Tyttäreni on 14 vuotias ja minua huolestuttaa knu hän on niin yksinäinen,en ole koko yläasteen aikana nähnyt että hän olisi tuonut kavereitaan kylään,tosin ala-asteellakaan hänellä ei ollut kuin 1 ystävä.Olen yrittänyt jutella ,mutta hän ei puhu minulle mitään asioistaan.Poikani on 12 ja hän käy monena iltana viikosssa ulkona kavereiden kanssa ja monissa kotibileissäkin (en tarkoita ryyppäämistä) Tyttö viettää kaikki illat koneella tai minun kanssani ruokakaupassa.Hän ei sinänsä pelkää ihmisiä mutta on niin ujo ettei uskalla aloittaa ystävyyssuhteita olen passittanut hänet moniin harrastuksiinkin ,ja niissä hän mielellään käykin ,mutta ei silti ole saanut ystäviä,mikä mättää?
Yksinäinen tyttäreni
Äiti-
196579
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 19
Vanhimmat
Miksi kaikkien ihmisten pitäisi olla samanlaisia lärpättimiä ja toisten kaltaistensa seurassa viihtyviä? Se olemisen varmuus kyllä kasvaa sitten vanhemmiten.
Onko tyttäresi ollut joskus vilkkaampi, vai kuuluuko tuo ujous vain hänen olemukseensa?
Jos käytös on selvästi muuttunut esim. ala-aste -ajoilta, yritä selvittää kiusataanko häntä koulussa. Itselläni tuon mykän olemuksen aiheutti tasan jokapäiväinen päähän potkiminen, mikä vaan lisäsi vetäytymistäni.
.. ja toiset aina äänessä. Mullakin 14-vuotias tyttö joka ei yläasteella ole saanut kavereita. Tytön olemuskin kyllä viestii että pysykää kaukana!! Luokanvalvojan mielestä ei ole ongelmia vaan luokalla on hyvä henki. Onneksi on ala-asteen aikaisia ystäviä joiden kanssa edelleen tapaavat.
Mutta koulussa ei tyttö parka voi käydä syömässäkään kun ei ole kaveria ja yksin ei kuulema voi mennä ruokalaan. Sitten tulee kotiin nälästä pyörryksissä. Ei varmaan tajua opetuksesta mitään.
Syyksi tähän yksinäiseen tilanteeseen hän kertoi jo seiskan syksyllä että kaikki muut sillä luokalla jo tunsivat toisensa eikä hän mahtunut porukoihin. En kyllä usko tätä edelleenkään.
Olen keskustellen yrittänyt pönkittää tytön itsetuntoa, kertonut että jos vähän hymyilisi toisille niin joku voi uskaltaa tulla juttelemaankin. Mutta jos on kuin myrskynmerkki niin saa varmaan olla yksin. Tyttö vain kaipaa itsensä kaltaisia, mustiin pukeutuvia ja mangahulluja kavereita...
Nykyisin monet nuoret ovat masentuneita joka voi olla syy tai seuraus yksinäisyyteen. Omakin tyttöni on kärsinyt lapsena masennuksesta, se johtui silloin paljolti siitä että muutimme usein. Hän kävi terapiassakin josta oli kyllä apua. Taipumus siihen kyllä on olemassa varmaan koko elämän ajan. Elämä voi olla nuorelle kovaa.
Olen 14 vuotias tyttö.Olen melko samallainen kuin oma tyttäresi.En tarkoita että olisin mikään erakko mutta minä viihdyn kotona ja yksikseni.Mielestäni olet onnekas että tyttösi haluaa viettää aikaa kanssasi saati sitten että joisi ja polttaisi(mitä suurin osa nuorista tekee)Jos asia huolestuttaa sinua juttele tytön kanssa.Kyllä hän kertoo jos häntä kiusataan tai muuta.Kannataa muistaa ette kaikki nuoret tykkää riehua ostareilla ja sun muuta sellaista..
Ihanaa, kun tytöllä on äiti, joka välittää hänestä! Ole hänen kanssaan, juttele, naura, käykää teatterissa, elokuvissa, konserteissa, matkoilla. Sinulla on oikea kultakimpale siellä!
