Kirjoitusvirheet sikseen, kiitos.
--
Martti Heikkinen astui liikkeeseen. Sen tunkkainen haju verotti hengittämistä ja hän ihmetteli miten työmiehet, joita oli kaksi,
pystyivät työskentelemään siellä ilman hengitysteitä suojaavia välineitä. Tai Mikkonen ainakin. Toinen työmiehistä, jonka nimeä Heikkinen ei koskaan muistanut, eikä liiemmin välittänyt muistella, kasteli paksua maalaussivelintä valkoisessa maalissa. Osan seinästä hän
oli ehtinyt jo maalata. Heikkisen saavuttua työmies kääntyi katsomaan häntä. Aurinko paistoi
liikkeen ikkunasta sisään ja liikkeessä oli hiostavaa. Ulkona asfaltti kiilsi auringon säteistä. Työmiehen otsa punoitti ja hiki-
pisarat alkoivat erottua selvästi. Ne kasvoivat, kunnes ne liittyivät yhteen ja valuivat hänen ryppyisiä kasvoja pitkin leukaluuta kohti. Heikkinen katsoi häntä nopeasti.
"Missä työparisi, Mikkonen?"
Työmies jätti siveltimen maalipurkkiin ja taputti tottumuksesta käsiään.
"Sairaalassa", hän vastasi hitaasti.
"Pitääkö sun tehdä noin?", Heikkinen kysyi kättään nopeasti maalipurkkia kohti huiskaisten.
"Jättää sivellin tuolla lailla maalipurkkiin. Jos se vaikka uppoaa kokonaan sinne."
Työmies katsoi häntä sanomatta mitään.
"On se katso turhaa käydä ostamassa uusi, kun vanhakin toimisi ihan hyvin. Kunhan siitä osattaisiin pitää huolta", Heikkinen puolusteli. Työmies ei vieläkään vastannut mitään. Heikkinen katsoi häntä levottomasti katsekontaktia
vältellen ja tokaisi: "Milloin se Mikkonen tulee takaisin? En mä maksa sille ainaisesta vekottelusta. Tää paikka täytyy
saada pystyyn ensi kuuksi.Tätä vauhtia mitään ei koskaan saada valmiiksi".
Työmies hieroi käsiään ja kohautti olkapäitään. Hän käveli kohti jakkaraa, joka oli asetettu ulko-ovea vastapäätä. Jakkaran päällä oli käsiliina, jonka hän otti suuriin käsiinsä ja pyyhkäisi sillä hikisen kasvonsa. Heikkinen katsoi työmiehen
sormia, jotka pullottivat verisuonista ja arvista. Likaiset sormenalustat inhottivat häntä ja hän arvuutteli miehen menneisyyttä hetken aikaa. Heikkinen kuvitteli miehen savuisessa ja tunkkaisessa vuokrahuoneistossa yhdessä tummiin pukuihin pukeutuneiden miesten kanssa. Hän näki mielessään, kuinka työmies ja pukumiehet puhuivat hiljaa paksuilla äänensävyillään ja laskivat rahoja pienelle, likaiselle, rumalle pöydälle. Heikkinen kuvitteli työmiehen ottavan tukun rahaa
verisuonista ja arveista pullottavilla sormillaan, pikkusormessaan iso sormus, nauraen. Heikkinen pystyi jopa kuvittelemaan työmiehen naurun, joka olisi paksu ja käheä ja samaan aikaan vinkuva kuin sudella, vaikkei työmies koskaan nauranutkaan hänen seurassaan.
Työmies katsoi Heikkistä epäilevänä, aivan kuin aavistaen tämän ajatuksia. Heikkistä mies inhotti.
