Tässä taas eräs hetki, iloksenne tai kauhuksenne:
Ukonilmaa
Reppu painoi selkääni. Asfaltti hohkasi päivän kuumuutta kasvoilleni. Ympärilläni maailma tuntui kutistuvan. Kostea helle kääri minut sisäänsä. Ilmassa oli myrskyn painostava aavistus. Kuulin terävinä jokaisen kengänkorkoni kopsahduksen. Taivas tikitti, valmiina räjähtämään. Tuhansia kelloja kesänsinisellä taivaalla. Naurahdin itselleni, vaikkei minua huvittanut yhtään. Olin hermostunut.
Jostain purjehtivat raskaat pilvenretaleet pääni ylle. Varis lepatteli läikikkään taivaan poikki repaleisin siivin, pahanilman lintu. Pilvet mustuivat ja imivät ilmasta kaiken kosteuden. Kummallinen pakokauhu väijyi mieleni laitamilla. Olin aina inhonnut ukkosta, mutta tämä oli jotain muuta, jotain pelottavampaa kuin tavallinen pelko. Yhtäkkiä oli kauhean vaikea hengittää. Tihensin askeleitani.
Kotiovellani epäröin hetkisen, ennen kuin astuin sisälle. Heti kun olin potkaissut kengät jaloistani, tiesin, ettei mikään ollut oikein. Jotain oli jossakin. Jokin oli jossakin. Avasin television, mutta sen ääni oli liian kova - jopa silloin, kun sääsin äänenvoimakkuuden niin hiljaiselle, että vain aavistin puheen uutistenlukijan liikkuvilta huulilta. Käperryin pieneksi keräksi sohvan nurkkaan. Odotin jonkin tulevan ja imaisevan minut sisäänsä. Silloin minusta ei jäisi jälkeäkään. Katoaisin maailmasta myrskyn mukana.
Puhelin soi. Säpsähdin, hiki kihosi kämmeniini. Puhelimen huudot yltyivät kimeiksi ja vaativiksi. Nousin ylös ja kävelin puhelimen viereen. Vastasin.
“ Hyvä, että olet kotona!” ystäväni huudahti heti kuullessaan ääneni “Ukonilmalla ei viitsisi puhua puhelimessa”.
“Ymh”, mutisin epämääräisesti.
“Minun oli pakko soittaa. Tämä on nyt ihan tyhmä asia, mutta et sattuisi muistamaan, mikä sen laulun nimi on, joka soi siinä Lumiukko-animaatiossa?” hän kysyi.
“Eiköhän se ole We walking in the air”, muistelin typertyneenä.
“No, tietenkin! Kiitti paljon. Se on vaivannut mua koko päivän! Niin, moi-moi.”
“Moi…” ynähdin ja laskin kuulokkeen alas.
Olohuoneeni näytti jotenkin erilaiselta kuin aiemmin. Istahdin jälleen sohvalle. Räpyttelin silmiäni. Kaukana jyrähti ja ensimmäiset sadepisarat ropsahtivat kattoon.
Ukonilmaa
Reppu painoi selkääni. Asfaltti hohkasi päivän kuumuutta kasvoilleni. Ympärilläni maailma tuntui kutistuvan. Kostea helle kääri minut sisäänsä. Ilmassa oli myrskyn painostava aavistus. Kuulin terävinä jokaisen kengänkorkoni kopsahduksen. Taivas tikitti, valmiina räjähtämään. Tuhansia kelloja kesänsinisellä taivaalla. Naurahdin itselleni, vaikkei minua huvittanut yhtään. Olin hermostunut.
Jostain purjehtivat raskaat pilvenretaleet pääni ylle. Varis lepatteli läikikkään taivaan poikki repaleisin siivin, pahanilman lintu. Pilvet mustuivat ja imivät ilmasta kaiken kosteuden. Kummallinen pakokauhu väijyi mieleni laitamilla. Olin aina inhonnut ukkosta, mutta tämä oli jotain muuta, jotain pelottavampaa kuin tavallinen pelko. Yhtäkkiä oli kauhean vaikea hengittää. Tihensin askeleitani.