Hyväksy hänet juuri sellaisena kuin hän on. Ei hänen tarvitse muuttua tai tehdä toisin. Kun sinä hyväksyt hänet, hänellä on edes yksi ihminen, joka välittää ja hyväksyy ja se jo kantaa. Ujous on erittäin vaikea tilanne nuorelle. Älä painosta häntä, tue ja anna turvaa, please!
Joku kirjoitti otsikojja kaunista että "ihanaa että tytöllä on äiti joka välittää" Eikös yleensä äidit välitä lapsestaan??
hän kiinnostunut jostakin harrastuksesta, jonka voisitte vaikka aloittaa yhdessä, jossa kävisi vaikka nuoria ja vanhoja, joista voisi sitten luontevasti saada ystävän tai ystäviä.
Minulla on myös tytär, jolla tällä hetkellä on vain yksi ystävä, vaikka tyttäreni onkin luonteeltaan vilkas ja puhelias.
Olen ajatellut aloittaa hänen kanssaan jonkin sopivan harrastuksen, että tulisi niitä sosiaalisia kontakteja.
Tosin tyttöni on hieman nuorempi kuin sinun.
Toinenkin ystävä on olemassa, mutta häntä on nähnyt välimatkan vuoksi toistaiseksi harvoin.
En ole vielä keksinyt, mikä se harrastus voisi olla. Ei mikään jumppa kuitenkaan, vaan ehkä joku luova ja mielenkiintoinen, jossa olisi molemmille ikätovereita. Jos sellaista nyt onkaan. Täytyy alkaa mietiskelemään.
Miten olisi keramiikka. Tuli mieleen, kun mietit luovaa harrastusta. Itse harrastin murrosiässä keramiikka äitini kanssa samassa ryhmässä. Meilläpäin pienessä kylässä ei ollut kyllä nuoria, mutta muuten tosi mukava harrastus. Siinä nyt yksi idea.
Niin minunkin tyttöni harrasti keramiikkaa pari vuotta sitten ,mutta sieltäkään ei sitten ystäviä saanut,Tottakai hyväksyn hänet juuri tuollaisena ,mutta kun tyttö näyttää itsekkin olevan vähän surullinen ongelmastaan.Olin itsekkin nuorena ujo ja tiedän miten inhotttavalta se tuntuu.. En keksi oiekin muuta kun harrastukset mutta kun niitä on jo niin monet kokeiltu.
Hei!
Myös minun lapseni on murrosiän kynnyksellä ja yksinäinen. Hän on vielä eri sukupuolta kuin itse olen, eli poika. Mikä tekee tilanteen vielä hankalammaksi, koska hän ei ihan kauheasti halua alkaa kanssani harrastamaan jotakin, koska ei halua leimautua mamikseksi, vaan pikemminkin haluaa erottautua äidin seurasta pikkuhiljaa ja muuttua "oikeaksi miehenaluksi". Pojan oma isä asuu kaukana, eikä isäpuoli kiltteydestään huolimatta kovinkaan oma-aloitteisesti ala mitään harrastamaan poikani kanssa, vaan mielummin raskaan työpäivän jälkeen haluaa istua ja katsella tv:tä. En kovin usein voi patistellakaan, koska toisaalta ymmärrän häntäkin.
Poikani ei ole oikein joukkuepelaaja. Hän ei ole oppinut yrityksistäni huolimatta sellaisia ominaisuuksia, vaikkakin ihailee juuri sellaisia poikia, jotka pärjäävät ja ovat suosittuja porukassa ja jotka monet esim. pelaavat jossain joukkueessa. Ujous ja epäonnistumiset (sekä pojan suunnaton herkkyys) ovat leimanneet poikani aiemmat yritykset opetella sellaisia taitoja. Olemme jo ehtineet kokeilla monenlaista, niisä useinmiten epäonnistuen. Nyt poikaa kiusataan aika ajoin koulussa (mikä ei ole sekään uusi asia), mikä on seurausta juuri siitä kykenemättömyydestä pelata "kovilla otteilla" sekä siitä, että olen petannut pojan tietä liikaa (juuri sen yksinäisyyden takia!!)...
En oikein tiedä mitä seuraavaksi neuvoksi, otan kommentteja kiitollisuudella vastaan.
