Oli synkkä ja myrskyinen yö. Katariina avasi palmikkonsa ja huokaisi, ikkunaruutuihin hakkaava sade sai hänet muistamaan ne tuhannet kyyneleet joita oli vuodattanut Juhanan vuoksi. Tulisiko enää koskaan kesää kuten kesä oli ollut. Pehmeän vehreää, tuoksuvaa ja humallutavaa. Suudelmat joita he Juhanan kanssa olivat salaa vaihtaneet muurin kupeella, kutkuttivat edelleen huulen kaarta.
"Oih", Katariina huokaisi ja laski kullatun hiusharjansa kampauspöydälle.
Ei, enää koskaan hän ei rakastuisi, ei ainoaankaan mieheen jonka silmissä kimalsi himo. Katariina sipaisi koholla olevaa vatsaansa, enää oli kyse päivistä, korkeintaan viikoista kun isä huomaisi hänen tilansa ja silloin, kaikki olisi ohi. Tai elämä alussa, kuten äiti häveliäästi ilmoittaisi. Alussa sen inhottavan vanhan leskimiehen kanssa joka kutsuttaisiin takaisin. Kolme kuukautta aiemmin hän oli antanut yökötykselle rukkaset, niljakkaalle punahiuksiselle pöhöttyneelle miehelle, jolla oli seitsemän pienokaista, eikä palvelusväkeä nimeksikään. Mikä hänet pelastaisi? Juhanako?
Tuskin, Juhana leikki neitojen sydämillä, ottamatta näistä ketään vaimoksi, kuinkahan monta sisarrusta syntyvällä olisi? Entä jos hän pakottaisi Juhanan miehekseen, hänen isänsä valta kyllä riittäisi. Ainut este oli hänen oma hupsu rakkautensa, ei hän halunnut kahlita kaunista nuorukaista pienen kisailun tuoksinassa alulle laitetun lapsen vuoksi. Mitä ihmettä hän mietti, rakkauttaan mieheen, joka oli upea ilmestys, joka juhlien komistus, hänkö suostuisi rakkautensa tähden lesken vaimoksi raatamaan syrjäiseen torppaan. Ei sentään, täytyi olla jokin toinen ratkaisu.
Katariina pukeutui pitkään valkeaan pumpulipaitaan ja käpertyi viileään vuoteeseen, painoi poskensa raikasta liinaa vasten ja sulki silmänsä. Muistellen sitä hetkeä kesällä kun pörriäinen oli takertunut hameen poimuihin ja pistänyt. Siitäkö kaikki lähti? Rakastiko hän Juhanaa, vai rakastiko tunnetta jota rakkaudeksi kutsutaan? Uni veti Katariinan pauloihinsa. Syvä hiljainen yö pysähtyi hämärään huoneeseen ja huokaili myöhäisyksyn synkällä kosteudella.
"Oih", Katariina huokaisi jälleen. "Juhana", Katariinan huulilta karkasi.
"Niin rakkaani", miehen hiljainen ääni herätti Katariinan unestaan.
"Sinä tulit".
"Tottakai minä tulin", Juhana kuiskasi karheasti, nosti Katariinan käsivarsilleen ja astui ulos parvekkeelle mustaan yöhön.
"Oih", Katariina huokaisi ja laski kullatun hiusharjansa kampauspöydälle.
Ei, enää koskaan hän ei rakastuisi, ei ainoaankaan mieheen jonka silmissä kimalsi himo. Katariina sipaisi koholla olevaa vatsaansa, enää oli kyse päivistä, korkeintaan viikoista kun isä huomaisi hänen tilansa ja silloin, kaikki olisi ohi. Tai elämä alussa, kuten äiti häveliäästi ilmoittaisi. Alussa sen inhottavan vanhan leskimiehen kanssa joka kutsuttaisiin takaisin. Kolme kuukautta aiemmin hän oli antanut yökötykselle rukkaset, niljakkaalle punahiuksiselle pöhöttyneelle miehelle, jolla oli seitsemän pienokaista, eikä palvelusväkeä nimeksikään. Mikä hänet pelastaisi? Juhanako?
