Hämmentää tämän palstan nykyinen hiljaisuus. Useat hyvät kirjoittajat, joilta olen imenyt vaikutteita kuin pesusieni, ovat kaikonneet valitettavasti.
Uskaltaudun tänne nyt tyrkkäämään tällaisen teelmän, jonka löysin aivosoluistani. Tarkistin jopa Bearnaiskastikkeen oikeinkirjoituksen, mutta en takaa onko kirjoitusvirheitä muualla. On paikallaan sanoa, että tämä tarina ei ole tosi ja henkilöt ovat fiktiivisiä, jos se jota kuta kiinnostaa. :-)
_________________________________________________
Rakkautta Bearnaiskastikkeella
- Rakkautta Bearnaiskastikkeella ja lasi talon Pinot Noiria, kiitos. :tein tilauksen tarjoilijalle.
- Haluatteko rakkautta raakana, puolikypsänä vai kypsänä?
- Puoliraakana kiitos.
- Tuleeko herralle samanlainen? :tarjoilija sanoi kääntyen seuralaiseni puoleen.
- Otan mieluummin kypsää ja ruokajuomaksi maitoa.
Katsoin ulkona pyörivää ruuhkaa ja nautin siitä, että lasin tällä puolella oli rauhallista. Sanoja ei tarvittu. Keskustelua ei tarvinnut välttämättä suoltaa täyttämään hiljaisuutta. Tämä oli ylellisempää kuin yksikään hieno ravintola tai viini, vaikka olimmekin ravintolassa ja leikin viinintuoksulla.
Katsoin ystävääni, jota en itse asiassa tuntenut kovin hyvin. Niinä harvoina kertoina, kun olimme tavanneet oli meidän helppo puhua ja ajatuksemme laukkasivat nopeasti samoja latuja. Olin nähnyt hänen terävän mielensä työssään ja luovuuden pinkovan esiin asiasta kuin asiasta. Poikkeuksellisella tavalla hänen mielensä oli harjaantunut rekisteröimään poikkeuksia.
Hän leikitteli kädessään olevalla veitsellä, jota tarkkaili peilinä kääntäen siihen kohdistuvaa valoa pitkin ravintolaa. En jaksanut aloittaa keskustelua valon spektristä ja taajuudesta, vaan tyydyin katselemaan heijastuksen leikkiä verhokankaalla.
Hän vaikutti jurolta ja synkältä - puhui paljon kuolemasta. Ei siksi, että olisi itsetuhoinen, vaan se kiinnosti häntä lähinnä yhtenä pienenä etappina uusien jälleensyntymien loputtomassa kiertokulussa. Hän piti myös Wuxia-leffoista, joissa tämä kuoleman todellinen mahdollisuus oli mahdottomuus.
En tiedä, oliko hänen rauhallisuutensa ja stressinsietokykynsä luontevaa, vaan pelkästään kanssakäymisen synnyttämää. Tätä seikkaa on mielestäni vaikea havainnoida ihmisistä muutoin kuin pidemmän päälle. Joskus minua vaivasi hänessä se, että hän ajoi hyvyytensä ihmisiä kohtaan kriittisen ajattelun edelle. Varoi paloittelemasta atomeihin, mutta kun paloitteli teki sen liian tarkasti unohtaen ihmisyyden.
Viereisessä pöydässä lapsi ja vanhus pelasivat shakkia. Tyttö söi valkoisella kuningattarella vanhuksen lähetin ja huudahti tytön falsetillaan: ”Bach is dead!” Mikä lie sisäpiirin vitsi. Jäi kellumaan takaraivooni ratkeamattomana arvoituksena. Tytön pelikumppani, vanhus jäi miettimään seuraavaa siirtoa hieroen leukapartaansa. Ilmassa leijui keittiöstä kantautuva rakkauden tuoksu.
