- Asiaa, se turkiskauluksilla vuorattu huppupää heitti pysäkillä pakkaseen ja sana putosi paleltuneena kuplastaan. Tyhjä kupla törmäsi pysäkin realiteetteihin ja putosi kilisten terävillä pikkusanoilla vuoratulle asvaltille. Jäljelle jäi vain hän joka katsoo, toinen poistuu.
Sanojen sirpaleita vähäinen määrä, merkityksetön joukko sisimpää ja sen ilmituloa. Hän on kuin kuka tahansa yhden sanan puhuja ilman asiaa. Yhden sanan ihminen, sanan jota hän ei ole koskaan lausunut ääneen, vaikka hän hokeekin sitä kuin mantraa päänsä sisällä päivästä toiseen.
Eikä hän edes tiedä mikä se sana on. Hän kuvittelee mielessään kaikki tuntemansa sanat aakkosjärjestyksessä tiiviisti peräkkäin, eikä se sittenkään saavu hänen ajatuksiinsa. Hän vihaa ja rakastaa, tuntee epätoivoa ja kauhua, onnistumista ja iloa, uupumusta ja kylmyyttä - eikä mikään näistä sanoista kuvaa sitä mitä yksi kadonnut hänelle tarkoitti.
Hän seisoo yhdeksän päivää lastenpuiston vieterihevosen vierellä ja yrittää tavoittaa kadonneen. Olisi päästävä asiaan ja jättää hihasta vetely, improvisointi ja päämäärättömyys, sillä hän tuntee että hänessä on jokin pitkä kirjainyhdistelmä joka tahtoo tulla ulos ja valoon. Mutta hänessä ei ole polkua siihen suuntaan, ei väylää helpoille puroille ja soljuville sanoille, ei avainta - jää vain yhdeksän päivää kestävä merkityksetön tuijotus vieterihevoseen.
Kuitenkaan häntä ei kiinnosta ollenkaan kaikki leluun liittyvät asiat: sen valmistaminen, sen kustannukset, sen figuratiivisuuden onnahtelu, sen vieterin kierteet ja niiden kiinnitys maahan upotettuun betonijalkaan, infantiili maalaus ja tasainen ruiskuväritys, direktiivit ja absurdi funktionaalisuus. Ei, ei häntä kiinnosta mikään tämä.
Hän ei myöskään istu kapineen päälle koska sellainen olisi lapsellista. Hän ei edes pidä koko kapineesta. Voitaisiin jopa sanoa, että se on hänestä vastenmielisen näköinen ruuvinpäässä heiluva kuvatus jota pitäisi enemminkin potkaista kipeästi kuin tuntea lämmintä sympatiaa siinä viihtyviä ihmisiä kohtaan. Typerä lelu, jossa voi tuntea olevansa jossain muualla kuin arjessa - sitä se on. Naurettavan teennäinen ja itsetarkoituksellisen harhaanjohtava kyhäelmä silkkaa typeryyttä. Sen tuottama ilo tai jännitys ei ole todellista vaan fiktiivistä. Ainoa asia joka siinä koskee kaikkia, on siitä putoaminen.
- Asiaa!
Lapsi hänen viereltään heittää puistoon lapsenlauseen ja valuu räkää suuhun sitä niistellen. Roikkuvat rukkaset polvissa asti, pyöreä toppamyssy päässään kuin sininen kuula, tämä keskittyy tuijottamaan vieterihevosta kuin runoilija tuijottaisi Pegasosta.
Hän vihaa näitä modernia katukieltä puhuvia näsäviisaita muutamavuotisia ihmisenkuvatuksia. Hän katsoo heidän innostuneisuutensa olevan peräisin vain ja ainoastaan heistä itsestään. He heiluvat vieterihevosen päällä vain ja ainoastaan sen vuoksi, että heistä on kiva heilua vain ja ainoastaan vieterihevosen päällä. Heidän ei tarvitse koskaan kiittää siitä ketään että heillä on tuo hevonen käytettävänä, että se yleensäkin on olemassa. He ovat itsekkyydessään täysin sokeita kaikille niille todellisille vaikuttimille jotka ovat heidät tähän johtaneet. Ja puristavat hurmoksessa kiinni hevosen kahvoiksi muutetuista siivistä vemputtaen itselleen aina vain hurjemmat vauhdit unohtaen kaiken muun paitsi huumansa.
unohtaen kaiken vakavan.
Lapsella on kuitenkin niin hauskaa että hän on ratketa naurusta. Hän nauraa itsekin, taputtaa hansikkaitaan yhteen ja päästelee itsestään kummallisia, lapsellisia ulvahduksia puistoon ja unohtaa pitää hevosen siivistä kiinni - putoaa sen selästä ja satuttaa itsensä kipeästi.
Mikä hölmistynyt ilme. Mikä häpeä ja avuttomuus, kasvojen menetys. Itkun pillitys ja parku.
Sehän se oli! Se sana joka kaikkea tätä kuvaa!
Asiaa!
Sanojen sirpaleita vähäinen määrä, merkityksetön joukko sisimpää ja sen ilmituloa. Hän on kuin kuka tahansa yhden sanan puhuja ilman asiaa. Yhden sanan ihminen, sanan jota hän ei ole koskaan lausunut ääneen, vaikka hän hokeekin sitä kuin mantraa päänsä sisällä päivästä toiseen.