Hän pystyi kuvittelemaan työmiehen lähtevän tunkkaisesta ja savuisesta vuokrahuoneistosta rahat taskussaan
salaperäisesti hymyillen. Hänen suljettua ulko-oven, vuokrahuoneiston sisältä kuuluisi nuoren naisen kirkunta, mutta työmies kulkisi tyyneesti ja tasaisesti eteenpäin, välittämättä. Heikkinen uppoutui kuvitelmiinsa täysin ja hänen
mielikuvituksensa alkoi hiljalleen laukata lujempaa. Hän näki mielessään mitä tapahtuisi seuraavaksi. Pian työmies ei enää
löytäisi nuoria naisia helposti ja hän joutuisi keksimään itselleen toisen keinon elää. Tämä tulisi olemaan vaikeata kouluttautumattomalle. Ehkä hänen seurassaan vuokrahuoneistossa olleet pukumiehet lainaisivat hänelle rahaa, auttaisivat aluksi. Mutta eivät ikuisesti. Jossain vaiheessa työmiehen täytyisi maksaa heille takaisin ja ilman uusia nuoria naisia se ei onnistuisi. Varkaaksi
tai kerjäläiseksi työmiehestä ei olisi ollut. Pian hän olisi korviaan myöten veloissa raha-ahneille pukumiehille ja hänen henkensä olisi näin ollen vaarassa. Hänen pitäisi paeta. Hankkia turvapaikka, ennen kuin pääsisi hengestään.
Turvapaikka Länsi-Euroopasta, anteliaasta ja hyvätahtoisesta maasta. Maasta, kuten Suomi. Heikkisen hengitys alkoi kiihtyä. Suomessa kukaan ei saisi tietää työmiehen entisestä, pahasta elämästä, hän ajatteli. Työmies aloittaisi uuden elämän kunniallisena ihmisenä ja hakisi töitä hiljaisena ja kuuliaisena työmiehenä. Heikkinen vapisi vihasta. Hän uskoi teoriaansa työmiehen
edellisestä, pahan rypemästä elämästä täysin. Hän oli kuullut sellaisista ihmisistä, sutenöörien alihankkijoista, ja he tulivat yleensä köyhistä itä-Euroopan maista kuten Kosovosta. Kosovo on melko lähellä Turkkia, Heikkinen ajatteli. Työmies oli kotoisin Turkista. Kosovossa on myös muslimeja, Heikkinen jatkoi ajattelemistaan.
"Turkkihan on muslimivaltio?", hän kysyi työmieheltä hampaitaan hiljaa kiristellen pienen vaiteliaan mietinnän jälkeen.
"Joo. Paljon muslimi", työmies vastasi raskaasti hengittäen. Liikkeen ikkunasta paahtanut aurinko alkoi väsyttää häntä.
"Just just", Heikkinen vastasi nopeasti. Hän ei halunnut jutella liiaksi miehen kanssa. Heikkinen ei koskaan tykännyt olla kahden työmiehen kanssa. Miehen vanhat ja tummat piirteet olivat Heikkisen mielestä luonnottomat, eikä hän käsittänyt,
kuinka kukaan pystyi pitämään sellaisia ylipaksuja kulmakarvoja vapaaehtoisesti. Hän kuvitteli itsensä turkkilaiseen vankilaan, jossa häntä ruoskittaisiin ketjusta roikkuttaen, mutta hän sinnikkäästi kieltäytyisi hänen kulmakarvoihinsa kiinnitettävän paksut uudet kulmakarvat. Pian hän olisi verissään ja makaisi maalattialla vapisten, mutta olisi iloinen, että sai pitää omat,
luonnollisen vaaleat kulmakarvansa. Hänen mielestään paksut ja tummat kulmakarvat eivät olleet pelkästään epäinhimilliset, vaan myös hyvin rumat.
"Kuuma", työmies sanoi ja suojasi kasvonsa auringon helteeltä.
"Eikö sinun pitäisi olla tottunut kuumuuteen siellä sinun kotimaassasi" Heikkinen kysyi. Hän inhosi miehen suomenkieltä.
Vaivautuisi edes ääntämään, hän ajatteli. Työmies istuutui jakkaralle.
