikin pois, avasi omat housunsa ja nosti minut punaista tiiliseinää vasten. Siinäkin asennossa hän piti minua paikoillaan, hän hymisi korvaani ja hymyili koko ajan. “Pikku prinsessa,” hän sanoi.
“Oma pieni teiniprinsessani.” Hän nauroi, minä itkin ja vaikersin, suutani hän ei pystynyt peittämään. En kiljunut, ehkä siksi etten tahtonut uutta lyöntiä, tai siksi etten tahtonut kenenkään näkevän. Häpeä ja tuska myllersivät kilvan mielessäni, ei niinkään neitsyyteni aiheuttama kipu. Itkuni ja alistamisen riemu eivät kai miehelle riittäneet, kun hän avasi talvitakkini ja heitti sen pois tunkien kylmän kätensä paitani alle. Hän puristi rintaani, ensin toista ja sitten toista, hän hyväili ja itkuni voimistui. Yritin päästä pois miehen otteesta, mutta hän löi minut ruumillaan vasten seinää, voimattomana voihkaisin, vaikken voinut nauttia siitä mitä mies sai aikaan kaikkein pyhimmässä paikassani. Sitä sen olisi pitänyt olla. Mutta tunsin itseni likaiseksi, häväistyksi.
Saatuaan nautintonsa mies irrotti otteensa antaen minun valua tielle. Itkin kakoen ja huonovointisena lumisella kujalla miehen vetäessä vetoketjunsa kiinni ja kyykistyessä vielä sanomaan:
“Hyvä pano olit, teiniprinsessa. Yritähän ryhdistäytyä siitä, soitellaan.”
Että se kehtasi. Mies käveli rauhallisesti pois kujalta jättäen minut siihen missä olin. Liikahdin kohti talvitakkiani, vedin sen päälleni. En halunnut nousta, tuntui kuin painamalla itseni seinään ja maahan olisin pystynyt peittämään jotakin.
Olin kylmissäni, loukattu pahimmalla tavalla mitä nuori nainen voi kuvitella. Nousin kyynelten valuessa pitkin kasvojani ja kävelin kujan loppupäähän, sinne minne olin yrittänytkin päästä. Sinne päästyäni näin tien toisella puolella bussiaseman. Jos olisin ollut hiukan nopeampi, hiukan enemmän ajoissa, jos en olisi tullut kaupunkiin. Huokaisin ja valahdin jälleen pimeällä kujalle kuin karkuun pahaa maailmaa. En aikonutkaan nousta siitä. Yön tullessa olin jo tottunut lumen kylmyyteen ja taivaan pimeyteen. Siinä oli hyvä olla. Aamun tullessa en enää tuntenut mitään.
Kiihdytin askeliani, huomasin ettei mies tehnyt samoin mutta piti minut kuitenkin näkyvissään koko ajan. Ilta alkoi pimentyä. Lumi narskui jalkojeni alla kiirehtiessäni kohti bussiasemaa jonne juosta karkuun.
Mies oli suurikokoinen, pitkä ja harteikas, sen verran olin ehtinyt nähdä. Hänen suunsa hymyili vilkuillessani häntä takanani. Pimeät talot harvenivat edessäni, yritin muistella pääsisinkö jotakin kautta nopeammin asemalle. Juoksin seuraavan punatiilisen talon ohitse sivutielle. Se oli pitkä sivutie jonka päästä kajasti valoa. En halunnut perääntyä enää takaisinkaan suoraan seuraajan syliin. Lähdin kiirehtimään kujaa eteenpäin. Tärisin pelosta, vaikka yritin vakuutella itselleni että koko juttu oli pelkkää sattumaa, mies ei seurannut minua. Vilkaisin jälleen taakseni ja näin miehen tulevan perässäni. Vatsassani muljahti, nielaisin vaikeasti ja lisäsin vauhtiani lähes hölkäksi.
Vilkaistessani uudelleen taakseni näin miehen jo juoksevan. Nielin pelonkiljaisun ja pyrähdin juoksuun. Korkokengillä vaan ei niin juostakaan, kirosin niitä kaatuessani lumeen paljaiden käsieni ottaessa vastaan. Yritin nousta uudelleen ylös, mutta vahva käsivarsi käänsi minut ympäri. Kiljaisin, mutta mies peitti kädellään suuni. Potkin ja rimpuilin, mutta hän piteli minua aloillani omalla ruumiillaan. Mies ei ollut vanha, ehkä 30-vuoden kieppeillä.
Inhosin sitä hymyä mitä hän piti kasvoillaan yllä koko ajan. En voinut kiljua, hän oli liian iso jotta olisin päässyt hänen otteestaan. Tottuneesti hän piti minua paikoillani samaan aikaan availlessaan ensin vyöni, sitten farkkujeni napin ja vetäessään housut alas.
