hei sijaisvánhemmat, haluaisin kysyä ajatuksia/mielipiteitä, miksi usein käy niin ,että sijaisvanhempien valmennus/perheselvitysvaiheessa pääosa perheistä ymmärtää yhteydenpidon merkityksen lapsen myöhemmälle kehitykselle ja haluaa tukea sitä ja myös sitoutuu siihen. siinä vaiheessa usein sosiaalityöntekijödien kanssa keskustellaan ns. hankalien tai päihdeongelmaisten vanhempien kanssa tehtävän yhteistyön vaikeuksista (mm. rikotut lupaukset, epärealistiset puheet kotiutumisesta, häirikkösoitot, tapaamisten epäonnistumiset esim. päihteiden vuoksi ym. ym.) ja sijaisvanhemmiksi haluavat ovat valmiita kaikista näistä em. vaikeuksista huolimatta tukemaan yht.pitoa.
ja kuitenkin usein aika pian sijoituksen jälkeen alkaa sijaisvanh. taholta vaatimukset/ihmettelyt/kysymykset, mm. miksi tapaamisia pitää olla niin usein, miksi eivät ole valvottuja, miksi pitää muuttaa, emme halua kuljettaa ym. ja syytetään usein joko biovanhempaa tai työntekijöitä siitä, ettei heitä kuulla tai että tuhotaan lapsen sijoitus. Kuitenkin sijaisvanhemmaksi lähtevä tietää tämän etukäteen ja on sitoutunut siihen- joten välillä vain tuntuu, että olisi paikallaan pysähtyä miettimään mihin tuli sitouduttua ja myös toimia sitoumisen pohjalta.tiedän lasten oireilevan joskus pahastikin yht.pidosta, mutta toisaalta rajoitteet ovat harvoin mahdollisia ja oireilukin on ollut tiedossa etukäteen. kaipaisin vain oman ymmärryksen lisäämiseksi vastauksia ja kommentteja.
ja kuitenkin usein aika pian sijoituksen jälkeen alkaa sijaisvanh. taholta vaatimukset/ihmettelyt/kysymykset, mm. miksi tapaamisia pitää olla niin usein, miksi eivät ole valvottuja, miksi pitää muuttaa, emme halua kuljettaa ym. ja syytetään usein joko biovanhempaa tai työntekijöitä siitä, ettei heitä kuulla tai että tuhotaan lapsen sijoitus. Kuitenkin sijaisvanhemmaksi lähtevä tietää tämän etukäteen ja on sitoutunut siihen- joten välillä vain tuntuu, että olisi paikallaan pysähtyä miettimään mihin tuli sitouduttua ja myös toimia sitoumisen pohjalta.tiedän lasten oireilevan joskus pahastikin yht.pidosta, mutta toisaalta rajoitteet ovat harvoin mahdollisia ja oireilukin on ollut tiedossa etukäteen. kaipaisin vain oman ymmärryksen lisäämiseksi vastauksia ja kommentteja.
Vastaukset 8
Vanhimmat
Pride koulutuksessa, mikä useimmiten vaaditaan sijaisvanhemmilta opetetaan, miten tärkeää on bioperheiden kanssa tehty yhteistyö. Kuinka tärkeää lapselle on saada säilyttää yhteys äitiinsä isäänsä sekä muuhun sukuunsa.
Me olemme omalta osaltaan aina yrittäneet tukea näitä yhteyksiä, mutta.....
Olemme törmänneet siihen, että jos lapsi tulee oikein traumaattisista oloista, nostaa tapaaminen kaiken pelon ja kauhun mieleen. Teemme lastensuojelutyötä ja tärkein tehtävämme on suojella lasta ja taata hänelle turvallinen kasvualusta. Onko sitten oikein, että äiti saa tavata usein ja laittaa lapsen aivan sekaisin?
Tapaamisen jälkeen ei tule koulun käynnistä mitään ja yritetään itsemurhaa ja herätään painajaisiin.
