Lapseni ei suostu harrastamaan liikuntaa

Siis reseptini on yksinkertainen: ala liikkua yhdessä lapsesi kanssa( pyöräily, luistelu jne.). Ja sit toiseksi älä anna lapsesi pelata tai vain tietyillä ehdoilla 2krt/VKO A 30min. Ja sekin kunnon ulkoilun tai liikunnan jälkeen.
Sinä ja vain sinä olet vastuussa lapsesi riittävästä levosta, ravinnosta, ulkoilusta ja liikunnasta. Nyt aikuisena ja kasvattajana laitat rajat tällekin toiminnalle.

koko ajan pitää pitää huolta siitä liikkumisesta. Turhaan nyt jäkätät, jos olet ollut monta vuotta hiljaa.
Tuskin lähtee sun kanssa lenkille, mutta kokeile. Käytä porkkanaa.
Ja todella, piuhat mukaan! Saa vasta sitten takasin, kun on tehny lenkin.

Pitäisi varmaan selvittää, mikä on aiheuttanut liikunnan lopettamisen. Onko lapsesi ollut jossain urheilu seurassa ja liikunnan ilo on tapettu liiallisella menestymisen hakemisella.

Tuohon viittaisi tuo liikuntatunneilla itsensä arvosteleminen, miksi sielläkin pitäisi aina kilpailla. Ei ihme jos liikunta tympäsee kun aina "häviää". Itsekin inhosin koululiikuntaa juuri tuon takia. Hiukan kun oli ylipainoa niin aina häntäpäässä. Ei siinä juurikaan liikunnan iloa koettu, johtuen jatkuvasta kilpailusta.

Yritä saada lapsesi ymmärtämään, ettei liikunnan tarvitse olla jatkuvaa kilpailua ja suorituksen mittaamista. Liikuntaa voi harrastaa paineettomasti ja vain omaksi ilokseen, eikä "puutteellisia" taitoja tarvitse murehtia. Riittää kun hiki tulee ja hengästyy sopivasti, ei turhan rankkaa heti alkuun.

Sinuna panostaisin hyötyliikuntaan, tuskin lapsesi urheiluseuraan lähteekään :-)

Pyöräily on "huomaamaton" tapa harrastaa liikuntaa. Koulumatkat pyörällä, illalla pieni virkistys/kauppa lenkki pelien väliin, yksin tai yhdessä. Luulisi että kun lapsesi kokee suoritus paineettoman liikkumisen ja suihkun :-) jälkeen sen aiheuttaman hyvän olon tunteen, alkaa inho kadota.

Tärkeintä on juuri tuo suoritus paineettomuus. Ei mitata aikaa ei matkaa, mennään niin kauan ja niin kovaa kun hyvältä tuntuu. Mittarit tulee sitten itsestään, jos on tullakseen.

on paini. Oletin vain, että kyseessä on poika, käy paini tytöllekin. Salilla on yleensä aina muutama isokokoinen poika, jotka eivät ole mahdottoman ketteriä tai nopeita (meidän salilla on ainakin). Alkutreenit ovat yleensä kaikille yhteisiä, joten sinne sekaan mahtuu hyppelemään kömpelömpikin. Ja ne alkutreenit ovat niin tehokkaita, että norjistuu siellä pullukkakin. Oma poikani aloitti painin 2,5 vuotta sitten 10-vuotiaana ja vaikka oli harrastanut liikuntaa, oli ikäisekseen isohko ja kömpelö. Raamikas on vieläkin, mutta nyt on läski sulanut ja hartioihin tullut leveyttä. Ja on itse alkanut miettiä mitä laittaa suuhunsa, sillä kisoissa sarjajaon ratkaisee paino. On jääneet sipsit ja karkit paljon vähemmälle.