"Jos minä Turkissa, aurinko suotuisa. Ei rankaise näin. Vähän lämmin, mutta paljon tuuli. Täällä ei ilma, henki on vaikea."
"Senkö takia se Mikkonen joutui sinne sairaalaan?", Heikkinen kysyi yrittäen kääntää aiheen takaisin Mikkoseen. Häntä ei enää haluttanut keskustella Turkista tai sen sääolosuhteista.
"Mikkonen on sormi huono. Käsi.", Työmies näytti vasenta kättään ja koski sen kämmentä.
Heikkinen katsoi työmiehen rumaa kättä. Kämmen, hän korjasi mielessään. Hänen katseensa eksyi lautapinoon, jonka päällä oli pieni matkapuhelin.
"Kännykkä näyttää olevan vielä täällä", Heikkinen sanoi lautapinoon nyökäten. Työmies ei vastannut mitään, vaan nousi jakkaralta ja käveli takaisin kohti maalipurkkia, johon hän oli jättänyt siveltimensä.
Heikkinen katsoi häntä äkkiä vihaisesti.
"Miksi sä valehtelet?", hän kysyi työmiestä paheksuvasti katsoen. Työmies ei sanonut mitään. Hän jatkoi rutiininomaisesti seinän maalaamista.
"Voi perkele, mä puhun sulle. Vastaa".
"Sinä itse kysy Mikkonen, kun hän tule tänne", Työmies tyytyi vastaamaan.
Heikkinen kiehui raivosta. Hän halusi jotenkin kostaa työmiehelle tämän välinpitämättömän ja epäkunnioittavan aseenteen,
jolla hän käyttäytyi Heikkistä kohtaan.
"Kai sä tiedät, että minä tuon sinulle sinun leipäsi pöytään?", Heikkinen kysyi ivallisesti, ääni hieman täristen.
Työmies katsoi Heikkistä silmäkulmasta, mutta jatkoi maalaamistaan.
"Me suomalaiset, eurooppalaiset, annamme teille kolmannen maailman ihmisille ruokaa, jotta voisitte elää 40-vuotiaiksi.", Heikkinen sanoi hermostuneena.
Työmies kääntyi katsomaan Heikkistä. Hän laittoi siveltimen takaisin maalipurkkiin ja nosti etusormensa ylös. Heikkistä hermostutti enemmän. Hän muisteli aiemmin ajattelemiaan asioita työmiehestä ja hikipisarat nousivat hänenkin
otsalleen.
"Yksi", työmies sanoi, "Turkki ei kolmas maailma".
"Kaksi", työmies jatkoi nostaen toisen sormen ylös.
"Minä olen 60 vuotta.", hän sanoi ja kääntyi sen jälkeen takaisin kohti seinää.
Heikkinen ei vastannut mitään. Hän katsoi työmiestä hiljaa hetken. Hän katsoi tämän vahvoja niskakarvoja, isoja hartioita, likaista paitaa. Kainaloiden kohdalla oli isot märät läiskät. Työmiehen hiki sekoittui maalin hajuun ja niistä muodostui hiostavassa liikkeessä varsin epämiellyttävä haju.
Heikkinen katsoi hetken seinää. Turkkilainen teki selvää jälkeä. Lautapinon päällä ollut pieni matkapuhelin soi. Heikkinen katsoi puhelinta.
"Yksi asia on varmaa", hän sanoi.
"Teihin ei voi koskaan luottaa. Vaikka tekisitte kuinka siistiä jälkeä, teillä
on aina taipumusta valehteluun ja huijaamiseen, vaikkei siihen olisikaan mitään syytä. Ette pääse siitä koskaan." Tämän sanottuaan Heikkinen poistui liikkeestä.
Työmies käveli kohti puhelinta ja vastasi. Hän alkoi nauramaan ja puhui kovaan ääneen vierasta kieltä.
