Mulla on ollut masennusta jo pidemmän aikaa. Viimeviikolla tuntui todella vaikealta, oloni oli todella levoton ja stressaantunut vaikka ei edes ollut mitään syytä siihen. Sitten perjantaina kävin saunassa. Aloin rukoilemaan. Siinä meni varmaan puolituntia, silmät kiinni puhuin Jumalalle mielessäni kaikesta mitä mulle on tapahtunut ja millainen olo on tällä hetkellä ja pyysin apua. Kun tulin saunasta, oloni oli todella rauhallinen ja rentoutunut. Siis aivan kuin olisi ottanut alkoholia sen verran, että rentoutuu. En kyllä silloin ottanut mitään :D Silloin kaikki ikävä oli poistunut mielestäni ja masennuskin oli poistunut. Siis olo oli aivan mahtava! Normaalisti siis saunan jälkeen oloni ei muuttunut pätkääkään. Mutta tällä kertaa olin kuin eri ihminen. Ja tänäänkin masennusta ei ole ollut. Masennus on poissa. En ole ennen uskonut edes Jumalaan, ja pidin uskovaisia ihmisiä jotenkin tyhminä. Mutta nyt alan ymmärtämään heitä.
Kannattaa koittaa rukoilla silloin kun on paha olla, mutta se pitää tulla suoraan sydämmestä! Jotkut voivat nyt varmaankin pitää minua ihan häiriintyneenä paskanpuhujana, mutta tämä on täysin totta! Ja olen 16-vuotias poika.
Kannattaa koittaa rukoilla silloin kun on paha olla, mutta se pitää tulla suoraan sydämmestä! Jotkut voivat nyt varmaankin pitää minua ihan häiriintyneenä paskanpuhujana, mutta tämä on täysin totta! Ja olen 16-vuotias poika.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Pidän sinua tyyppinä, joka on ikäisekseen varsin oivaltava ja filosofinen!
Hyvä, että masennus helpotti. Itse en ole ollut koskaan masentunut, mutta uskoisin että se on aivan hirveää.
Koska nykyäänhän ei tiedä, onko kehu kehumista vai sarkamia, niin selvennän asiaa: Se oli kehumista. Kaikkea hyvää sinulle :)
En ollut koskaan uskonut jumalaan. Mutta se alkoi, kun koirani sairastui syöpään. Rukoilin ja rukoilin, mutta kun koirani kuoli, menetin uskon. Pian aloitin sen uudestaan. Tai en ole varma, rukoilinko jumalaa, vai jotain muuta, vai pyysinkö neuvoja ja lohdutusta joltain, josta en tiedä mitään.
Nyt monien surun täyteisten vuosien jälkeen olen jälleen tavattoman masentunut. Mitään syytä ei ole, ellei ota huomioon sitä, etten nää elämässä mitään järkeä. Sitä on vaikea selittää. Minä mietin liikaa kaikkea. On ahdistava tunne, kun tietää, että kaikki rakentuu pienen pienistä atomeista ja koska tahansa voi tapahtua mitä tahansa. Toisaalta minussa on toinen puoli, joka on ruvennut jälleen uskomaan, tällä kertaa kaikkien elävien henkiin.
Sinä et ole häiriintynyt, mutta hitto vie minä olen. Kolmetoista vuotiaan tytön ei kuulu puhua näin, eikä murenhtia ihan kaikkea. Onneksi olen hullu, joka on vaarallinen vain itselleen, en edes halua aiheuttaa kenellekkään surua, joten yritän elää normaalisti ja olla kertomatta kellekkään. Tämä on masennus, jonka vain itse voi parantaa, ei jumala, ei äiti maa, ei henget...