Onneksi kohdallemme ei ole tullut montaakaan tälläistä lasta, mutta silloin olemme vaatineet vähemmän tapaamisia.
Sen huomion olen myös laittanut, että juuri tälläisillä lapsilla on murrosiässä vaikeampaa rakentaa omaa identiteettiään. Näillä lapsilla on usein paljon suuremmat vaikeudet kasvaessaan
aikuiseksi.
Siinä sitä on miettimisen aihetta itse kullekin.
Pohdimme juuri samaa ajaesamme taas kerran kohti tapaamista.
Laissa on määritelty ettei lapselle saa aiheuttaa fyysistä kipua eli meidän kaikkien tulee välttää sitä.
Jokainen voi itse henkilökohtaisesti tuntea liian voimakkaan fyysisen kosketuksen aiheuttaman kivun.Joten on helppoa olla aiheuttamatta sitä.
Henkisellä puolella asia on aivan eri.
Kukaan meistä ei voi arvioida mitä tapaaminen lapsessa aiheuttaa. Lapsen reaktiot ovat yksin ja ainoastaan tulkinnan varaisia.
Tapaamistilanteissa on mukana usein vain lapsi ja aikuinen.Ulkopuolinen ei tiedä mitä itse tilanteessa tapahtuu tai mitä vanhoja tunteita se nostattaa pintaan.
Jokainen odottaa, että se olisi mielyttävä kaikille osapuolille. Usein biovanhemmat yrittävät liikaa. He haluavat tarjota parasta, mutta aina se ei onnistu.Ennen tapaamista ja tapaamisen jälkeen lapsi tai lapset reakoivat kukin yksilöllisesti. Koulusta tulee palautetta. Päiväkodissa ihmetellään ja niin edelleen.
Usein sijaisvanhempi toivoo, että joku ulkopuolinen tarkistaisi tilanteen. Kävisi lapsen kanssa läpi niitä iloja ja suruja mitä tapaaminen aiheuttaa. Henkinen kipu voi olla monta kerta suurempi kuin fyysinen kipu. Fyysisen kivun aiheuttaa aina jokin paha, mutta henkisen kivun voi aiheuttaa myös hyvä kuten ikävä tai huoli vanhemman hyvinvoinnista.
Sijaisvanhempien on vaikea arvioida, mikä muuttuvan käytöksen aiheuttaa siksi toivoisi sosiaalityöntekijöiden seuraavan tapaamisia lähempää vaikka valvotusti.
Usein myös tapaamiset ja yhteydenotot ovat biovanhemmille vaikeita. Odotetut yhteydenpidot eivät toteudu ja lapsi kokee taas kerran hylkäämisen.Usein toistuvat pettymykset aiheuttavat välinpitämättömyyden suhteessa biovanhempaa. Silloin toivoisi, että yhteydenottoja on siinä suhteessa mihin biovanhempi on valmis.
Meillä toiset tapaamiset onnistuvat sata prosenttisesti eikä mitään muutoksia tapahdu. Toiset taas on epävarmoja viimeiseen saakka ja onnistumisprosentti on alle 50.
Tilanteet on niin erilaisia.
kukaan tutkija ehtinyt tutkia,
että:
Kuinkahan ns, "terve lapsi" reagoi/ei reagoi käyttäytymisellään,
kun hänet huostaanotetaan omasta perheestään.
Ja samalla erotetaan omista vanhemmistaan,
ystävistään, koulukavereistaan, sukulaisistaan jne
lapselle kaikkein läheisimmistä ihmisistä.
Ja kuinka kauan kestää, kun lapsi ymmärtää, ettei olekaan "pienellä lomalla" omasta kodistaan vaan pysyvästi (monesti lopullisestikin) "kiskaistu "irti omista kasvujuuristaan.
Eli kun lapsi reagoi/ei reagoi huostaanoton jälkeen,
mikä on "normaalia ja tervettä", lapsen ikä huomioon ottaen,
reagointia lapsen käyttäytymisessä
ja mikä käyttäytyminen
taas johtuu huostaanotetun lapsen omassa perheessä tapahtuneista asioista?
