Olen ruma ja kärsin ulkonäöstäni. Vartaloni on OK, mutta kasvoni ei ole mikään missin pärstä. Tiedän, että meikeillä saisin itsestäni ihmisen näköisen, mutta en meikkaa muuta kuin bilettämään mennessäni. Nypin kulmakarvojani säännöllisesti ja kestovärjään myöskin, mutta se ei riitä tekemään minusta nättiä. Kampaajalla tulee käytyä neljän viiden viikon välein, jotta saan hiukseni pystyyn vahan avulla. Hiukset ovatkin ainoa asia mistä olen itsestäni ylpeä.
Onko kellään muulla tämänkaltaista ongelmaa? Ja miten siitä selviää?
Onko kellään muulla tämänkaltaista ongelmaa? Ja miten siitä selviää?
Vastaukset 14
Vanhimmat
...ei sitten enää auta ku kirurginveitsi, eiku leikeltäväks. NO vitsi vitsi, kauneushan on katsojan silmässä.
Se, että kärsii ulkonäöstään ei tarkoita sitä, että olisi toisten (tai omastakaan mielestä) ruma. Joskus "kauneuden" eteen pitää vain tehdä työtä eikä se aina mukavaa ole. Sitä paitsi aina on olemassa kauniimpia ja rumempia, joten miksi ottaa siitä sen isompaa pulttia? Yksi toisten joukossa... Sitä paitsi kauneus voi olla sitäkin, että hyväksyy itsensä ja muut sellaisina kuin mitä itse kukin on. Eihän ulkonäölleen aina mitään voi kuitenkaan. Antaa kaikkien kukkia kukkia vaan.
Minä käytän meikkiä, sillä tunnen oloni tosi surkeaksi, kun näytän siltä miltä näytän, eli tosi mitättömältä en miltään. Minäkin nypin kulmiani ja värjään hiuksiani. Pidän huolta, ettei painoa tule liikaa ja yritän pukeutua siististi ja mahdollisimman hyvin näissä olosuhteissa. Minulla on ihan onnettomat hiukset ja joudun tekemään paljon työtä niiden eteen, vaikka eihän se taida sekään auttaa. Yrittää pitää silti. Joskus tuntuu siltä, etten halua mennä ulos, jos en saa itseäni sen näköiseksi, että kelpaan edes itselleni.
Jos en huolehtisi ulkonäöstäni, olisin omasta mielestä jotenkin pohjalla, mutta totuus taitaa olla, että silloin joutuisin syventymään enemmän muihin elämänarvoihin. Kukaan ei yleensä vilkaise minuun toista kertaa ja parempi niin, sillä en pidä siitä, että minua tuijotellaan arvostelevasti. Sellaistakin tapahtuu joskus ja se tekee epävarman olon. Minä siis meikkaan sen takia, että se lisää itsevarmuuttani, mutta tavallaan se on silmänlumetta sekin, jonkinlaista illuusiota, jolla harhautan itseänikin. Hyvän yrityksen jälkeen oman ulkonäön kohentamiseksi pitäisi kai vain hyväksyä itsensä sen näköisenä mitä on. Ei minulla ole tähän tämän parempaa meikkiä, lääkettä tai neuvoa tarjolla.
Oon perinnyt vanhemmiltani kaikki huonoimmat geenit mitkä on mahdollista saada siis kaikki. Nuorempana ulkonäöstä ei niin välittänyt, mutta siinä 13-vuotiaana sitä alko tajuun ulkonäyn merkitystä (Lause "Hyi %&¤&! Tuon näkösen kanssa en ikinä seurustelis" mursi maailman ja siittä se alamäki alkoi). Se aiheutti sen, että persoonani muuttui villistä, puheliaasta tytöstä hiljaiseksi ja ujoksi. Vasta nyt äskettäin kakskymppisenä sitä on alkanut tajuun, että mulla on paljon annettavaa vaikken ulkoisesti olekkaan kaunis. Nyt mä kahdeksan vuoden tauon jälkeen olen jälleen oma itteni eli se sama sekopää, joka ei välitä tippaakaan mitä ihmiset ajattelee. Jätin jopa meikkaamisen kokonaan pois (sen kaksi senttisen maskikerroksen). Ja kattos mitä tapahtui. Viime kesänä tutustuin pariin tyttöön ja jopa seurustelinkin eka kertaa.