Ulkona helteessä Heikkinen törmäsi Mikkoseen, jolla oli käsi siteessä. Heikkinen yllättyi ja tiuski Mikkoselta missä hän oli ollut. Hän oli silminnähden iloinen nähdessään Mikkosen ja hänen hymylihaksensa olivat kovassa käytössä.
"Kävi pieni pipi", Mikkonen vastasi korkealla äänellä ja naurahtaen. Hänen hento ruumiinrakenteensa pakotti häntä seisomaan varsin
kevyesti.
"Mustafa sanoi, että mun kannattaisi niin kuin näyttää se tuossa Marian sairaalassa. Ihan vaan varmuuden vuoksi ja ne pisti
tähä tälläsen hienon siteen.", Mikkonen kertoi esitellen sidettä. Heikkinen hymyili harmistuneena.
"Missä sun kännykkäsi?", hän kysyi hellyyttävästi.
Mikkonen pyörähti ympäri näyttävästi..
"Takataskussa."
"Kenen kännykkä oli sitten liikkeessä? Samanlainen puhelin, kuin sinulla."
"Ah, se on Mustafan, kuinka niin?" Mikkonen kysyi.
Heikkinen läpsi ilmaa ja sanoi: "Antaa olla. Mun täytyy mennä nyt, mutta mä tulen käymään huomenna uudestaan, paremalla ajalla." Hän hymyili Mikkoselle ja käveli kohti autoaan. Aurinko porotti armottomasti ja liikkeen ikkunaan teipattu teksti "Tähän avataan Kebabia Palace" valkoisine taustoineen häikäisi silmiä.
--
Martti Heikkinen astui liikkeeseen. Sen tunkkainen haju verotti hengittämistä ja hän ihmetteli miten työmiehet, joita oli kaksi,
pystyivät työskentelemään siellä ilman hengitysteitä suojaavia välineitä. Tai Mikkonen ainakin. Toinen työmiehistä, jonka nimeä Heikkinen ei koskaan muistanut, eikä liiemmin välittänyt muistella, kasteli paksua maalaussivelintä valkoisessa maalissa. Osan seinästä hän
oli ehtinyt jo maalata. Heikkisen saavuttua työmies kääntyi katsomaan häntä. Aurinko paistoi
liikkeen ikkunasta sisään ja liikkeessä oli hiostavaa. Ulkona asfaltti kiilsi auringon säteistä. Työmiehen otsa punoitti ja hiki-
pisarat alkoivat erottua selvästi. Ne kasvoivat, kunnes ne liittyivät yhteen ja valuivat hänen ryppyisiä kasvoja pitkin leukaluuta kohti. Heikkinen katsoi häntä nopeasti.
"Missä työparisi, Mikkonen?"
Työmies jätti siveltimen maalipurkkiin ja taputti tottumuksesta käsiään.
"Sairaalassa", hän vastasi hitaasti.
"Pitääkö sun tehdä noin?", Heikkinen kysyi kättään nopeasti maalipurkkia kohti huiskaisten.
"Jättää sivellin tuolla lailla maalipurkkiin. Jos se vaikka uppoaa kokonaan sinne."
Työmies katsoi häntä sanomatta mitään.
"On se katso turhaa käydä ostamassa uusi, kun vanhakin toimisi ihan hyvin. Kunhan siitä osattaisiin pitää huolta", Heikkinen puolusteli. Työmies ei vieläkään vastannut mitään. Heikkinen katsoi häntä levottomasti katsekontaktia
vältellen ja tokaisi: "Milloin se Mikkonen tulee takaisin? En mä maksa sille ainaisesta vekottelusta. Tää paikka täytyy
saada pystyyn ensi kuuksi.Tätä vauhtia mitään ei koskaan saada valmiiksi".