Jokaisen ns. "terveen lapsen" kuuluisi,
psykologisen käyttäytymismallin mukaan,
reagoida edes jollakin tavalla
(hillitty/vähemmän hillitty;
lapsen persoonallisuudesta riippuen) tälläiseen
todella "katastorofaaliseen" elämäntilanteeseen;
lapsi on huostaanotettu omasta perheestään.
että asiaa on tutkittu ainakin sellaisissa tapauksissa, kun lapsi on sijoitettu menenetettyään vanhempansa esim. liikenneonnettomuudessa.
Varmasti on surutyön paikka, aivan kuten muilla läheisensä menetettyään.
asiaa on käsitelty
esimerkiksi SPR:n netttisivuilla;
"Jokainen reagoi järkyttävään kokemukseen"
...
"Tuntemuksia lähiviikkoina
Olet levoton ja rauhaton.
Olet ärtyisä ja äkäinen; pinnasi on lyhyt ja voit menettää malttisi pienistäkin asioista.
Olet ahdistunut, masentunut tai apaattinen.
Pahoitat helposti mielesi ja saatat tulkita muita väärin.
Sinulla on muisti- ja keskittymisvaikeuksia.
On hyvä pitää mielessä että, toiset reagoivat samassakin tilanteessa voimakkaammin, toiset lievemmin."
Huostaantotettujen lasten
puolesta todella toivoo,
että sosiaaliviranomaisen tekemän huostaanoton jälkeen
lasten hoiva ja huolto olisi todellisten ammattilaisten käsissä.
Jokainen lapsi reagoi omalla tavallaan ikävään ja eroon vanhemmistaan, joku hillitymmin ja toinen voimakkaammin.
Kun lapsen käytös muuttuu biovanhempien tapaamisen jälkeen, on aivan turha pitää KAIKKIA oireita todisteena biovanhempien kyvyttömyydestä vanhemmuuteen.
Ei terve merkki ole lapsessa sekään, että ei reagoi mitenkään eroon isästä ja äidistä.
Luonnollisesti perhe vasta käytännön kokemusten kautta voi todella tietää mitä itse jaksaa ja varsinkin sen miten perheeseen sijoitettuun lapseen vaikuttavat nämä biovanhempien tapaamiset ja yhteydenotot.
Asiansa osaava sosiaalityöntekijä tukee sijaisperhettä ja perheeseen sijoitettua lasta hoitamalla oman osansa esim. huoltosuunnitelman teossa, niin että tapaamisia ja yhteydenpitoa on sopivassa määrin biovanhempiin ja sukulaisiin (ottaen huomioon sekä lapsen, että biovanhempien edellytykset ja sijaisperheen jaksamisen - usein on kaikkien joustettava).
Valitettavan usein sosiaalityöntekijällä ei ole aikaa tai kykyä toimia tehtävässään optimaalisesti ja pahimmassa tapauksessa sijaisperhe jätetään yksin selviytymään sijoitusta alunperinkin vastustaneiden biovanhempien ja -sukulaisten kanssa, jolloin sijaisvanhemmat väsyvät ja turhautuvat, sijoitettu lapsi kärsii ristiriidoista ja biosuku syyttää kaikkia muita paitsi itseään.
Omakohtaista kokemusta minulla ei onneksi ole näistä ristiriitatilanteista, mutta pienryhmissä, vertaisryhmissä ja koulutuspäivillä tulee aina esille näitä valitettavia ristiriitatapauksia.
ovat myös nämä väärin perustein
eli laittomasti huostaanotetut lapset Suomessa.
Jos lapsiperheelle on käynyt tälläinen
"ikävä" sosiaaliviranomaisten työtapaturma,
kuinka luulette huostaanotetun lapsen perheen reagoivan näissä työtapaturma tapauksissa?