Seuralaiseni alkoi kertoa minulle tarinaa eräästä naisesta, jonka hän oli joskus kauan sitten tuntenut. Nainen oli vaikuttanut ensi alkuun erittäin kypsältä ja sivistyneeltä. Hänen älyssään ei ollut mitään vikaa ja hän oli menestynyt urallaan pitkälti luovuutensa takia. Kun mies oli alkanut tuntemaan naista paremmin, oli tämä paljastunut hyvin naiiviksi ja sinisilmäiseksi. Ihmisten välinen kanssakäyminen varsinkin tullessaan torjutuksi esimerkiksi työkiireiden takia osoittautui hänelle vaikeammaksi palaksi kuin useimmille. Hän ajatteli liikaa sitä, mitä ihmiset hänelle olivat sanoneet ja oliko loukannut jota kuta.
Vaikka hän purjehti coctail-kutsuilla kuin kala vedessä ja sai smalltalkilla paatuneimmankin yksilön vähintään hymyilemään, jotkut osa-alueet elämästä olivat jääneet hänelle täysin pimentoon. Hän oli kuin idiot savant, jota piti taluttaa aikuisena sellaisten vastoinkäymisten ylitse, joihin muut ihmiset olivat karaistuneet jo lapsena.
- Kuin prinsessa, joka on kasvanut pumpulissa? Oliko hänen vanhempansa jotain rikkaita porhoja? :kysyin.
- Itse asiassa hän oli kalastajan tytär.
- Pidettiinkö häntä lukittuna kellariin? :sanoin naurahtaen hieman epäuskoisesti.
- No, ei nyt itse asiassa ihan konkreettisesti lukittuna, vaikka jonkinlainen häkkilintu hän kyllä oli. Isä oli suojellut häntä viimeiseen asti maailman vastoinkäymisiltä.
- Oliko hän sitten kovinkin pelokas?
- Ei oikeastaan. Hän hämmentyi ja muuttui pelokkaaksi vain joissakin tilanteissa kuten paikoissa, joissa oli vähän elämää kuten tyhjällä torilla tai nähdessään valkoisen paperin. Hän oli jossain vaiheessa repinyt itsensä irti isän vaikutuspiiristä, kasvanut yli siitä naiiviudesta, josta häntä koulussa kiusattiin. Se teki hänen sydämestään aika ajoin kylmän ja kovan, vaikka omien kokemustensa takia hän rakastikin helposti kaikkea, mikä hänen eteensä tuli. Hän oli hyvin ankara itseään kohtaan pitääkseen aisoissa mielen, johon hänet oli kasvatettu ja tullakseen vapaaksi noista kuvajaisista, jotka heijastuivat lapsuuden luolan seinämillä.
- Mielenkiintoinen yksilö. Sinulla on aika selvä käsitys tuosta naisesta. Olisin kuitenkin hieman varuillani lähtiessä tekemään noinkin suoria käsitteellisiä kategorisointeja saati diagnosointeja ihmisestä ja vielä naisesta, josta kulttuurissamme ylipäänsä puhutaan liikaa negatiivisin termein. Käsitteet sitä paitsi kertovat harvoin ”totuutta.” Luulen, että hänen toimintansa kuvaamisella ja atmosfäärin luomisella saisit rakennettua hänestä ”oikeamman kuvan.” Jotenkin niin tyypillistä maskuliinista valloittamisenhalua! :sanoin hänelle äänensävyllä, jolla halusin tehostaa tietoisesti kylmyyttäni ja karheuttani, vaikka tiesin, että hetken päästä katuisin asennettani ja joutuisin selittelemään tahdittomuuttani.
Yhtäkkiä en halunnut tuntea häntä kohtaan miellyttäviä tunteita, vaan asetuin vastahankaan. Hän vetäytyi kuoreensa ja näin, että hänen intonsa keskustella kanssani sammui. Söimme hiljaa rakkauden. Hän kypsän ja minä puolira’an. Minun oli saatava lisää mausteita. Vihreä basilika näytti miellyttävältä punertavan lihan päällä. Tarjoilija tuli kohta kaatamaan lasiini lisää viiniä sanoen:
- Olisitteko halunneet rakkauden päälle ketsuppia?
