Mitä mieltä yleisesti, kertoako vai ei vanhoille sukulaisille identiteetistään, joilta oikeasti saattaisi oma terveys pettää? Ja toisaalta, pystyykö sellaista niin suurta ja olennaista piirrettä itsessään ja elämässään salaamaankaan?
30 +
Closet in / out
152088
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 15
Vanhimmat
Onkohan kenenkään terveys pettänyt sen takia, että saa tietää jonkun sukulaisen olevan homoseksuaalinen? Epäilen. Ehkä omat vanhemmat voivat ottaa asian raskaammin ja se voi aiheuttaa mielenterveysongelmia. Masennus ja ahdistus saattavat johtaa johonkin toiseen fyysiseen vaivaan, mutta en sitten tiedä, onko se miten yleistä, vaikka asia tulisi ihan yllätyksenäkin. Luultavasti ikävin asia, mitä voisi käydä on se, että välit katkeavat.
Asian pystyy myös salaamaan, mutta kannattaako se, koska tällaiset salaisuudetkin voivat haitata välejä pahastikin. Pitänee harkita kertomisen hyvät ja huonot puolet ja miettiä, ottaako riski vai ei. Nykyään homoseksuaalisuuteen suhtaudutaan yleisestikin hyväksyvämmin, joten niin hirveä järkytys se ei enää ehkä ole, mitä joskus vuosikymmenet sitten. Asioista voisi puhua ensin yleisellä tasolla ja tunnustella siten ilmapiiriä, miten se kestää totuuden kertomisen. Voisihan sitä yrittää kertoa pikkuhiljaa tai sitten kertarysäyksellä.
Kertomisen seuraukset joutuu kantamaan itsekin, joten kannattaa tosiaan miettiä, mihin on valmis. Tietysti toisiltakin voi odottaa jo jotakin, koska kaikkien pitäisi jo tietää, ettei kyseessä ole sairaus eikä rikos, eikä asia, joka olisi itse valittavissa.
vaikka osa läheisistä tietää niin suurin osa on tietämätöntä, tai olen myös havainnut että ei kysytä tiettyjä asioita luulen ihan kohteliaisuudesta, ei haluta tuoda esille asioita jotka koetaan kiusallisiksi jo oman itseni vuoksi.
Tuo oman sisimmän ja elämän yhdistäminen vanhoihin suku- ja tuttavapiireihin syö ihmistä kovin paljon ja monesti tuo vaikeita ja ahdistavia tilanteitakin.
Kertoako koko totuus vai ei. Itse olen ratkaissut asian olematta ainakaan tässä vaiheessa liiemmin yleensäkään puhumatta omista asioista ja aina lopettanut tiettyyn rajaan, kauanko sitä jatkuu ja mihin se johtaa, en tiedä. Välttelemällä tiettyjä tilanteita selviää jo monta askelta, niin lähtökohtani ovat perinjuurin vanhoillisia 80%.
Mutkan kautta tiedän suvussani olevan muutamia vähemmistön edustajia, joten tuntematon käsite se ei ole suvussani ja sen ympäristöss.. ja olen ollut tilaisuuksissa jossa tiedän että en ole kuulunut vähemmistöön yksin.
Jostakin vaan tiedän että toiset tietävät jotain, mutta en halua ottaa mitään asiaa puheeksi ainakaan tässä vaiheessa.Olen joskus tokaissutkin uteluihin (että sullakan on sitten jotain säpinää..) höh, minä mitään miehistä senhän voi ymmärtää niinkuin haluaa ;)
"Ehkä omat vanhemmat voivat ottaa asian raskaammin ja se voi aiheuttaa mielenterveysongelmia. Masennus ja ahdistus saattavat johtaa johonkin toiseen fyysiseen vaivaan, mutta en sitten tiedä, onko se miten yleistä, vaikka asia tulisi ihan yllätyksenäkin."
Mun linjani on kyllä ihan puhdas DTM - jospa vain joku tietäisi, millaisten (tyhjänpäiväisten) asioiden takia äidit valvovat yökausia, surevat, sairastuttavat itseään henkisesti ja fyysisesti kaikenmaailman turhilla murheilla. Se mun asiani olisi jo sellainen jolla mentäisiin suoraan sairaalaan.
Pysyn vaiti, enkä koe sitä ongelmaksi. On ihmisiä, joille voin vallan hyvin kertoa asiasta - silloin kun puhututtaa - mutta äitini ei todellakaan lukeudu heihin enkä halua hänen elämäänsä sillä lyhentää.
Olen Elgan kanssa samoilla linjoilla, tiedän että tragediaa seuraisi tahtomattani. Vuosikymmeniä olen kuunnellut kauhisteluja ja jyrkkiä mielipiteitä asiasta, ja paljon voi maailmassa ihmeitä tapahtua muttei muutosta siinä suhtautumisessa.
