Ihmiset kuin vuoret,
vanhat sekä nuoret,
tulee vastaan kadulla,
tiellä sekä ladulla.
Minä menen maalle,
maalle autuaalle,
seuraan oravien,
metsän asujien.
Surukseni huomaan
eron luojanluomaan:
Täällähän on hätä,
syödään petäjätä!
Pientä oksanpätkää
kuten siellä sätkää
maa on mustanansa.
Oravien kansa
ryhtynyt on työhön.
Niinkuin valo yöhön
tulee yksin siitä,
eikä sekään riitä.
vanhat sekä nuoret,
tulee vastaan kadulla,
tiellä sekä ladulla.
Minä menen maalle,
maalle autuaalle,
seuraan oravien,
metsän asujien.
Surukseni huomaan
eron luojanluomaan:
Täällähän on hätä,
syödään petäjätä!
Pientä oksanpätkää
kuten siellä sätkää
maa on mustanansa.
Oravien kansa
ryhtynyt on työhön.
Niinkuin valo yöhön
tulee yksin siitä,
eikä sekään riitä.
Vastaukset 3
Vanhimmat
takaisin palstalle. Oravia seurailen ikkunasta ja hyvinsyöneiltä näyttävät täällä nämä kaupunkioravat. Käpyjä riittää.
Paluu on vaikeaa, mutta rohkaisu auttaa. Runo on vaatimaton havainto luonnon karusta kamppailusta ja erosta kaupunki-ihmisen elämään. Käpykato ja nälänhätä on totta täällä. Toki kaupunkioravien elämä on helpompaa.
Hienoa, että olet taas tullut palstalle viemään lukijoitasi runosi myötä keskelle luontoa...sen arkea ja karuutta. Luonto on niin moninainen...karu ja kaunis yhtaikaa.
Ja miten se "lääkitseekään" ihmismieltä olemalla juuri sitä, mitä se on.