Onko lapsi kiinnostunut luonnosta? Olisiko mahdollista lähteä retkeilemään vaikkapa koko perheen voimin tulevana kesänä? Kesä on muutenkin hyvää aikaa laihduttaa ja liikkua "huomaamattaan"; pyöräilyreissut sinne sun tänne, ruoka ei kuumalla pahemmin maistu jne.

Itse aloin vihaamaan liikuntaa koulussa, kun aina se oli sitä suorittamista ja vertailua. Jos lapsesi on tyttö, voisitko ehdottaa hänelle että lähtisi kanssasi aerobiciin tai vaikkapa vaan kerran viikossa pitkälle lenkille? Sekin on hyvä alku! Pojalle en osaa ehdottaa, kokemuksia vaan tytöistä... Uinti on myös hyvä laji; vesi kannattelee vaikka kuinka isokokoista ja kuluttaa suht. paljon kaloreita. Kesäkuumalla uimassa voi viihtyä koko päivän!

Olisko mahdollista, että ottaisitte koko perheen tavaksi käydä esim. kerran viikossa vaikkapa uimassa? Pelien parissa istumiseen laitat säännöt; jokainen puolituntinen liikunnan parissa= tietty ansaittu minuuttimäärä koneella. Jos ei ulkoile, ei myöskään pelaa. Hiirtä on turha raahata töihin mukaan(lapsi voi lainata kavereiltaan sellaisen), mutta miten olisi koneen virtajohto lukolliseen kaappiin päivän ajaksi? ;) Tsemppiä!

Ehdota lapsellesi vaikka judoa tai karatea ja sano, että hän saa joka kuukauden päästä uuden pelin kun käy tunneilla.

Älä sano, että haluat hänet sinne liikunnan takia vaan esim. että jokaisen on hyvä oppia hiukan itsepuolustusta.

Onko lapsesi kiinnostunut teatterista?

Teatterikursseilla tulee sivussa aikalailla liikuntaakin.

Entäpä onko lapsesi kiinnostunut luonnosta, voisitte yhdessä lähteä bongailemaan lintuja tai hän voi liittyä johonkin seuraan tai vaikka partioon.

Olisiko lapsesi kiinnostunut purjehtimisesta tai kanootilla melomisesta?

Ehkä sirkus miellyttää lastasi tai hevoset tai koirat.

Ehkä lapsesi on kiinnostunut stund-hommista tai laskuvarjohypystä.

Monia lapsia kiinnostaa myös pelleuimahypyt ja skeittaus.

Vai olisiko sittenkin vesihiihto tai luontokuvaus lapsestasi hauskaa...

Kyllä se lapsi liikkumaan saadaan, jos käytetään mielikuvitusta ja ehkä pientä lahjontaa ja huijausta ;)

Tässäpä tarina erään liikkumattoman teinin liikuntakäyttäytymisestä.

Aloitin kansantanssin 4-vuotiaana ja harrastin sitä aktiivisesti 10 vuotta. Viimeisessä ryhmässä jaksoin tanssia puolitoista vuotta, aina siihen saakka kun kyllästyin totaalisesti ohjaajan intoon kilpailuttaa ryhmää sekä tyttöjä keskenään ryhmän sisällä. Ryhmä oli siis sekaryhmä ja tyttöjä arvatenkin enemmän kuin poikia. Näissä tasokokeissa ja muissakin esiintymisissä kun piti olla hänen mielestään kaikki parit sekapareja, joutuivat tytöt hiljaisesti kilpailemaan siitä kuka pääsee tanssimaan. Tämä ei saanut minua inhoamaan tanssia, mutta asetti päähäni ajatuksen, että ei kai minun tanssia kannata kun en tarpeeksi hyvä ole kuitenkaan koskaan.

