En kaipaile neuvoja - ehkäpä enemmänkin keskukstelua kokemuksista omista parisuhteistanne, ja kuinka tappelut ja riidat lopulta selviävät - vai selviävätkö?
Me ollaan paraikaa riidoissa (murrr) jostain ihan turhasta. Mä olen rauhallinen kuin viilipytty, mua ei saa pienestä suuttumaan, hermostumaan tai hätkähtämään, mutta toinen taas, HUH. Milloin hiussuortuva onkin väärään ilmansuuntaan kallellaan, milloin mitäkin, niin jo on päivä paska ja koko suhdekin paska. Äivän yhtäkkiä.
Ei olla ihan teinejä ja siksi tämä turhauttaakin. Eikö aikuinen nainen osaisi jo hieman hillitä tota temperamenttiään?
MItään väkivaltaa riitoihin ei liity. Pelkkää puhetta ja kovin ikävää sellaista. Vielä on kaikki lopulta sovittu, mutta en voi tässä turhautumisen huipulla ymmärtää, mikä hyöty on vetää joku pikkujuttu niin yli, että lopulta ollaan jo asuntoa myymässä?
Tästäkin on puhuttu - senkun raivoaa ja on vittuunnuksissaan, mutta panokset hieman pienemmälle. Mä jotenkin tunnun katoavan maailmasta, kun vitutus iskee. Ihan sama mulle ja meille, asunnolle, koirille ja muulle.
Olen itse ollut joskus kuuntelemassa objektiivisena vastavaa ja heti löytyisi oivat keinot tähän - lähde vetään. Niin mun pitäiskin välillä kun puheita kuuntelee, mutta kun riita lähtee aina poikkeuksetta jostain turhasta ja siinä huumassa vaan unohtuu, kuinka hyvin meillä kaikki oikeesti on.
Ja kun oikeasti onkin. En nyt vain päässäni kuvittele. Ja kun nyt on asuntoa, omaisuutta ja karvaisia holhottaviakin. On tää munkin elämä ja oikeasti hyvä sellainen. En mä tästä halua lähtee vaan vetään, kun toisella on vaan huono päivä tai pari.
Tyttöystäväni on oikein herttainen, rakastava ja turvallinen muuten. Kun hän suuttuu, hän on kuin eri ihminen. Hän ei tunne mitään, on todella kylmä, hänelle ei voi puhua. Sitten kun hän leppyy, asiat saadaan kuntoon. Välillä niin vaan ärsyttää, että mun pitää aina suostua juttelemaan lopulta, ymmärtää hänen luonnettaan ja elää taas onnellisena.
Olenhan mä onnellinen, mutta ei nämä riidat unohdu vaikka sovitaankin. Pelkään, että näiden jatkuva läsnäolo pilaa sen kaiken hyvän. Voinko mä oikeasti rakastaa vaan?
Tilnateen mahdottomuudestakin ollaan puhuttu ja riidat pysyykin poissa, mutta kun liikaa (?) aikaa taas menee, koko juttelu on unohdettu. Taas saadaan palata samaan kaavaan ja olla ilkeitä ja kylmiä.
Otan tässä nyt pari kaljaa ja oottelen tyttöystävän omilta höyrynheittoreissuiltaan kotiin. Toivotaan taas hedelmällistä keskustelua, mtta pelätään pahinta. Jestas.
Me ollaan paraikaa riidoissa (murrr) jostain ihan turhasta. Mä olen rauhallinen kuin viilipytty, mua ei saa pienestä suuttumaan, hermostumaan tai hätkähtämään, mutta toinen taas, HUH. Milloin hiussuortuva onkin väärään ilmansuuntaan kallellaan, milloin mitäkin, niin jo on päivä paska ja koko suhdekin paska. Äivän yhtäkkiä.
Ei olla ihan teinejä ja siksi tämä turhauttaakin. Eikö aikuinen nainen osaisi jo hieman hillitä tota temperamenttiään?
MItään väkivaltaa riitoihin ei liity. Pelkkää puhetta ja kovin ikävää sellaista. Vielä on kaikki lopulta sovittu, mutta en voi tässä turhautumisen huipulla ymmärtää, mikä hyöty on vetää joku pikkujuttu niin yli, että lopulta ollaan jo asuntoa myymässä?