Loin tarjoilijaan nuivan katseen ja pyöristin tahallani silmiäni. Tarjoilija häipyi luimistellen kohti keittiötä. Käännyin seuralaiseni puoleen ja matkien tarjoilijaa:
- Olisitteko halunneet rakkauden päälle ketsuppia?
Uskaltaudun tänne nyt tyrkkäämään tällaisen teelmän, jonka löysin aivosoluistani. Tarkistin jopa Bearnaiskastikkeen oikeinkirjoituksen, mutta en takaa onko kirjoitusvirheitä muualla. On paikallaan sanoa, että tämä tarina ei ole tosi ja henkilöt ovat fiktiivisiä, jos se jota kuta kiinnostaa. :-)
_________________________________________________
Rakkautta Bearnaiskastikkeella
- Rakkautta Bearnaiskastikkeella ja lasi talon Pinot Noiria, kiitos. :tein tilauksen tarjoilijalle.
- Haluatteko rakkautta raakana, puolikypsänä vai kypsänä?
- Puoliraakana kiitos.
- Tuleeko herralle samanlainen? :tarjoilija sanoi kääntyen seuralaiseni puoleen.
- Otan mieluummin kypsää ja ruokajuomaksi maitoa.
Katsoin ulkona pyörivää ruuhkaa ja nautin siitä, että lasin tällä puolella oli rauhallista. Sanoja ei tarvittu. Keskustelua ei tarvinnut välttämättä suoltaa täyttämään hiljaisuutta. Tämä oli ylellisempää kuin yksikään hieno ravintola tai viini, vaikka olimmekin ravintolassa ja leikin viinintuoksulla.
Katsoin ystävääni, jota en itse asiassa tuntenut kovin hyvin. Niinä harvoina kertoina, kun olimme tavanneet oli meidän helppo puhua ja ajatuksemme laukkasivat nopeasti samoja latuja. Olin nähnyt hänen terävän mielensä työssään ja luovuuden pinkovan esiin asiasta kuin asiasta. Poikkeuksellisella tavalla hänen mielensä oli harjaantunut rekisteröimään poikkeuksia.
Hän leikitteli kädessään olevalla veitsellä, jota tarkkaili peilinä kääntäen siihen kohdistuvaa valoa pitkin ravintolaa. En jaksanut aloittaa keskustelua valon spektristä ja taajuudesta, vaan tyydyin katselemaan heijastuksen leikkiä verhokankaalla.
Hän vaikutti jurolta ja synkältä - puhui paljon kuolemasta. Ei siksi, että olisi itsetuhoinen, vaan se kiinnosti häntä lähinnä yhtenä pienenä etappina uusien jälleensyntymien loputtomassa kiertokulussa. Hän piti myös Wuxia-leffoista, joissa tämä kuoleman todellinen mahdollisuus oli mahdottomuus.
En tiedä, oliko hänen rauhallisuutensa ja stressinsietokykynsä luontevaa, vaan pelkästään kanssakäymisen synnyttämää. Tätä seikkaa on mielestäni vaikea havainnoida ihmisistä muutoin kuin pidemmän päälle. Joskus minua vaivasi hänessä se, että hän ajoi hyvyytensä ihmisiä kohtaan kriittisen ajattelun edelle. Varoi paloittelemasta atomeihin, mutta kun paloitteli teki sen liian tarkasti unohtaen ihmisyyden.
Viereisessä pöydässä lapsi ja vanhus pelasivat shakkia. Tyttö söi valkoisella kuningattarella vanhuksen lähetin ja huudahti tytön falsetillaan: ”Bach is dead!” Mikä lie sisäpiirin vitsi. Jäi kellumaan takaraivooni ratkeamattomana arvoituksena. Tytön pelikumppani, vanhus jäi miettimään seuraavaa siirtoa hieroen leukapartaansa. Ilmassa leijui keittiöstä kantautuva rakkauden tuoksu.