Koululiikuntaa olen vihannut niin kauan kuin muistan. Se sai minut inhoamaan myös niitä lajeja, joista aikaisemmin pidin, esim. luistelua. Kirjoitin ylioppilaaksi viime keväänä, liikuntatunnit loppuivat osaltani vuotta aiemmin. Opettajalle jos erehdyit ehdottamaan jotain uutta lajia tai erilaista tapaa tehdä jokin asia, ehdotus teilattiin joko suoralta kädeltä tai unohdettiin saman tien. Tämän vuoksi tanssia, josta olisin pitänyt, ei koulun liikuntatunneilla juuri harrastettu. Toisaalta ehkä sen ansiosta edelleen pidän siitä.

Kansantanssin lopetettuani en liikkunut vapaa-ajallani juuri lainkaan. Olen aina ollut tukeva, mutta silloin painoa alkoi kertyä tietenkin vielä enemmän. Koulun liikuntatunneilla tein yleensä niin vähän kuin vain oli mahdollista.

Viime syksynä, puoli vuotta sen jälkeen kun olin lukion jättänyt taakseni, sain kovan puraisun tanssikärpäseltä. Kesällä jo olin kiertänyt siskoni kanssa lavoja, lähinnä kuitenkin esiintyjiä kuunnellen, ei niinkään tanssien. Syksyllä ajattelin käydä katsomassa paikallisen tanssiseuran lavatanssikurssin menoa, ja sille tielle jäin. Kävin kurssilla, ja uskaltauduin lopultakin lavoille naistenriviin. Tammikuussa aloitin samassa seurassa myös bailatinon. Kurssin aivan ihanat vetäjät sekä kaksi erityisen sympaattista tanssittajaa lavalla auttoivat minua taas muistamaan, kuinka ihanaa tanssi ja liikkuminen on. Olen saanut paljon uusia tuttuja, ihanan harrastuksen, lisää elämäniloa ja jaksamista. Menettänyt olen 20 kiloa sekä turhautumisen tunteet.

Mutta jos ajattelen hieman taakse päin, en tiedä mikä olisi voinut olla sellainen porkkana, jolla minut olisi viisi vuotta sitten saanut liikkumaan. Se vain tuntui jotenkin NIIN vastenmieliseltä ja siihen liittyi niin paljon negatiivisia tunteita ja muistoja, että tuskin siitä millään olisi mukavaa saanut. Nyt, kun olen omaehtoisesti ja itse löytänyt takaisin tieni liikunnan pariin, se tuntuu moninverroin hienommalta. Olen tosin kovin herkkä kaikenlaisille pakotteille ja olisin todennäköisesti mennyt aivan lukkoon, jos joku olisi minua yrittänyt kiristää tai pakottaa urheilemaan. Vanhempani eivät tätä onneksi tehneet, sanoivat vain, että kun keksit jonkin harrastuksen, jota haluat kokeilla, he kyllä tukevat. Ja näin he tekevät edelleen vaikka en varsinaisesti heidän vastuullaan enää olekaan.

Itse toki tunnet lapsesi parhaiten, mutta muista ajatella asiaa lapsen kannalta. Luultavasti liikkumattomuuden takana on jotain henkisesti negatiivisesti vaikuttavaa, joka on lannistanut lapsen innon liikkua. Ehkäpä nämä mielen murheet tulisi yrittää käsitellä ja painaa taka-alalle ennen lenkkeilyyn pakottamista.

Tässä vain oma kokemukseni, joka on todellinen ja vielä vahvasti mielessä. Ja hiihtämään en varmasti lähde vielä moneen talveen, sellaiset traumat on koulun hiihtolenkeistä jääneet. Onneksi saan kuitenkin tanssia niin paljon kuin jalat ja pää kestävät, ja senhän ne jo tekevät. Liikunnan iloa!

aloita itse jokin liikunnallinen harrastus ja näytä lapsellesi kuinka hauskaa se on.Harjoittele lajia hymyssä suin aina kun harjoittelet.
hyviä harrastuksia ovat esimerkiksi taistelulajit,uinti.
vie lapsesi vaikka johonkin hyvään kylpylään.Siellä hänen luulisi ainakin uivan.Toivottavasti nuo auttavat