Onko poika kokeillut harrastaa jotakin esim. itsepuolustus-lajia. Esim. Taekwondo, Jiujitsu, Karate? Siinä ollaan tekemisissä muiden kanssa, edetään askel askeleelta, tavoite tavoitteelta. Tunnen erään murrosikäisen pojan, joka istui aina nenä kiinni kirjassa, ei kavereita. Mutta äidin innostamana meni tällaiseen karatekouluun, itsetunto kasvoi ja menestystä tuli myös kilpailuissa.
Kuitenkin siinä oma kehittyminen ratkaisee, ja asennoituminen vastapuoleen. Kehittää myös henkisesti ja antaa pojan tarvitsemaa haastetta. Ellei ole kokeillut kannattaisi ehkä viedä katsomaan lajin harjoituksia. No tämä tuntemani kaveri ei menestynyt missään, ei ollut joukkuepelaaja, mutta innostui kuitenkin karatesta, mikä oli todellinen ihme.
tämä poika oli 13-vuotias kun aloitti. Ja jatkoi ihan omasta halustaan.
Oma ujo lapseni käy judossa, on käynyt jo muutaman vuoden. Hänellä tosin on pari kaveria vanhasta koulusta, mutta jotka käyvät harvakseltaan - välimatkaa on aika paljon tässä laajassa kunnassa. Itsepuolustuslajit sopii myös tytöille, mutta tuolle pojalle tätä ajattelin suositella. Ohjaajien mukaan lapsemme on myös taitava, hieno kuulla, sillä hän on ollut todella arka. Menee myös mielellään eikä halua olla koskaan harkoista pois, ellei ole kipeä.
Sitten sinä jolla on tyttö: itsekin olin aika ujo. Minulla oli kyllä yksi kaveri. Minä korvasin puuttuvia kaverisuhteita kirjeenvaihdolla. Muutama kotimainen ja enimmäkseen ulkomaalaisia.En ole kyllä kavereita saanut paljoa aikuisiälläkään, muutama on joiden kanssa vaihdellaan joskus kuulumisia. Ei sellaista, jonka kanssa voisi lähteä lenkille, parhaat ystävät asuvat edelleen kaukana. Mites olisi joku vapaaehtoistoiminta?
Meilläkin on niin, että nuoremmalla lapsella on kavereita joka sormelle, mutta vanhempi ei ota itse kontaktia muihin. Tykkää kyllä nuoremman kavereista. Etu on, että he ovat samaa sukupuolta.
Olen siis 14.v tyttö ja suosittelen itsepuolustusta tuolle pojalle ja tytölle myös. Tuossa on sivut jolta voi käydä katsomassa onko lähipaikkakunnalla mitään seuraa.
http://www.kamppailulajit.net/
Suosittelen itsepuolustusta todella lämpimästi. olin itsekin ennen ujo ja näin, mutta itsetuntoni parani huomattavasti kun aloin käydä hapkidossa. Uusia kavereitakin sain sieltä. (Pitää vain uskaltaa puhua vieraille ihmisille.)
Miks ette voi antaa "ujojen" lastenne olla rauhassa? Jos viihtyvät omissa oloissaan niin antakaa olla.
Aina ei voi olla ihan varma onko kyse ujoudesta vai kukaties masennuksesta, koulukiusaamisesta tms. Tietysti oma vanhempi tuntee oman lapsensa parhaiten ja pystyy päättelemään onko jotain pielessä. Ujous luonteenpiirteenä ei ole paha asia mutta senkin kanssa täytyy oppia elämään, ettei aivan eristy ja...niin.. masennu!!
oli tuo sinun kirjoittamasi! Kiva huomata, että muut todellakin ymmärtävät, mitä itse tarkoittaa! Ujo saa olla ja pitääkin saada olla, mutta jos äitinäkin selvästi näkee ja huomaa sen, että asia vaivaa kovasti lasta jatkuvasti, niin täytyyhän siihen yrittää puuttua !!