Tästäkin on puhuttu - senkun raivoaa ja on vittuunnuksissaan, mutta panokset hieman pienemmälle. Mä jotenkin tunnun katoavan maailmasta, kun vitutus iskee. Ihan sama mulle ja meille, asunnolle, koirille ja muulle.
Olen itse ollut joskus kuuntelemassa objektiivisena vastavaa ja heti löytyisi oivat keinot tähän - lähde vetään. Niin mun pitäiskin välillä kun puheita kuuntelee, mutta kun riita lähtee aina poikkeuksetta jostain turhasta ja siinä huumassa vaan unohtuu, kuinka hyvin meillä kaikki oikeesti on.
Ja kun oikeasti onkin. En nyt vain päässäni kuvittele. Ja kun nyt on asuntoa, omaisuutta ja karvaisia holhottaviakin. On tää munkin elämä ja oikeasti hyvä sellainen. En mä tästä halua lähtee vaan vetään, kun toisella on vaan huono päivä tai pari.
Tyttöystäväni on oikein herttainen, rakastava ja turvallinen muuten. Kun hän suuttuu, hän on kuin eri ihminen. Hän ei tunne mitään, on todella kylmä, hänelle ei voi puhua. Sitten kun hän leppyy, asiat saadaan kuntoon. Välillä niin vaan ärsyttää, että mun pitää aina suostua juttelemaan lopulta, ymmärtää hänen luonnettaan ja elää taas onnellisena.
Olenhan mä onnellinen, mutta ei nämä riidat unohdu vaikka sovitaankin. Pelkään, että näiden jatkuva läsnäolo pilaa sen kaiken hyvän. Voinko mä oikeasti rakastaa vaan?
Tilnateen mahdottomuudestakin ollaan puhuttu ja riidat pysyykin poissa, mutta kun liikaa (?) aikaa taas menee, koko juttelu on unohdettu. Taas saadaan palata samaan kaavaan ja olla ilkeitä ja kylmiä.
Otan tässä nyt pari kaljaa ja oottelen tyttöystävän omilta höyrynheittoreissuiltaan kotiin. Toivotaan taas hedelmällistä keskustelua, mtta pelätään pahinta. Jestas.
Vastaukset 12
Vanhimmat
Yleensä esittämäsi asia johtuu kaiken takana olevasta tyytymättömästä tilanteesta. Kuvailemassasi suhteessa on puhumattomia asioita ja ne tulevat ilmi "typerinä" riitoina. Teidän pitäsi pystyä puhumaan mikä oikeasti toista v*****.
Tiedän, ei ole helppoa ja siksi kannattaa mennä parisuhdeneuvojalle.
Et halunnut neuvoja, mutta niitä nyt sait, koska mikään muu ei noissa riidoissa auta.
ehdotti. Ei vielä parisuhdeneuvojaa, koska en näe, että olemme siinä pisteessä. Mutta samaa sanoo, että jospa takana on jotain muuta.
Emme ole todellakaan enää niin nuoria, että "ei vaan huvita". On yhteistä omaisuutta. Ollaan käyty läpi suruja ja iloja. Mielestäni pystymme kyllä puhumaan. Ei toki silloin kun tyttöystävä vaipu tähän vihatranssiinsa.
Mielelläni olisin tietoinen siitä muusta jos jotain takana on. Olen sitäkin kysynyt, koska se olisi loogisinta. Joko hän valehtelee tai mitään ei oikeasti ole. On vain tämä tapa vihastua, jolle ei voi muka mitään.
Ja kun tosiaan ollaan muuna aikana niin rakaksia ETTÄ. ei edes mitenkään kuihtuneita suhteeseemme tai tottuneita toisiimme. Jaksamme sanoa rakastan joka päivä spontaanisti - kumpikin.
Riidat vaan syö mua ja varmasti kohta mun pyyteettömiä tunteita. Olenko kohta tosissani rakkaudentunnoissani? Koskahan en enää sitä edes sano.
Yritän parhaani mukaan siedettää itseäni tai olla kuulematta mitään, kun tätä tapahtuu. Jonkunaikaa, jonkunaikaa..
Lähinnä en haluunut neuvoja siksi, koska itsehän me tämän sotkun kuitenkin joudumme setvimään. Ja mieluummin juuri omin keinoin, mihin nyt ikinä ajaudutaankin. Kaiken pitää olla aitoa, mutten kaikki on ihan turhaa.