Työmies hieroi käsiään ja kohautti olkapäitään. Hän käveli kohti jakkaraa, joka oli asetettu ulko-ovea vastapäätä. Jakkaran päällä oli käsiliina, jonka hän otti suuriin käsiinsä ja pyyhkäisi sillä hikisen kasvonsa. Heikkinen katsoi työmiehen
sormia, jotka pullottivat verisuonista ja arvista. Likaiset sormenalustat inhottivat häntä ja hän arvuutteli miehen menneisyyttä hetken aikaa. Heikkinen kuvitteli miehen savuisessa ja tunkkaisessa vuokrahuoneistossa yhdessä tummiin pukuihin pukeutuneiden miesten kanssa. Hän näki mielessään, kuinka työmies ja pukumiehet puhuivat hiljaa paksuilla äänensävyillään ja laskivat rahoja pienelle, likaiselle, rumalle pöydälle. Heikkinen kuvitteli työmiehen ottavan tukun rahaa
verisuonista ja arveista pullottavilla sormillaan, pikkusormessaan iso sormus, nauraen. Heikkinen pystyi jopa kuvittelemaan työmiehen naurun, joka olisi paksu ja käheä ja samaan aikaan vinkuva kuin sudella, vaikkei työmies koskaan nauranutkaan hänen seurassaan.
Työmies katsoi Heikkistä epäilevänä, aivan kuin aavistaen tämän ajatuksia. Heikkistä mies inhotti.
Hän pystyi kuvittelemaan työmiehen lähtevän tunkkaisesta ja savuisesta vuokrahuoneistosta rahat taskussaan
salaperäisesti hymyillen. Hänen suljettua ulko-oven, vuokrahuoneiston sisältä kuuluisi nuoren naisen kirkunta, mutta työmies kulkisi tyyneesti ja tasaisesti eteenpäin, välittämättä. Heikkinen uppoutui kuvitelmiinsa täysin ja hänen
mielikuvituksensa alkoi hiljalleen laukata lujempaa. Hän näki mielessään mitä tapahtuisi seuraavaksi. Pian työmies ei enää
löytäisi nuoria naisia helposti ja hän joutuisi keksimään itselleen toisen keinon elää. Tämä tulisi olemaan vaikeata kouluttautumattomalle. Ehkä hänen seurassaan vuokrahuoneistossa olleet pukumiehet lainaisivat hänelle rahaa, auttaisivat aluksi. Mutta eivät ikuisesti. Jossain vaiheessa työmiehen täytyisi maksaa heille takaisin ja ilman uusia nuoria naisia se ei onnistuisi. Varkaaksi
tai kerjäläiseksi työmiehestä ei olisi ollut. Pian hän olisi korviaan myöten veloissa raha-ahneille pukumiehille ja hänen henkensä olisi näin ollen vaarassa. Hänen pitäisi paeta. Hankkia turvapaikka, ennen kuin pääsisi hengestään.
Turvapaikka Länsi-Euroopasta, anteliaasta ja hyvätahtoisesta maasta. Maasta, kuten Suomi. Heikkisen hengitys alkoi kiihtyä. Suomessa kukaan ei saisi tietää työmiehen entisestä, pahasta elämästä, hän ajatteli. Työmies aloittaisi uuden elämän kunniallisena ihmisenä ja hakisi töitä hiljaisena ja kuuliaisena työmiehenä. Heikkinen vapisi vihasta. Hän uskoi teoriaansa työmiehen
edellisestä, pahan rypemästä elämästä täysin. Hän oli kuullut sellaisista ihmisistä, sutenöörien alihankkijoista, ja he tulivat yleensä köyhistä itä-Euroopan maista kuten Kosovosta. Kosovo on melko lähellä Turkkia, Heikkinen ajatteli. Työmies oli kotoisin Turkista. Kosovossa on myös muslimeja, Heikkinen jatkoi ajattelemistaan.
"Turkkihan on muslimivaltio?", hän kysyi työmieheltä hampaitaan hiljaa kiristellen pienen vaiteliaan mietinnän jälkeen.