Sä voit olla minkä näköinen tahansa, mutta kaikki riippuu siittä miten sä ite näet ittes. Sitä pitää vain vähitellen alkaa tajuun, ettet sä tuu muttuun, mutta silti sä pystyt muuttuun (näitä kuuluisia laomaisia lauseita). Ja silloin kun sä sen tajuut niin se on valaistumisen arvoinen juttu. :) Ja kyllä tytöt sen huomaa. ;)
Kun löydät oman tyyylisi, olisi se sitten hippi-juppi-punkkari tai mikä muu, niin varmasti olet kaunis.
Hyvä sydän sinut itsensä kanssa. Nämä kaksi lyövät missit ja mallit tilanteessa kuin tilanteessa, ehkä ei strippibaarissa, mutta kaikisssa muissa kyllä.
Tsemppiä!
Mä olen bi,mutta asia on sama. Olen tosiaankin ruma. Nuorempana vielä menin sujuvasti pojasta, mutta nyt ei oikein löydy muuta nimeä kuin vanha ruma ämmä.
Tyyliltäni en enää ole edes telaketjufeministi nahkareleineen,vitjoineen,mustine huppareineen, kun en enää jaksa kohahduttaa ketään.
Itseasiassa olemukseeni teki muutoksen uskoontulo, en enää kanna maailmanlopun tunnuksia mukanani. Nyt vaan,yli neljäkymppisenä tuntuu olevan persoonallisuus,siis ulkoinen, hukassa.
Vaikka kauneus olisi kuinka katsojan silmissä, saamani palaute ei hyvää lupaa.
En jaksa etsiä ketään,enkä tavallaan uskalla lähteä minnekään,paitsi lenkille, koska näen itseni tosiaankin rumana.
Eräs ennen vanhunen käyttämäni määritelmä rumasta naisesta, nätimpi kun ei edes yritä hymyillä, löytyy nyt omasta peilistäni.
En tiedä mitenkä tähän pitäisi suhtautua. Miestä minusta ei enää voi tehdä, vaikka kolhot piirteeni olisivatkin eduksi. Naiseksi olen liian vähän,eikä sitä koskaan ole paljon ollutkaan;vain ylisuuret rinnat, jotka nekin jo muistuttavat viime talvisia rukkasia..
Hmm.. Jokainen voi olla omasta ulkonäöstään ihan mitä mieltä tahansa. Toinen kuitenkin näkee sinut ihan eritavalla kuin itse näet itsesi. Itse sitä kai kiinnittää huomiota joihin pikkuseikkoihin ja toinen ihminen näkee kokonaisuuden, luonteen, käyttäytymisen, silmät, hymyt...
Aina löytyy niitä idiootteja (ulkonäkökeskeisiä ihmisiä), jotka eivät näe muuta kuin ripsivärin määrän ja huulikiillon yms muotivermeet. Mutta loppupeleissä, kuka sellaista kumppania kaipaa jolle ulkonäkö on maailmaa suurempi asia?
Itse koen olevani suht nätti, pukeudun siististi, naisellisesti, meikkaan jonkun verran ja hiuksistakin huolehdin...mutta ei se kerro mitään minusta ihmisenä. Olen sydänjuuriani myöten ihastunut...täysin lovena...yhteen ihanaan ja minusta luonnollisen kauniiseen neitokaiseen, joka kuitenkin kokoajan näyttää kuinka itse ei arvosta itseään. Yritän olla hänen tukena, mutta hän ei päästä lähelleen (enkä tiedä onko hän edes kiinnostunut tytöistä).
Mutta joo, varmaan kohta kuolen tähän ihastuksentunteeseen, hän on nainen jota haluaisin helliä ja hemmotella, ymmärtää...
Mutta kyllä siinä vinha perä on että kauneus on katsojan silmässä. Ei minuakaan varmaan kaikki pidä kauniina, mutta itse yritän sietää itseäni. Oma luonne ratkaisee ehkä enemmän kuin ulkonäkö.