Mielestäni olette siinä pisteessä josta ei enää omin neuvoin ratkaisuun päästä.
"On yhteistä omaisuutta. Ollaan käyty läpi suruja ja iloja. Mielestäni pystymme kyllä puhumaan"
Rakkaalle on aina vaikea sanoa negatiivisia asioita, olkoon se kuinka vähäpätöistä hyvänsä. Pelkkä hammastahnatuubin puristaminen väärästä kohdasta voi ärsyttää toista todella paljon, mutta kertooko sen toiselle? Harva sanoo asiasta, se tuntuu niin mitättömältä, silti se aina ärsyttää ja se purkautuu sitten jollain muulla sanomisella ulos.
Yhden keinon tiedän millä voi asioita selvittää, mutta siinäkin pitää olla rehellinen ja sanoa mitä todella tuntee/ajattelee:
Molemmat kirjoittaa toisesta 5 positiivista ja 5 negatiivista asiaa. Niitä ei tarvitse kirjoittaa samantien, sovitaan vaikka että viikon aikana on löydyttävä 5 pos ja 5 neg juttua toisesta. Vaihdatte papereita ja keskustelette niistä. Toimii jos molemmat on todellakin rehellisiä toisilleen.
meillä oli aivan samanlainen tilanne joskus. en vain enää jaksanut häntä koska tiesin että hänellä oli oikeasti joku hätänä. ei vaan suostunut kertomaan ja raivosi minulle. loukkasin häntä aivan törkeällä tavalla ihan tiedostaen ja hän suuttui pahasti. sitten kun hän vähän leppyi ja tuli puhumaan minulle saattiin kaikki aisat selvitettyä. hyvin onnellisia siitä lähtien taas :)
No liittyvätkö ne naisystäväsi mielialan rajut vaihtelut kuukautiskiertoon?
Hormonithan saa tasapainoon hormonihoidolla, jos ei muu auta.
Toinen neuvo ja kai se parempi: menkää jollekin ammattiauttajalle/parisuhde terapeutille juttelemaan. Ulkopuoliselle puhuminen voi laukaista yllättävän paljon ja yhtäkkiä.
Ihan ensimmäiseksi, kyllä sinun on ymmärrettävä tyttöystäväsi luonnetta ja purkauksia, suostuttava lopulta juttelemaan. Ilman muuta.
Onko niin, että jos heti alkuun suostuisit juttelemaan asioista, niin tyttöystäväsi purkausta ei syntyisi?
Toisaalta on niin, ettei kannata luokitella toisen suuttumuksen kohteita pieniksi asioiksi, mitättömiksi, sillä ne ihan oikeasti saattavat olla rakkaallesi suuria asioita.
Toki aikuisena ihmisenä tunnistat, JOS kysymyksessä on jokin "peitesuuttuminen", mutta toisaalta ei myöskään kannata liian heppoisin perustein leimata toisen suuttumuksen aiheita joksikin muuksi kuin mistä toinen sanoo suuttuvansa. Itselläni on ikävä kokemus, kun suutuin jostain, niin toinen väitti, etten suuttunutkaan oikeasti siitä, vaan jostain ihan muusta. Tämä oli erittäin turhauttavaa, koska suutuin juuri siitä, mistä ilmaisinkin suuttumukseni. Suhde loppui juuri näihin vaikeuksiin, kun toinen ei uskonut minua.
On myös sellaisia ihmisiä, jotka omassa itsekkyydessään haluaisivat, että kaikki menisi juuri heidän tavallaan. Hammastahnaa puristettaisiin juuri siitä paikasta, mistä he haluavat. Näissä tapauksissa kannattaisi tehdä yhteiset pelisäännöt, sillä toisen ehdoilla ei ole kenenkään tarpeellista elää, eikä ketään alistaa omaan tahtoonsa. Kompromisseja toki pitää osata tehdä. Yhteiselämä ei saa olla toisen kyttäämistä ja nipottamista, vaan hyväksyntää. Pitää päättää ollako oikeassa vaiko onnellinen.