"Joo. Paljon muslimi", työmies vastasi raskaasti hengittäen. Liikkeen ikkunasta paahtanut aurinko alkoi väsyttää häntä.
"Just just", Heikkinen vastasi nopeasti. Hän ei halunnut jutella liiaksi miehen kanssa. Heikkinen ei koskaan tykännyt olla kahden työmiehen kanssa. Miehen vanhat ja tummat piirteet olivat Heikkisen mielestä luonnottomat, eikä hän käsittänyt,
kuinka kukaan pystyi pitämään sellaisia ylipaksuja kulmakarvoja vapaaehtoisesti. Hän kuvitteli itsensä turkkilaiseen vankilaan, jossa häntä ruoskittaisiin ketjusta roikkuttaen, mutta hän sinnikkäästi kieltäytyisi hänen kulmakarvoihinsa kiinnitettävän paksut uudet kulmakarvat. Pian hän olisi verissään ja makaisi maalattialla vapisten, mutta olisi iloinen, että sai pitää omat,
luonnollisen vaaleat kulmakarvansa. Hänen mielestään paksut ja tummat kulmakarvat eivät olleet pelkästään epäinhimilliset, vaan myös hyvin rumat.
"Kuuma", työmies sanoi ja suojasi kasvonsa auringon helteeltä.
"Eikö sinun pitäisi olla tottunut kuumuuteen siellä sinun kotimaassasi" Heikkinen kysyi. Hän inhosi miehen suomenkieltä.
Vaivautuisi edes ääntämään, hän ajatteli. Työmies istuutui jakkaralle.
"Jos minä Turkissa, aurinko suotuisa. Ei rankaise näin. Vähän lämmin, mutta paljon tuuli. Täällä ei ilma, henki on vaikea."
"Senkö takia se Mikkonen joutui sinne sairaalaan?", Heikkinen kysyi yrittäen kääntää aiheen takaisin Mikkoseen. Häntä ei enää haluttanut keskustella Turkista tai sen sääolosuhteista.
"Mikkonen on sormi huono. Käsi.", Työmies näytti vasenta kättään ja koski sen kämmentä.
Heikkinen katsoi työmiehen rumaa kättä. Kämmen, hän korjasi mielessään. Hänen katseensa eksyi lautapinoon, jonka päällä oli pieni matkapuhelin.
"Kännykkä näyttää olevan vielä täällä", Heikkinen sanoi lautapinoon nyökäten. Työmies ei vastannut mitään, vaan nousi jakkaralta ja käveli takaisin kohti maalipurkkia, johon hän oli jättänyt siveltimensä.
Heikkinen katsoi häntä äkkiä vihaisesti.
"Miksi sä valehtelet?", hän kysyi työmiestä paheksuvasti katsoen. Työmies ei sanonut mitään. Hän jatkoi rutiininomaisesti seinän maalaamista.
"Voi perkele, mä puhun sulle. Vastaa".
"Sinä itse kysy Mikkonen, kun hän tule tänne", Työmies tyytyi vastaamaan.
Heikkinen kiehui raivosta. Hän halusi jotenkin kostaa työmiehelle tämän välinpitämättömän ja epäkunnioittavan aseenteen,
jolla hän käyttäytyi Heikkistä kohtaan.
"Kai sä tiedät, että minä tuon sinulle sinun leipäsi pöytään?", Heikkinen kysyi ivallisesti, ääni hieman täristen.
Työmies katsoi Heikkistä silmäkulmasta, mutta jatkoi maalaamistaan.
"Me suomalaiset, eurooppalaiset, annamme teille kolmannen maailman ihmisille ruokaa, jotta voisitte elää 40-vuotiaiksi.", Heikkinen sanoi hermostuneena.
Työmies kääntyi katsomaan Heikkistä. Hän laittoi siveltimen takaisin maalipurkkiin ja nosti etusormensa ylös. Heikkistä hermostutti enemmän. Hän muisteli aiemmin ajattelemiaan asioita työmiehestä ja hikipisarat nousivat hänenkin
otsalleen.