Kotiovellani epäröin hetkisen, ennen kuin astuin sisälle. Heti kun olin potkaissut kengät jaloistani, tiesin, ettei mikään ollut oikein. Jotain oli jossakin. Jokin oli jossakin. Avasin television, mutta sen ääni oli liian kova - jopa silloin, kun sääsin äänenvoimakkuuden niin hiljaiselle, että vain aavistin puheen uutistenlukijan liikkuvilta huulilta. Käperryin pieneksi keräksi sohvan nurkkaan. Odotin jonkin tulevan ja imaisevan minut sisäänsä. Silloin minusta ei jäisi jälkeäkään. Katoaisin maailmasta myrskyn mukana.
Puhelin soi. Säpsähdin, hiki kihosi kämmeniini. Puhelimen huudot yltyivät kimeiksi ja vaativiksi. Nousin ylös ja kävelin puhelimen viereen. Vastasin.
“ Hyvä, että olet kotona!” ystäväni huudahti heti kuullessaan ääneni “Ukonilmalla ei viitsisi puhua puhelimessa”.
“Ymh”, mutisin epämääräisesti.
“Minun oli pakko soittaa. Tämä on nyt ihan tyhmä asia, mutta et sattuisi muistamaan, mikä sen laulun nimi on, joka soi siinä Lumiukko-animaatiossa?” hän kysyi.
“Eiköhän se ole We walking in the air”, muistelin typertyneenä.
“No, tietenkin! Kiitti paljon. Se on vaivannut mua koko päivän! Niin, moi-moi.”
“Moi…” ynähdin ja laskin kuulokkeen alas.
Olohuoneeni näytti jotenkin erilaiselta kuin aiemmin. Istahdin jälleen sohvalle. Räpyttelin silmiäni. Kaukana jyrähti ja ensimmäiset sadepisarat ropsahtivat kattoon.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Vaikka mä en kielellisesti enkä kirjoitusteknisesti pitänyt ollenkaan tekstistäsi, niin silti jokin kumma asia tässä jutussa sai mut elämään sen aivan todellisena ja aivan yhtä ihmeellisenä kuin se sitten oli tapahtunutkin jossain syvällä itseni sopukoissa.
Mä olen elänyt tuon hetken jossain menneisyydessäni. Ja sä toit sen sitten mulle takaisin.
Kiitos.
Pitäisikö olla tyytyväinen, kun tekstini herätti sinussa noin ristiriitaisia tuntemuksia?
Ole hyvä.
Vaikutat jotenkin suloiselta persoonalta, en tiedä johtuuko se nickistäsi 'Hessu-kissa' vai tavastasi kirjoittaa hetkistä ja tunnelmista niin kovin inhimillisesti.
Tämä ei elämää järisyttänyt tämä pätkä, mutta loi loppua kohden hienoisen hymyn kasvoille. Eniten pidän tarinoista, joissa jokin hahmo pohtii jotain mitä olen itsekin joskus pohtinut, tai tajuaa jotain mitä olen itsekin tajunnut (ahaa-elämys). Tässä tarinassa minussa aiheutti ihastusta ystävän soitto, erityisesti kysymys jonka hän esittää! Olen yllättäen pohtinut bussissa joskus samaa, heh.
Nämä ovat niitä pieniä, outoja, kaukaisia asioita, joiden ei tiedä edes olevan olemassa, ennen kuin lukee niistä jonkun toisen kirjoittamana :)
Pienen hymyn nostattaminen on minulle jo ihan käypä saavutus. Elämää kait harvemmin järisytetään täällä Suomi24:ssä! (Minulla ei tosin olisi mitään sitäkään vastaan, jos kerran maailmoita kirjoituksillani täräyttäisin). Pienten hetkien kuvaaminen on minusta hauskaa. Niillä ei ehkä mitään suurta kirjallisuuden saralla saavuteta, mutta hyvää mieltä itselleni (toivottavasti myös muille) kuitenkin. Haluan kysyä lukijalta: "Muistatko?". Jos lukija vastaa: "Muistan!", olen aikalailla tyytyväinen.
Kiitoksia valoisesta kommentistasi, krikki!