ikuisesti yksin (kai)

taidat etsiä vielä seksuaalista identiteettiäsi. Mitä jos koitat ensin etsiä ja löytää itsellesi hyviä ja läheisiä ystäviä, ja jatkat vasta sen jälkeen seurustelusuhteiden miettimistä. Ja samalla kun et mieti asiaa niin kovasti, saatatkin "vahingossa" törmätä ihmiseen, jonka kanssa asiat etenevät luonnostaan.
Joskus naiset ovat ymmärtäväisempiä homouden suhteen kuin heteromiehet. Mutta et kyllä mielestäni kuulosta vielä ihan pesunkestäväältä homoltakaan, joten ota aikalisä.

Tunnistin paljon vanhoja piirteitä itsestäni, kun luin tekstiäsi. Ja tiedän ettei tilanteesi tunnu kovin helpolta...itsensä tunnustaminen ja sen kanssa onnellisena eläminen saattaa olla joskus hyvinkin vaikeaa.

Mutta ensinnäkin, sinun ei turhaan kannata miettiä sitä, oletko nuorempana ollut liian ujo tyttöjen suhteen. Ei homous sellaisesta johdu, vaan me jokainen synnytään omanlaisina yksilöinämme eri luontein ja suuntauksin.

Olen itse myös hyvin heteron oloinen, eikä monikaan aavistellut homouttani, ennen kuin asiasta loppujen lopuksi kerroin. En vaan jaksanut pitää asiaa enää sisälläni..halusin jakaa läheisteni ihmisten kanssa, milloin olen ihastunut ja milloin sydämmeni on murtunut. Tuollaisten asioiden sisällä pitäminen murentaa ihmistä vähitellen ja saa aikaan voimakastakin ahdistusta. Rakkaushan on kuitenkin asia, jonka jokainen haluaisi huutaa koko maailmalle.

Olen nyt 25-vuotias, ja tulin kaapista ulos (hitto mä inhoan tuota termiä) vasta syksyllä. Se jännitti aivan kauheasti ja pelottikin. En vain enää jaksanut pitää asiaa sisälläni...Omasta mielestäni en edes koskaan ole ollut kaapissa..Homoudestani ei vain ollut tullut kenenkään kanssa puhetta ja vierastin sellaisia typeriä "BTW, oon homo"-keskusteluja. Loppujen lopuksi siis kuitenkin päädyin sellaisiin keskusteluihin. Perheeni otti yllätyksekseni asian uskomattoman hyvin ja kaikki ystäväni/tuttavani eritoten! Nykyään puhunkin avoimesti pojista, oli vierelläni sitten äiti tai hyvä ystävä...Ja voin sanoa, se tuntuu MAHTAVALTA. Kuulostaa klisheeltä, mutta selästäni lähti oikeasti kymmenien kilojen taakka avauduttuani asiasta.

Älä valmistaudu elämään yksin, vaan anna ajatusten selkiytyä päässäsi ja ota päämääräksesi se lämmin kainalo, johon käpertyä. Jokainen meistä ansaitsee rakkautta, sitä sellaista joka tuntuu oikealta ja hyvältä.

Ja mitä niihin kaakattaviin hintteihin tulee, niin meitä hinttejä on moneen lähtöön :) Kyllä sitä kannattaa joskus ihan niissä homo-baareissakin käydä..Jengiä on monenlaista ja varmasti kivojakin tyyppejä (ja ihan miehekkäitä) löytyy moniakin!

Voimia sulle ja jos tulee vielä tarve kirjoittaa jostain tai kysymyksiä mieleen niin jatka keskustelua toki!

Minulla samantyyppinen tilanne vuosia sitten. Gaybaareja kaihdoin itsepintaisesti, koska luulin siellä pelkkien kaakattavien turhamaisuuksien käyvän. Olinhan heteromainen, joka ei baariin mukamas voinut jalallaan astua. Jos en olisi jossain homojen kokoontumispaikassa jossain vaiheessa käynyt, olisi samanhenkiset ja samantyyliset ystävät jääneet hankkimatta. Ystävistä homma lähtee käyntiin ilman turhia paineita. 1-2 ystävää kun onnistuu hankkimaan, niin sen jälkeen tutustuu luonnostaan lisää ihmisiin, ja jossain vaiheessa saattaa törmätä tulevaan kumppaniin.