Ja kiitos hyvistä ehdotuksista koskien itsepuolustuslajeja. Judoa on joskus jonkin aikaa kokeiltu, mutta se alkoi pojasta tuntua nynnymäiseltä, kun "vaan piti opetella taaksepäin kaatumista" (mikä tietenkin on ihan oikeasti tärkein ensimmäinen askel) ja tietysti kaverit piti nynnynä lajina, koska sen olisi pitänyt olla karatea tai jujutsua tms...
missä hakataan ja/tai potkitaan jne.
Voisin kyllä vielä uudestaan ehdottaa jotakin lajia (ei enää judoa), koska poika on jo taas vanhempi...
Kiitos kuitenkin rohkaisusta!
Olin itse aikanaan lapsena ja nuorena (nyt on ikää jo 20 ja 30 välillä) aika paljon kaksistaan läheisen veljeni kanssa. Perheen ulkopuolisiakin ystäviä oli vielä ala-asteikäisenä, sitten yläasteella muutamia "tuttuja" ja lukiossa enää vain muutama "puhetuttu", siis ihmisiä joiden kanssa ehkä vaihtoi muutaman sanan jos sattui jossain heitä näkemään. Noita ystävyyssuhteita olisi ollut varmasti enemmän, jos olisin itsekin ollut "rohkeampi" ja sanavalmiimpi vieraassa seurassa ja olisin jännittänyt erilaisia tilanteita vähemmän. Rohkea heittomerkeissä siksi, koska en koe olleeni ikinä sinällään "ei-rohkea", ehkä kotikasvatus ja omat ominaisuuteni vain vaikuttivat niin, etten tuonut suustani ulos mitä tahansa mitä kieli sinne toi välittämättä käytöstavoista tai toisten tunteista, mikä taas sitten ehkä vaikutti joukossa toimimisen tapaan ja siihen, miten muut mieltivät osaksi joukkoa. Nuorempana ennen lukioikää jännitys oli vielä paremmin hallinnassa ja oli vähän niin kuin nuoren ihmisen ujoutta, mutta lukiossa aikuistumisen kynnyksellä asiat vaikeutuivat, tulivat tavallaan akuutimmiksi ja muuttuivat vastaamaan aikuisen ongelmia, olihan ikäkin jo aikuisen ikä ja se minäkuva myös nopeasti kehittyvän aikuistuvan ihmisen.
Mitä sitten nykyisin? Ongelmat tietenkin kehittyvät ja muuttuvat muotoaan. Tulee myös näin vähän vanhempana mieleen mitä sanalla normaali tarkoitetaan, viittaisinko sillä muihin ihmisiin ja käyttäisin itsestäni sanaa epänormaali, vai olenko sittenkin vain yksi erilainen ihminen yli kuuden miljardin erilaisen ihmisen joukossa. Kaikista ajatuksista huolimatta olen tyytyväinen omiin ajatuksiini, kykyihini ja visioihin, ja iän karttuessa sitä vain oppii hyväksymään omaa erilaisuutta, ja niin kuin eräs alan asiantuntija sanoi, ymmärtämään mistä ajatukset johtuvat (ja siten oppia käsittelemään ja selvittämään niitä).
Ehdottaisin osoittamaan lapselle ennen muuta hyväksyntää. Mutta välttäisin itse osoittamasta sitä suoraan, sehän suorastaan alleviivaisi miksi vanhempi tulee sanomaan tai osoittamaan jotain: "hänellä on selvääkin selvempi taka-ajatus, ja hänellä on se koska hän ajattelee niin kuin kaikki muutkin, hän vain peittää sen ystävälliseen kaapuun". Lapsi tai nuori ymmärtää jo helposti pienenkin teeskentelyn. No miten sitten? Puhun nyt tietenkin vain omasta puolestani, niin kuin kuka tahansa täällä keskusteleva muistellessaan omaa lapsuuttaan ja nuoruuttaan. Itse pyrkisin osoittamaan hyväksyntää aivan normaalien tekojen kautta, ei mielystelyllä, mutta sellaisissa asioissa, joissa voi antaa lapselle vastuuta, omaa tilaa ja onnistumisia ja antaa hänen kokea itsenäisyyttä (muistaen tietenkin nuoren iän ja kyvyt itsenäiseen toimintaan). Mahdollisesti voisi myös miettiä missä lapsi on hyvä ja ehdottaa hänelle niiden kykyjen kehittämistä aivan niin kuin kuka tahansa kehittää kykyjänsä. Sitä kautta saattaisi löytyä ajatusmaailmaltaan samankaltaisia ihmisiä.