Jaksamisia =)
ja ongelmakohtansa. Korosta hyviä piirteitäsi, vartaloa tms.
Rakastua voi "vähemmän" ja "enemmän" kauniiseen. Jos "enemmän kauniilla" on vähemmän kaunis luonne, niin siitäkin tulee vähemmän kaunis.
Mutta noin niinkuin vinkkinä, niin mikset sitten meikkaa vaikka joka päivä, mikä estää?
Minä olen monenkin mielestä kaunis, mutta minua paljon rumemmilla muijilla on enemmän vientiä kuin minulla.
Asiaa udellessani olen saanut sellaisia vastauksia kuin että minua pidetään kylmänä rakastajana ja etten minä itse pidä itseäni kauniina.
outoa porukkaa...
itse olen alkanut pitää itsestäni vasta viime aikoina. johan se oli näin yli kolmikymppisenä aikakin...ennen pidin itseäni rumana. muistan erityisesti seitsemännen luokan koulukuvani, kun näin sen, itkin varmaan tunnin kun näytin mielestäni niin rumalta. kuvaa en kehdannut antaa kellekään. No, kävipä tässä niin että löysin kaapin kätköistä ihan sattumalta tuon samaisen 7.luokan kuvan. olin ihmeissäni! sieltä minua katsoi kauniisti hymyilevä, kivannäköinen nuori tyttö. tuijotin kuvaa kauan ja mietin miten ihmeessä olen voinut pitää itseäni rumana! niin ne mielipiteet itsestä pikkuhiljaa muuttuu, kun alkaa rakastaa itseään ja hyväksyä itsensä.
sehän se että me ei osata riittävästi arvostaa itseämme.. ja toisiamme
olisipa kiva nähdä se sun 7luokan kuva..
mäkin taisin itse olla silloin letit pääs, yäk
enkä juuri jaksa tuulipukua kummempaa laittaa stokkalle päälle..
ja silti oon onnellinen
unohda ulkonäkökeskeisyys ja panosta hymyilyyn, se on se voima; aito hymy
Syvälle on sattunut tämän jenkkilästä rantautuneen "kauneus"käsityksen ihailu sekä sen mukanaan tuoma itsetunnon muserrus niillä, jotka eivät tule sitä käsitystä koskaan tavoittamaan. Tuntuu, että 2000-luvun aikana se on vain kärjistynyt entisestään.
Jos ei ole barbie - muotista puristettuja kasvoja, gasellinsilmiä, pitkiä sääriä ja häikäisevää hymyä, niin minkäs teet?
Ainoa keino on opetella hyväksymään itsensä sellaisena kuin on. Löytämään oma tyylinsä, omat mieltymykset sen suhteen ja suhteessa omaan persoonaan, omalle vartalolle sopivat vaatteet, värit ja hiusmalli. Sen jälkeen vain olla röyhkeästi ja olemassaolon ilolla höystetysti oma itsensä. Kun nahkansa sisältä ei voi paeta. Mutta pelkonsa, huonon käsityksen itsestään ja ne ikävät puheet muiden suusta voi oppia heittämään jätemyllyyn.
Suurin osa suomalaisista on ihan tavallisen näköisiä. Silti suomalaiset ovat minusta kauniita ja rakastettavia, kaikessa omintakeisuudessaan. Hymyilevät, iloiset ihmiset suorastaan loistavat jotakin, joka aiheuttaa vakavan tarpeen imeytyä heidän puoleensa. Siis ensisijaisesti kannattaisi pyrkiä pääsemään irti ajatuksesta, että on ruma, kamala, vanha, läski, mitä kukin sitten ajatteleekin. Antaa maailman nähdä minut, antaa mahdollisuus muillekin kuin niille inhottaville ajatuksille itsestä.
En minäkään mikään trendilehden kansikuvatyttö ole. Kotkannenäinen rotujen sekoitus, jonka tukka on ihan mahdoton ja luonne vielä mahdottomampi. Höh, silti olen vain kävellyt selkä suorana niinkuin isoäiti opetti ja kaivanut itsestäni teinivuosien angstin jälkeen naisen, jolle tämä nainen on tärkeä ja rakas. En ole sen jälkeen hirveästi edes miettinyt, olenko ruma vai kaunis.