"Yksi", työmies sanoi, "Turkki ei kolmas maailma".
"Kaksi", työmies jatkoi nostaen toisen sormen ylös.
"Minä olen 60 vuotta.", hän sanoi ja kääntyi sen jälkeen takaisin kohti seinää.
Heikkinen ei vastannut mitään. Hän katsoi työmiestä hiljaa hetken. Hän katsoi tämän vahvoja niskakarvoja, isoja hartioita, likaista paitaa. Kainaloiden kohdalla oli isot märät läiskät. Työmiehen hiki sekoittui maalin hajuun ja niistä muodostui hiostavassa liikkeessä varsin epämiellyttävä haju.
Heikkinen katsoi hetken seinää. Turkkilainen teki selvää jälkeä. Lautapinon päällä ollut pieni matkapuhelin soi. Heikkinen katsoi puhelinta.
"Yksi asia on varmaa", hän sanoi.
"Teihin ei voi koskaan luottaa. Vaikka tekisitte kuinka siistiä jälkeä, teillä
on aina taipumusta valehteluun ja huijaamiseen, vaikkei siihen olisikaan mitään syytä. Ette pääse siitä koskaan." Tämän sanottuaan Heikkinen poistui liikkeestä.
Työmies käveli kohti puhelinta ja vastasi. Hän alkoi nauramaan ja puhui kovaan ääneen vierasta kieltä.
Ulkona helteessä Heikkinen törmäsi Mikkoseen, jolla oli käsi siteessä. Heikkinen yllättyi ja tiuski Mikkoselta missä hän oli ollut. Hän oli silminnähden iloinen nähdessään Mikkosen ja hänen hymylihaksensa olivat kovassa käytössä.
"Kävi pieni pipi", Mikkonen vastasi korkealla äänellä ja naurahtaen. Hänen hento ruumiinrakenteensa pakotti häntä seisomaan varsin
kevyesti.
"Mustafa sanoi, että mun kannattaisi niin kuin näyttää se tuossa Marian sairaalassa. Ihan vaan varmuuden vuoksi ja ne pisti
tähä tälläsen hienon siteen.", Mikkonen kertoi esitellen sidettä. Heikkinen hymyili harmistuneena.
"Missä sun kännykkäsi?", hän kysyi hellyyttävästi.
Mikkonen pyörähti ympäri näyttävästi..
"Takataskussa."
"Kenen kännykkä oli sitten liikkeessä? Samanlainen puhelin, kuin sinulla."
"Ah, se on Mustafan, kuinka niin?" Mikkonen kysyi.
Heikkinen läpsi ilmaa ja sanoi: "Antaa olla. Mun täytyy mennä nyt, mutta mä tulen käymään huomenna uudestaan, paremalla ajalla." Hän hymyili Mikkoselle ja käveli kohti autoaan. Aurinko porotti armottomasti ja liikkeen ikkunaan teipattu teksti "Tähän avataan Kebabia Palace" valkoisine taustoineen häikäisi silmiä.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Heikkinen on novellissa juuri niin säälittävä hahmo, kuin suomalainen työnjohtaja osaa. Ajatuskulkuineen hän lähentelee tragikoomista.
"...,eikä hän käsittänyt,
kuinka kukaan pystyi pitämään sellaisia ylipaksuja kulmakarvoja vapaaehtoisesti."
Nämä ovat tällaisia Heikkisen omia pinttymiä. Eikä hän ole valitettavasti ainoa, jolla niitä on. Toisilla on halua ymmärtää asioita, ja toiset tuntuvat nauttivan väärässä olemisesta.
Mutta kebab maistuu.
Ihan kelpo tarina. Se Heikkinen taitaa olla itse homo, vai kuinka?
Kirjoitat surkeaa suomea tosin.