Seuralaiseni alkoi kertoa minulle tarinaa eräästä naisesta, jonka hän oli joskus kauan sitten tuntenut. Nainen oli vaikuttanut ensi alkuun erittäin kypsältä ja sivistyneeltä. Hänen älyssään ei ollut mitään vikaa ja hän oli menestynyt urallaan pitkälti luovuutensa takia. Kun mies oli alkanut tuntemaan naista paremmin, oli tämä paljastunut hyvin naiiviksi ja sinisilmäiseksi. Ihmisten välinen kanssakäyminen varsinkin tullessaan torjutuksi esimerkiksi työkiireiden takia osoittautui hänelle vaikeammaksi palaksi kuin useimmille. Hän ajatteli liikaa sitä, mitä ihmiset hänelle olivat sanoneet ja oliko loukannut jota kuta.
Vaikka hän purjehti coctail-kutsuilla kuin kala vedessä ja sai smalltalkilla paatuneimmankin yksilön vähintään hymyilemään, jotkut osa-alueet elämästä olivat jääneet hänelle täysin pimentoon. Hän oli kuin idiot savant, jota piti taluttaa aikuisena sellaisten vastoinkäymisten ylitse, joihin muut ihmiset olivat karaistuneet jo lapsena.
- Kuin prinsessa, joka on kasvanut pumpulissa? Oliko hänen vanhempansa jotain rikkaita porhoja? :kysyin.
- Itse asiassa hän oli kalastajan tytär.
- Pidettiinkö häntä lukittuna kellariin? :sanoin naurahtaen hieman epäuskoisesti.
- No, ei nyt itse asiassa ihan konkreettisesti lukittuna, vaikka jonkinlainen häkkilintu hän kyllä oli. Isä oli suojellut häntä viimeiseen asti maailman vastoinkäymisiltä.
- Oliko hän sitten kovinkin pelokas?
- Ei oikeastaan. Hän hämmentyi ja muuttui pelokkaaksi vain joissakin tilanteissa kuten paikoissa, joissa oli vähän elämää kuten tyhjällä torilla tai nähdessään valkoisen paperin. Hän oli jossain vaiheessa repinyt itsensä irti isän vaikutuspiiristä, kasvanut yli siitä naiiviudesta, josta häntä koulussa kiusattiin. Se teki hänen sydämestään aika ajoin kylmän ja kovan, vaikka omien kokemustensa takia hän rakastikin helposti kaikkea, mikä hänen eteensä tuli. Hän oli hyvin ankara itseään kohtaan pitääkseen aisoissa mielen, johon hänet oli kasvatettu ja tullakseen vapaaksi noista kuvajaisista, jotka heijastuivat lapsuuden luolan seinämillä.
- Mielenkiintoinen yksilö. Sinulla on aika selvä käsitys tuosta naisesta. Olisin kuitenkin hieman varuillani lähtiessä tekemään noinkin suoria käsitteellisiä kategorisointeja saati diagnosointeja ihmisestä ja vielä naisesta, josta kulttuurissamme ylipäänsä puhutaan liikaa negatiivisin termein. Käsitteet sitä paitsi kertovat harvoin ”totuutta.” Luulen, että hänen toimintansa kuvaamisella ja atmosfäärin luomisella saisit rakennettua hänestä ”oikeamman kuvan.” Jotenkin niin tyypillistä maskuliinista valloittamisenhalua! :sanoin hänelle äänensävyllä, jolla halusin tehostaa tietoisesti kylmyyttäni ja karheuttani, vaikka tiesin, että hetken päästä katuisin asennettani ja joutuisin selittelemään tahdittomuuttani.
Yhtäkkiä en halunnut tuntea häntä kohtaan miellyttäviä tunteita, vaan asetuin vastahankaan. Hän vetäytyi kuoreensa ja näin, että hänen intonsa keskustella kanssani sammui. Söimme hiljaa rakkauden. Hän kypsän ja minä puolira’an. Minun oli saatava lisää mausteita. Vihreä basilika näytti miellyttävältä punertavan lihan päällä. Tarjoilija tuli kohta kaatamaan lasiini lisää viiniä sanoen:
- Olisitteko halunneet rakkauden päälle ketsuppia?