Tuskin, Juhana leikki neitojen sydämillä, ottamatta näistä ketään vaimoksi, kuinkahan monta sisarrusta syntyvällä olisi? Entä jos hän pakottaisi Juhanan miehekseen, hänen isänsä valta kyllä riittäisi. Ainut este oli hänen oma hupsu rakkautensa, ei hän halunnut kahlita kaunista nuorukaista pienen kisailun tuoksinassa alulle laitetun lapsen vuoksi. Mitä ihmettä hän mietti, rakkauttaan mieheen, joka oli upea ilmestys, joka juhlien komistus, hänkö suostuisi rakkautensa tähden lesken vaimoksi raatamaan syrjäiseen torppaan. Ei sentään, täytyi olla jokin toinen ratkaisu.
Katariina pukeutui pitkään valkeaan pumpulipaitaan ja käpertyi viileään vuoteeseen, painoi poskensa raikasta liinaa vasten ja sulki silmänsä. Muistellen sitä hetkeä kesällä kun pörriäinen oli takertunut hameen poimuihin ja pistänyt. Siitäkö kaikki lähti? Rakastiko hän Juhanaa, vai rakastiko tunnetta jota rakkaudeksi kutsutaan? Uni veti Katariinan pauloihinsa. Syvä hiljainen yö pysähtyi hämärään huoneeseen ja huokaili myöhäisyksyn synkällä kosteudella.
"Oih", Katariina huokaisi jälleen. "Juhana", Katariinan huulilta karkasi.
"Niin rakkaani", miehen hiljainen ääni herätti Katariinan unestaan.
"Sinä tulit".
"Tottakai minä tulin", Juhana kuiskasi karheasti, nosti Katariinan käsivarsilleen ja astui ulos parvekkeelle mustaan yöhön.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Kunnolla paneutumalla tästä saisi varmasti ihan mukavan ollako-vai-eikö, rakastaako-vai-ei -tarinan. Mielestäni olet lähtenyt ihan oikeille linjoille, kuvatessasi Katarinan tunteita ja ajatuksia. Katarinan tuntemuksia/pohdintoja voisi syventää vielä kipeimmiksi ja paremmin aistittaviksi. Tekstissäsi on kuitenkin aika paljon kliseisiä mietteitä rakkaudesta. Tästä on mahdollisuus kehitellä jotain kiintoisaakin.
Pelkkien Katarinan Oih-voih-huokailujen lisäksi tämän tyyppinen teksti kaipaisi vankkaa faktatietoa, ajoitusta ja muuta sellaista. (Kannatta muuten mieluummin kirjottaa: Katariina huokaisi kuin "Oih!" Katariina huokaisi. Huokaisuun ei tarvita välttämättä repliikkiä.)Ja vielä: Älä koskaan ikinä aloita mitään kertomusta lauseella "oli synkkä ja myrskyinen yö", ellei tarkotuksesi ole tehdä jonkinlaista parodiaa.(Tai vaihtoehtoisesti ivata lukijaa).
Tämä on kyllä kelvollinen idea tarinaksi. Jokaiselta vie oman aikansa, ennen kuin löytää äänensä. Sinulla on siihen mahdollisuus - kaikilla on. Niin kuin usein on tälläkin palstalla hoettu: kirjoittamaan oppii vain kirjoittamalla. Sinun kannattaa ehdottomasti jatkaa harrastusta!
toimiakin, vaikka aika lässytystä onkin. Katariina ja Juhana, hmm, aivan kuin olisin ennekin kuullut nämä nimet samassa tarinassa. Aivan, Catharina Jagellonica ja Juhana Herttua, kyllä, nehän ne ovat...?
Yhdyn tuohon Hessuun noissa, ah, voih, oih-huokaisuissa.. koita välttää turhia kliseitä myöskin, eli "synkkä ja myrskyinen yö".. jne.