Se että olette riitojen välissä rakastavia, on ihan normaalia. Ei saisi sekoittaa riitaisaa hetkeä tavalliseen elämään, eikä antaa omaa rakkauttaan toiseen riidan tuhota. Joillain ihmisillä on taipumus riidassa liioitteluun....myydään tosiaan jo yhteistä omaisuutta sen vuoksi, että toinen unohti viedä roskapussin. Tässä tapauksessa tulisi rauhan aikana istua ja keskustella riitelemisestä. Siihenkin voi kehittää yhteiset pelisäännöt. Esim. riidassa ei saa ottaa esiin mitään muita asioita kuin riideltävä aihe. Muuten ihmiset ovat erilaisia tempperamentiltaan ja sinällään toisiaan kasvattavia.
heh.. tyttöystäväs kuulostaa ihan..oinaalta..
Voisin kirjoittaa romaanin verran siitä, miten olen itse katsellut muutaman vuoden samankuuloista tilannetta hyvin läheisessä ystäväpariskunnassani.
En tahdo alkaa neuvomaan, en ole oikea ihminen siihen ja muutoinkin, ihmisten pitää selvittää asiansa itse.
Mutta sen oin sanoa, ettei asia tuosta helpotu eikä parane ellei kumppanisi todella tahdo muuttua ja tähän tarvitaan ehkä ulkopuolista apua.
Sen tahtoisin vielä sanoa, ihan vinkkinä, että ystäväni, jonka vaimo kuulostaa hyvin samankaltaiselta kuin sinun vaimosi on nyt muutaman vuoden jälkeen hyvin uupunut. Silti kuitenkin edelleen rakastaa vaimoaan ja jaksaa yrittää, vaikka minusta hän on jo tehnyt kaikkensa ja olisi ehkä syytä päästää menemään, hän ansaitsisi kumppanin jonka kanssa vietää harmoonista elämää, ilman jokapäiväistä pelkoa siitä, että minkä vuoksi vaimo milloinkin vinksahtaa.
tilanne, että tunteet paloi kirkkaalla liekillä kun niikseen tuli. Olihan se väsyttävää kun yhtäkkiä saattoi mieliala mennä taivaasta maanrakoon jonkin naurettavan asian takia.
Me tajuttiin aika pian että vaikka muuten menee htyvin, täytyy tuokin asia korjata. Ja ei muuta kuin istumaan ja puhumaan miksi se kiukku tulee niin kauheella voimalla.
Ja me saatiin homma toimimaan. Mä en ennen ole osannu riidellä oikein, olen ollut mielummin hiljaa. Nyt jos alkaa turhuuksiin mennä, sanon aika napakasti että sopii lopettaa. Ja meillä siis homma pysyy käsissä koska itse opettelin sanomaan enkä vain hyväksymään.
Riidat on poissa ja suhde terve ja potra.
Kannattaa opetella riitelemään oikein.
samankaltaisessa tilanteessa - tosin naisystäväni ei ollut aivan noin temperamenttinen, miltä omasi kuulostaa.
Tilanne oli kuitenkin samankaltainen. Minä olen ihmisenä aikalailla rauhallinen ja kärsivällinen. Minua eivät pienet asiat hetkauta (ehkä siksi, että olen elämässäni kohdannut paljon suurempiakin vaikeuksia ja ongelmia). Millään pikkujutuilla ei ole minulle yleensäkään mitään väliä, enkä ikinä jaksaisi alkaa etsimään riitaa esim. hammastahnaputkilon puristamisesta, tai muusta yhtä tyhjänpäiväisestä. Omasta mielestäni olen sopeutuvainen ihminen, jonka kanssa on helppo elää - jos niin haluaa.
Entinen tyttöystäväni sen sijaan hermostui (mielestäni) aivan uskomattomista asioista. Kohtaus saattoi alkaa siitä, että minä lauloin itsekseni kotona, tai että olin unohtanut laittaa riiseihin suolan keittäessä (koska itse en ollut käyttänyt suolaa, unohdin sen helposti).
En ollut koskaan aikaisemmin seurustellut yhtä temperamenttisen ihmisen kanssa, enkä koskaan tiennyt, miten minun pitäisi reagoida. Lähinnä katsoin suu auki toisen vaahtoamista, ja mietin, että mitä ihmettä?!? Usein pahoitin mieleni, kun minulle alettiin huutaa mielestäni ilman syytä jostain pikkuasiasta, ja usein vieläpä silloin, kun olin yrittänyt tehdä jotain toisen hyväksi - esimerkiksi laittaa ruokaa, kun toinen oli töissä. Se ei sitten ollutkaan toisen mielestä kelvollista.