Loin tarjoilijaan nuivan katseen ja pyöristin tahallani silmiäni. Tarjoilija häipyi luimistellen kohti keittiötä. Käännyin seuralaiseni puoleen ja matkien tarjoilijaa:
- Olisitteko halunneet rakkauden päälle ketsuppia?
Vastaukset 6
Vanhimmat
Tämä teksti oli luettava jopa kolmeen kertaan läpi silkkaa uteliaisuuttani.
Ensin siinä välähti jotain josta en saanut kiinni heti. Toisella kerralla siinä loisti valo niin kipeästi että en saanut enää sanoista selvää. Kolmannella kerralla kaikkialla päässäni vallitsi neuvottomuuden ja tietämättömyyden ällistyttävä pimeys. Teksti oli kuitenkin yhä sama kuin ensimmäiselläkin
lukukerralla.
Hyvin onnistunut teksti. Sopi tähän atmosfääriin aivan mainiosti. Tai oikeastaan, se sopi mainiosti minun sisäiseen atmosfääriini erinomaisesti.
Olet kyllä häkellyttävän hyvä kirjoittaja.
Kiitoksia palautteesta. Aika kummissani olen kehuista näin niin ku skeptikkona ja ihmettelen kovasti kovin mystiseltä kuulostavaa lukukokemustasi ja sitä, että annoit jopa kolmannen kerran sanoa toden. :-OO Rehellisyyden nimissä näin vaivaa enemmän kuin Bearnaiskastikkeen kieliopin tarkistamisen verran ja kyllä kirjoittamisessani on parantamisen varaa.
Toivottavasti et ole se tarjoilija, joka todella kerran tarjosi hienohkossa ravintolassa ketsuppia exän pihvin päälle. Ei sillä, että pitäisin itse enemmän Bearnaiskastikkeesta kuin ketsupista. :-)
Kissat mystisyydelle! tai oikeastaanhan mystisyys kuuluu vain ja ainoastaan kissoille.
Hmmm...
Mä olen opetellut sekä kirjoittamaan kastikkeen nimen oikein että myöskin valmistamaan sellaisen - kenties oikein.
Nämä kyvyt ovat kuitenkin tarpeettomia, sillä kirjoitettua kastiketta on vaikea lausua oikein syötävään muotoon.
Minusta se on yksinkertaisesti vain pahaa.
Kirjoittaminen karsastaa silmissä, jos sillä kissa maitonsa yrittää masuunsa saattaa. En tiedä, miten tästä vielä hämärtyisin. Taidan ryhtyä realistiksi!!! :-)
Sinulla on todella omaperäinen tapa käsitellä asioita ja kertoa niistä. Tällä tarkoitan, että ilahduttavan omaperäinen.
"Söimme hiljaa rakkauden. Hän kypsän, minä puoliraa'an."
Tämä on niin, miten sen sanoisin, hykerryttävä, ehkä. Ja tuossa kohdassa kiteytyy kaikki se hykerryttävyys. Ketsupit vielä päälle ja vaikutelma on täydellinen!
Myönnettäköön, että tarinasi ei aivan kokonaisuudessaan auennut minulle, mutta sellaisia aavistuksia se jätti, että tyydyn niihin ilomielin. Kummallisen kiinnostavan tekstin niistä aivosoluistasi löysit. Jos jatkaisit juttua tästä, pitäisi sinun ehkä laskeutua vähän yksinkertaisemmalle tasolle ja selitellä hieman enemmän. Näin lyhyenä nielaisen tämän tällaisenaan vielä juuri ja juuri.
Kiitoksia palautteesta! Haaskaan mieluusti omaperäisyyttäni sinne sun tänne. :-)
Kyllä, tarinan voisi hyvin kirjoittaa uudestaan ja leveämmin kuten tähän viittasit. Psykologinen yksilön havainnointi pursui liiallisuuksiin ja liike jäi tavoittamatta. Ruokaa vain syötiin eikä purentaa kuvattu, saati ruuansulatusta. Jos rahkeet riittää kirjoitan tämän uudestaan onnellisten kissanviiksieni alta. :-)