En tosin tiedä että mitäs sitten, jos vaikka oma ihmissuhde sattuisi alkamaan, esitttäisiinkö sitä vain kaveria? Vai pitäisikö suosiolla alkaa erakoksi loppuelämäkseen kaikkien ristiriitojen edessä.
elämä oli helppoa niin kauan kun oli yksin. Kun on löytänyt naisystävän, alkavat ongelmat ympäristön kanssa. Jos jommankumman vanhemmat eivät tiedä, alkaa esim. yhteen muuttaminen tuntua aika vaikealta. Ei voi myöhkään koskaan tutustua kumppanin perheeseen, koska harvapa nyt yhtäkkiä tutustuu aikuisena niin tiiviisti uuteen ystävään, että tämä ihan vanhempien luokse tuodaan kylään. Puhumattakaan siitä, kuinka muka onnistuisi salaamaan sen, että ei olla pelkkiä ystäviä. Meiltä se ei ainakaan onnistu himpun vertaa.
Sitten on muu ympäristö. Puolitutut jotka kyselevät harmittomasti seurustelenko yms. Ei huvittaisi valehdella, mutta jos sanoo seurustelevansa, alkavat lisäkysymykset. Helppoa olisi sanoa että ei seurustele, mutta silloin tuntuu siltä kuin jotenkin pettäisi omaa kumppaniaan. Ihan kuin tämä ei olisi tarpeeksi hyvä ihminen mainitsemiseksi.
Oma lukunsa ovat vielä perhetutut, jotka tietävät mutteivät puhu asiasta. Siinä kapenee juttelun piiri aika lailla jos tuntuu vaivaannuttavalta kertoa yhteisistä menoista kun toinen selkeästi kieltäytyy reagoimasta siihen että teon suorittivat "me" eikä "minä". Hohhoijjaa
Voimia vaan kaikille!
Jos ajattelee sitten äitiä, niin onko oikein sekään, että hän(kin) joutuu elämään valheessa, kun asioista ei voida puhua. Äidin kannalta ajateltuna tuntuu vähän pahalta. Tärkeämpää lienee kuitenkin terveys ja elämän jatkuminen, jos nämä asiat sitten ovat vaakalaudalla.
Toisaalta jos ajattelee sitä, miksi joku valvoo yökausia, suree, sairastuttaa itseään henkisesti ja fyysisesti kaikenmaailman turhilla murheilla, kuten kerroit, voisi syynä siihen olla sekin, ettei asioista voida puhua. Kyllä äidit kai vaistoavat sen, ettei kaikki ole kohdallaan. Sellainenkin voi sairastuttaa, kun aina pitää epäillä pahinta eikä voi luottaa mihinkään.
No, toivotan terveyttä ja pitkää ikää kaikille asianosaisille, tavalla tai toisella!
Minunkaan iäkkään äitini ei tätä tarvitse miettiä, murehdittavaa on ollut ihan tarpeeksi jo muutenkin. Tämän palstan kirjoittajien ikähaitari lienee välillä 15 - 65 (tai enemmän) ja meidän äitejemme jossain 30 ja 110 ikävuoden välillä. Lienee hieman eri asia kertoa asiasta viisikymppiselle kuin seiskavitoselle.
En myöskään halua kertoa itsestäni kaikkea lapsilleni enkä vastavuoroisesti tietää kaikkia heidän asioitaan; jokaisella saa ja täytyy olla oma yksityinen reviirinsä. Toki, jos tukea tarvitsevat, yritän auttaa.
annat sukulaisesi rauhassa ensin testamentata rahat Sinulle-- Sen jälkeen voit sitten avautua:)
Myös omaa terveyttä kannattaa vaalia. Omakin terveys voi pettää jos joutuu salailemaan tärkeää osaa itsestään. Kolikolla on aina kaksi puolta. Varsinkin jos tuntuu että on löytänyt elämänsä naisen, suosittelisin kertomaan läheisimmille ihmisille. Mutta ei asiaa kaikille tarvitse kuuluttaa, ei se koko maailmalle kuulu.
kommentti tästä aiheesta, kolikolla on kaksi puolta, ikävä kyllä, aina kertomisen/kertomatta jättämisen yhteydessä.
Perinnöllä on vaikutusta asiaan, ja omallatunnollakin, niin ja mahdollisella puolisollakin tässä iässä on oma vastuunsa kannettavana tai annettavana.
Ei tarvitse kertoa. En tiedä miksi pitäisi järkyttää aivan toisenlaisessa maailmassa eläneitä, iäkkäitä ihmisiä asialla, joka tuntuu olevan hengästyttävä ja ylitsepääsemätön monelle nuoremmallekin. Kyseessä saattaa olla myös uskonnolliset tai kulttuurisidonnaiset syyt. Tämä koskee omia vanhempiakin. Jotenkin tunnen myös niin, että jättämällä asian kertomatta kunnioitan näiden vanhempien ihmisten mielenrauhaa ja elämää olemalla järjestämättä heille päänvaivaa tällaisella asialla.