Olen hyvin analyyttinen ihminen ja ihmettelin ja mietin paljon (siis aikoinaan) entisen tyttäystäväni käyttäytymismalleja. En oikein tiennyt, pitäisinkö häntä lapsellisena vai voiko joku ihminen oikeasti olla sellainen? Usein suljin itseni jotenkin tilanteen ulkopuolelle hänen aloittaessaan raivoamisen, ajattelin vain, että nyt minua lähinnä naurattaa, etten jaksa välittää tuollaisista lapsellisuuksista... Että menköön toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos tuo raivoaminen ja nalkuttaminen.
Eniten ihmettelin sitä, eikö toinen voinut ollenkaan ymmärtää, että hän pahoitti usein mieleni kohtauksillaan. Anteeksipyyntöjä oli turha odottaa, ja itse piti aina aloittaa tilanteiden käsitteleminen ja niistä puhuminen. Tunsin olevani kuin terapeutti! Oma paha olo piti sulkea ulkopuolelle, kun yritti rauhoitella toista ja miettiä päänsä puhki, mistä milloinkin mahtoi olla kysymys, oliko hermostumisen aihe oikeasti se mitä väitettiin vai oliko taustalla jotain muuta...
Yritin ymmärtää ja ymmärtää, ja kyllä olo kieltämättä oli aina välillä vaikea. Kun matkustin jonnekin, esimerkiksi kotiini toiselle paikkakunnalle muutamaksi päiväksi lomalla, sain puhua yökaudet puhelimessa, lohdutella ikävässä ja sovitella... Olen luonteeltani kiltti ihminen, ja yritän parhaani ollakseni toiselle hyvä. Kun rakastin, niin yritin aina nähdä kaikkien asioiden taakse ja ymmärtää, loputtomiin...
Entinen naisystäväni on aivan upea nainen ja ihana ihminen. Hänessä on paljon hyviä puolia, temperamenttia vain riittää yli laidan ja muillekin asti. Me, kiltti ja temperamenttinen, emme ehkä sopineet hirveän hyvin toisillemme... Hän olisi kaivannut minulta enemmän "munaa", että olisin puolestani joskus suuttunut, räyhännyt tai kiukutellut hänelle. Minä en vain nähnyt mitään syytä sellaiselle käytökselle, minulla oli kaikki hyvin. Minusta tuntuu turhalta pilata oma ja toisen päivä turhalla räyhäämisellä.
En myöskään halunnut leikkiä rajoja asettavia vanhempia, sanoa että seis seis, stop ja nyt saa riittää... Mielestäni aikuisen ihmisen pitäisi itse osata hillitä itsensä ja lopettaa silloin kun on sen aika. Toisaalta olin kuitenkin "holhoavassa" asemassa, selvittelin toisen tunteita ja maanittelin puhumaan ja keskustelemaan.
Ehkä se luo naisille jotain turvallisuutta, että on joku, joka sanoo missä rajat menevät ja myös näyttää ne. Sen sijaan että yritin jatkuvasti ymmärtää, olisi pitänyt tehdä selvät rajat. Kysymys ei ole siitä, etteikö minusta sellaiseen olisi... En vain käsittänyt, mitä minulta odotettiin. Eron kynnyksellä toinen vasta sanoi, että "Kun sinä et ikinä sano edes kunnolla vastaan: kiukuttelisitpa joskus kuten minä!" Silloin minä sanoin, että täältä tulee sitten mitä neiti tilaa: kyllä minulla yksi nainen pysyy kurissa, jos se on kerran siitä kiinni. En vain ymmärtänyt, että aikuinen ihminen kaipailee komentelijaa.
Suhde kaatui muuhunkin kuin vain tähän asiaan. Loppuajoista ja suhteen päättymisen jälkeen (olemme pysyneet hyvinä ystävinä) olen kuitenkin ottanut toisenlaisen linjan exän käsittelyn suhteen. Se minun olisi täytynyt ymmärtää jo aiemmin, mutten ollut koskaan aiemmin kohdannut moista. Niin naurettavalta kuin se kuulostaakin, niin tämä nainen on onnellinen vasta kun hänelle osoittaa paikkansa! Tätä en olisi koskaan kuvitellut joutuvani sanomaan, sillä minulla ei ole mitään tarvetta asettaa raja-aitoja toiselle.
-- muuten joudutte perikatoon:)