Kun vanhemman teoista ei tule heti mieleen muistuttava tarkoitushakuisuus ja sen mukainen tavoite saada tilanne muuttumaan joksikin mitä lapsi kenties näkee koulussa (esim. ihmisiä ja heidän välilleen solmittuja ystävyyssuhteita), voi se vanhemman ja lapsen välinen suhde tuottaa lapselle tuollaisen muistuttamisen taakan sijasta voimia aina silloin kun lapsi haluaa sitä vanhemmalta hakea. Toinen keino voi olla se, että ottaa asian tai mieltä painavan ongelman esille, mutta ei osoita kaikkea lapselle yksisuuntaisena "ulkopuolisena" muistutuksena vaan tulee ikään kuin sille samalle erilaisuuden tasolle ja kertoo samassa yhteydessä omista kokemuksista, jos niitä kokemuksia vain on.
Missään tapauksessa en kuitenkaan kehoita heitteille jättöön tai silmien ummistamiseen kaikelta. Enkä väitä mitään edellisiä miksikään ehdottoman täydellisiksi neuvoiksi, emmehän ole samanlaisia ulkomuodoltamme joten miksi olisimme korvien välistäkään. Yhden neuvon uskallan kuitenkin antaa, ja se on turvallinen koti ja välittävät vanhemmat tai vanhempi. Työajoissakin voisi miettiä olisiko mahdollista kenties lyhentää niitä lapsen hyvinvoinnin tähden.
Minulla on kaksi poikaa, nyt 14 ja 16 v. Olin itsekin muutama vuosi sitten huolestunut samasta asiasta. Pojat kävi harrastuksissa ja koulussa, mutta kaiket illat istuivat kotona, kuten nykyäänkin .
Jokus kävi myös niin, että joku saattoi soittaa ja pyytää ulos, mutta poika ei halunnut lähteä. Kyse oli ihan omasta valinnasta. Kyse ei ollut ujoudesta, vetäytymisestä tmv., vaan puhtaasti siitä ettei jaksanut eikä kiinnostanut sillä hetkellä.
Nykyään 14 vuotiaalla on yksi kaveri jonka kanssa tapailee noin kerran viikossa. 16 vuotiaalla ei ole "bestistä", käy treeneissä ja koulussa, se riittää. Siellä, on ihan tarpeeksi sitä vuorovaikutusta.
Rehellisyyden ja itsekkyyden nimissä, joskus toivon että olisivat jossain joskus kavereiden kanssa kun keskenään mekastavat kotona ja pitävät hirveetä mekkalaa keskenään... ;)
Yhtään eivät tunnu kärsivän asiasta, älä sinäkään luo paineita tyttärellesi kyselemällä asiasta, jollei hän tunnu asiasta HIRVEESTI kärsivän, kärsii enemmän ehkä sinun huolestuneisuudesta....
Jos hän pyynnöstäsi sitten lähtisikin kavereiden kanssa, tekisi hän sen sinun toiveesta, eikä olisi aika itsekästä sinulta...?
Ongelma asiasta on meillä vanhemmilla,eikä niinkään lapsilla.
Antakaa lasten olla ujoja jos lapsi ei siitä kärvi. Amerikassa annetaan terapiaa ujoille lapsille, koska kaikkien täytyisi olla niin kovin ulospäinsuuntautuneita. Tämä on rantautumassa tännekkin päin.
Oma poikani on ollut syrjäänvetäytyvä koko elämänsä. Harrastuksiakin on hakemalla haettu. Mitkään joukkuelajit ja yksinesiintymiset eivät ole tulleet kuuloonkaan. Siksi en uko kamppailulajien olevan ujon lapsen omin harrastus.
Omani onkin löytänyt omanlaisia poikia eli kilttejä ja hiljaisia, partiosta.
Itse olin hiljainen ja ujo lapsi, ei kavereita. Vanhempana olen kokenut sen vahvuutena, nautin nykyään yksinolosta.