Omassa elämässäni olen toiminut näin, samoin muru. Emme kuitenkaan ole joutuneet kovin paljon salailemaan, olemme asuneet yhdessäkin jo useamman vuoden. Olemme tarvittaessa ystävykset, käymme kyläilemässä ja kerromme yhteisistä menoista peittelemättä. Hyvin on sujunut. Sen kannan olemme ottaneet, että mikäli joku heistä joskus kysyy, kerromme totuuden. Vaan eipä ole kukaan kysynyt. Luultavasti joku tietää mistä on kyse mutta kun asiasta ei puhuta, se sujuu kitkatta.
Tilannetta helpottaa se, että molemmat ovat aina liikkuneet ystäviensä ja kavereidensa kanssa vanhempien ja sukulaisten luona, aikuisiälläkin. Nämä ovat pitäneet kovasti ystävistä, kyselleet kuulumisia, ostaneet lahjoja, kutoneet sukkia ja lapasia. Erotus nykytilanteeseen ei siis ole erityisen suuri heidän puoleltaan katsottuna.
Itse ajattelen niin, että olen oma, aito itseni noille ihmisille, jätän vain kertomatta yhden seikan elämästäni. Enhän heille paljasta muutenkaan kaikkia elämäni yksityiskohtia, todellakaan, ja luulenpa, etteivät hekään minulle. Olen kuitenkin hirmuisen paljon muutakin kuin lesbo ja ihmisille tärkeintä on varmasti se, millainen ihminen olen.
Tämä aihe ja tilanne voi oikeasti olla suuri stressin aiheuttaja. Varsinkin jos muuten on kovinkin läheiset välit esim. vanhempiin, aina joutuu kätkemään osan itsestään. Pitemmän päälle se on todella raskasta. Hyväksyntää on silti turha odottaa, se on todettu moneen kertaan monin tavoin. Täytyy varmaan itse sisäistää, että kaikkea ei elämässä voi saada, ei tavalla eikä toisella - joko läheisten hyväksyntää - tai omaa onnea hyväksytyn suhteen muodossa.
Kuinka ihmeen läheinen suhde toisilla on vanhempiinsa, kun äidin pitää olla uskottu sydänystävä jolta ei salata mitään ?
Minulla on sama tilanne kuin Laikalla. Minulla on silti ollut erittäin läheinen ja tiivis suhde kotiin. Vaikka en ole ihan kaikkia salaisuuksia kertonut edes teini-iässä äidilleni , ei se ole vaikuttanut suhteeseen. Tuskinpa hänkään on avannut minulle kaikkia oman elämänsä salattuja lokeroita. Hyväksyn sen.
Tuli mieleen heterokaverini joka seurusteli neljä vuotta esittelemättä kelpo poikaystäväänsä vanhemmilleen paitsi puheissa. Silti heillä on tosi läheinen perhesuhde, näkevät viikkottain ja juttelevat kaikesta.
kun sen sanoit, niin sama ajatus myös minulla. Että siinä oman reviirin ja omien asioiden omana tietona pitämisessä on kyse myös jonkinlaisesta napanuoran katkaisemisesta.
Minäkin olen läheisissä väleissä vanhempieni ja perheeni kanssa. Nyt kun vanhemmat ikääntyvät, olen lapsista se, joka on heidän tukenaan ja apunaan sekä henkisesti että fyysisesti. Silti molemmin puolin on asioita, jotka ovat heidän omia juttujaan ja minun omia juttujani. Me olemme kuitenkin eri elämää eläviä, aikuisia ihmisiä kaikki, vaikka olemmekin samaa perhettä.
ei kaikkea tarvitse kertoa kaikille. Kaapissa ollaan. Eikä haluta pois.
Vanhemmille, sisaruksille, sukulaisille, naapureille, työkavereille, tuttaville ja kavereille sanomme olevamme kavereita tai hyviä ystäviä. Kukaan ei ole koskaan kysynyt mitään lisäkysymyksiä. Osa ehkä ajattelee mielessään, että onkohan suhteessa jotain muutakin, osa ei taatusti edes osaa epäillä. Usean vuoden parisuhteesta huolimatta olen virallisesti ns. sinkku (en ole itse koskaan käyttänyt tätä sanaa, eikä sitä minulta, 40 ikäiseltä naiselta, nykyisin edes kysytä, mutta olen ymmärtänyt, että näin ympäristöni ihmiset asian kokevat tai luulevat olevan. En ole vaivautunut asiaa korjaamaan.
Ahdistusta tietysti aiheuttaa se, että koen olevani epärehellinen lähimmäisilleni, mutta toisaalta, kuten muutama muukin jo on todennut, eiväthän muutkaan ihmiset varmasti kerro ihan kaikkia asioitaan minulle.
Tällaista tämä elämä nyt vain on.