Eikä hän edes tiedä mikä se sana on. Hän kuvittelee mielessään kaikki tuntemansa sanat aakkosjärjestyksessä tiiviisti peräkkäin, eikä se sittenkään saavu hänen ajatuksiinsa. Hän vihaa ja rakastaa, tuntee epätoivoa ja kauhua, onnistumista ja iloa, uupumusta ja kylmyyttä - eikä mikään näistä sanoista kuvaa sitä mitä yksi kadonnut hänelle tarkoitti.
Hän seisoo yhdeksän päivää lastenpuiston vieterihevosen vierellä ja yrittää tavoittaa kadonneen. Olisi päästävä asiaan ja jättää hihasta vetely, improvisointi ja päämäärättömyys, sillä hän tuntee että hänessä on jokin pitkä kirjainyhdistelmä joka tahtoo tulla ulos ja valoon. Mutta hänessä ei ole polkua siihen suuntaan, ei väylää helpoille puroille ja soljuville sanoille, ei avainta - jää vain yhdeksän päivää kestävä merkityksetön tuijotus vieterihevoseen.
Kuitenkaan häntä ei kiinnosta ollenkaan kaikki leluun liittyvät asiat: sen valmistaminen, sen kustannukset, sen figuratiivisuuden onnahtelu, sen vieterin kierteet ja niiden kiinnitys maahan upotettuun betonijalkaan, infantiili maalaus ja tasainen ruiskuväritys, direktiivit ja absurdi funktionaalisuus. Ei, ei häntä kiinnosta mikään tämä.
Hän ei myöskään istu kapineen päälle koska sellainen olisi lapsellista. Hän ei edes pidä koko kapineesta. Voitaisiin jopa sanoa, että se on hänestä vastenmielisen näköinen ruuvinpäässä heiluva kuvatus jota pitäisi enemminkin potkaista kipeästi kuin tuntea lämmintä sympatiaa siinä viihtyviä ihmisiä kohtaan. Typerä lelu, jossa voi tuntea olevansa jossain muualla kuin arjessa - sitä se on. Naurettavan teennäinen ja itsetarkoituksellisen harhaanjohtava kyhäelmä silkkaa typeryyttä. Sen tuottama ilo tai jännitys ei ole todellista vaan fiktiivistä. Ainoa asia joka siinä koskee kaikkia, on siitä putoaminen.
- Asiaa!
Lapsi hänen viereltään heittää puistoon lapsenlauseen ja valuu räkää suuhun sitä niistellen. Roikkuvat rukkaset polvissa asti, pyöreä toppamyssy päässään kuin sininen kuula, tämä keskittyy tuijottamaan vieterihevosta kuin runoilija tuijottaisi Pegasosta.
Hän vihaa näitä modernia katukieltä puhuvia näsäviisaita muutamavuotisia ihmisenkuvatuksia. Hän katsoo heidän innostuneisuutensa olevan peräisin vain ja ainoastaan heistä itsestään. He heiluvat vieterihevosen päällä vain ja ainoastaan sen vuoksi, että heistä on kiva heilua vain ja ainoastaan vieterihevosen päällä. Heidän ei tarvitse koskaan kiittää siitä ketään että heillä on tuo hevonen käytettävänä, että se yleensäkin on olemassa. He ovat itsekkyydessään täysin sokeita kaikille niille todellisille vaikuttimille jotka ovat heidät tähän johtaneet. Ja puristavat hurmoksessa kiinni hevosen kahvoiksi muutetuista siivistä vemputtaen itselleen aina vain hurjemmat vauhdit unohtaen kaiken muun paitsi huumansa.
unohtaen kaiken vakavan.
Lapsella on kuitenkin niin hauskaa että hän on ratketa naurusta. Hän nauraa itsekin, taputtaa hansikkaitaan yhteen ja päästelee itsestään kummallisia, lapsellisia ulvahduksia puistoon ja unohtaa pitää hevosen siivistä kiinni - putoaa sen selästä ja satuttaa itsensä kipeästi.
Mikä hölmistynyt ilme. Mikä häpeä ja avuttomuus, kasvojen menetys. Itkun pillitys ja parku.
Sehän se oli! Se sana joka kaikkea tätä kuvaa!
Asiaa!
Vastaukset 1
Vanhimmat
Mietin pitkään, viitsisinkö kommentoida sinulle. Syy epäröintiin on se, että arvelen saavani vastakommentiksi jonkin kummallisen letkautuksen, johon ei osaa sanoa enää mitään, tai hiljaisuuden. Kolmas vaihtoehto on tietenkin se, että poistat viestisi.
Tässä se nyt kuitenkin on: kommenttini. Epäilen vahvasti, että tämä teksti vitsailee jonkin kustannuksella. Minkä, se on minulle epäselvää.
Mikähän tässä nyt on se asia? Oikeastihan tämä on hauska, omalla tavallaan, vieterihevosineen ja pysäkin realiteetteineen. Kuulapäinen lapsi erityisesti luikerteli salakavalasti suosiooni. Mitä katkeruutta tämä teksti kuvastaakaan! Tai sitten ei. Pureva ivallisuus olisi kenties parempi sana.
Nyt olen sanonut tarpeeksi. (Liikaakin, jos ajattelen yhtään itseäni.) Kiitoksia hymyn nostattamisesta.