En voinut tehdä mitään. Tunsin hänen koskettavan alavatsaani hyväillen, kavahdin sitä kosketusta. Yritin purra hänen kättään mutta mies löi minua kädellään. Silmistäni valui kyyneleitä - ei lyönnistä vaan häpeästä, kun mies nautiskellen veti pikkuhousunikin pois, avasi omat housunsa ja nosti minut punaista tiiliseinää vasten. Siinäkin asennossa hän piti minua paikoillaan, hän hymisi korvaani ja hymyili koko ajan. “Pikku prinsessa,” hän sanoi.
“Oma pieni teiniprinsessani.” Hän nauroi, minä itkin ja vaikersin, suutani hän ei pystynyt peittämään. En kiljunut, ehkä siksi etten tahtonut uutta lyöntiä, tai siksi etten tahtonut kenenkään näkevän. Häpeä ja tuska myllersivät kilvan mielessäni, ei niinkään neitsyyteni aiheuttama kipu. Itkuni ja alistamisen riemu eivät kai miehelle riittäneet, kun hän avasi talvitakkini ja heitti sen pois tunkien kylmän kätensä paitani alle. Hän puristi rintaani, ensin toista ja sitten toista, hän hyväili ja itkuni voimistui. Yritin päästä pois miehen otteesta, mutta hän löi minut ruumillaan vasten seinää, voimattomana voihkaisin, vaikken voinut nauttia siitä mitä mies sai aikaan kaikkein pyhimmässä paikassani. Sitä sen olisi pitänyt olla. Mutta tunsin itseni likaiseksi, häväistyksi.
Saatuaan nautintonsa mies irrotti otteensa antaen minun valua tielle. Itkin kakoen ja huonovointisena lumisella kujalla miehen vetäessä vetoketjunsa kiinni ja kyykistyessä vielä sanomaan:
“Hyvä pano olit, teiniprinsessa. Yritähän ryhdistäytyä siitä, soitellaan.”
Että se kehtasi. Mies käveli rauhallisesti pois kujalta jättäen minut siihen missä olin. Liikahdin kohti talvitakkiani, vedin sen päälleni. En halunnut nousta, tuntui kuin painamalla itseni seinään ja maahan olisin pystynyt peittämään jotakin.
Olin kylmissäni, loukattu pahimmalla tavalla mitä nuori nainen voi kuvitella. Nousin kyynelten valuessa pitkin kasvojani ja kävelin kujan loppupäähän, sinne minne olin yrittänytkin päästä. Sinne päästyäni näin tien toisella puolella bussiaseman. Jos olisin ollut hiukan nopeampi, hiukan enemmän ajoissa, jos en olisi tullut kaupunkiin. Huokaisin ja valahdin jälleen pimeällä kujalle kuin karkuun pahaa maailmaa. En aikonutkaan nousta siitä. Yön tullessa olin jo tottunut lumen kylmyyteen ja taivaan pimeyteen. Siinä oli hyvä olla. Aamun tullessa en enää tuntenut mitään.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Aika raju tarina!!!
En tiedä oletko pystynyt kirjoittamaan tarinan ilman omakohtaista kokemusta,jos olit ,olet taitava.
Olen aina kaivannut sitä jotakin tarinoissa,tässä sitä oli roppa kaupalla.
Kun tarina elää luettaessa lukijan aivoissa,se antaa anteeksi muodolliset seikat.
Aina ei tarina ole kaunista luettavaa,mutta tässä tapauksessa se toimi.
Olit kuvannut tuntoja,häpeää todella mallikkaasti.
Tällä tyylillä suosittelisin sinun kirjoittavan kirjan.
Anna tarinan tulla aitona niin paljolti kuin se tulee,käytä loppu aikasi hiomiseen.
Sinulla on lahjoja alalle.
9-pist.
mutta olisit voinut kuvailla vähän enemmänkin tytön tuskaa ja sitä tyhjyyttä, jota hän tunsi. Jotenkin tuntui, että menit siitä mistä aita oli matalin.
Alku oli erittäin hyvä ja lukija pystyi eläytymään tytön olotilaan (pelkoon), myös itse kauhukokemus oli onnistuneesti kirjoitettu, mutta loppua kohden teksti vähän laimeni- tuntuu, että kirjoittaja hieman jänisti tässä kohtaa. Rohkeasti vain olisit kirjoittanut samalla otteella loppuun saakka.
Toivottavasti ei ollut omakohtainen kertomus, sen verran hyvin pystyit kirjoittamaan siitä!
8pist.