Noh, voinpa auttaa tilannetta viljelemällä kliseitä ja sanoa että et sinä silti ole ainoa joka noita miettii. Itse taisin tajuta asian tuossa vuosituhannen vaihteessa ja eipä tässä paljon hullua hurskaammaksi ole tullut viidessä vuodessa. Paljon on tosin itsetutkiskelua tullut tehtyä, ja luulen että en ole ikinä ennen ajatellut elämääni näin paljon, ja pelkästään hyvässä mielessä. Jotain hyvää siis ja jotain pahaakin kaiketi :)

Omalla kohdallani tilanne on niin päin että pitäisin itseäni vähän vanhemmista tyypeistä, tai maksimissaan samanikäisistä. Tai no miksei nuoremmistakin jos vain ajatusmaailmat toimivat. Jokatapauksessa haluaisin että molemmat olisivat suhteessa tasapainossa, eli ei mitään mies-nainen asetelmia. Vaikka olenkin herkkä ja haluaisin jonkun "vahvan" rinnalleni en silti ole mikään ämmä.

Mitään karvaista macho-äijää tosin en halua, enkä kyllä mitään ranteita keikuttelevaa ämmääkään. Ihan semmoinen peruspoju olisi mukava :)

Olen tähän mennessä ihastunut yhdellä kädellä laskettavaan määrään poikia, ja parastahan tietty tässä on se, että ne ketkä kiinostavat ovat sellaisia mitä ei koskaan uskalla lähestyä, ja loput ovat mielenkiinnottomia ;D Aika naurettavaa tämä elämä on tosiaan...

Eikä se vamma ole mikään tekosyy, sen voin kertoa, siihen ei kukaan usko. Jatkuvasti tulee kyselyitä että jokos se on morsian löytynyt kun ei puhelimeen vastata ja ollaan milloin missäkin.
Eikä sillä vammalla saa itsekään omia perustuntemuksiaan sammutettua, looginen puolesi kyllä tajuaa että eipä tässä toiveita ole mutta tunnepuoli ei sitä suostu tajuamaan.

Voithan kokeilla vaikka jotain treffipalstaa tai jotain ja kirjoitella mukavan tuntuisille pojille? Ehkä yhteinen ajatusmaailma ja syvällisempi juttelu auttaisivat miettimään mitä elämältä oikeasti haluat? Kirjoittelu kun nyt ei vielä sido yhtään mihinkään...

Kannattaa myös harkita ehkä päiväkirjan pitämistä ajatusten kirjaamiseen? Ainakin omalla kohdallani kirjoittaessa tulee myös paljon työstettyä ja puntaroitua asioita mielessä.

Ei homoudessa ole mitään "pelättävää". En minäkään ole siitä juuri kenellekään puhunut ja ne, joille olen asiasta maininnut, eivät ole olleet moksiskaan. Riippuu tietysti tapauksesta.

Jos eivät hyväksy homoutta, se on heidän ongelmansa. En kuitenkin tootoja ja kulje leima otsassa "olen homo". Perheelleni en myöskään ole kertonut, mutta kyllähän he varmasti jo arvaavat, kun ikääkin on jo kohta muutaman vuoden päästä kolmekymmentä enkä ole naisten kanssa seurustellut.

Kanamaiset homot voivat ällöttää, mutta hei! Ihminen on itsensä, antaa ihmisten olla mitä ovat. Miten kukaan voisi vaatia, että toinen (hetero) suhtautuu homoihin "ihan ok" -asenteella, jos homot itsekin suhtautuvat erilaisuuteen "Voi viddu, mikä kana! Yök!" Erilaisuutta on kaikessa muodossaan. Tosin myönnän itsekin, etten seurustelisi ns. kanojen kanssa, koska en syty moisesta. Mutta ei minua haittaa, jos kavereina on "kanoja" - kunhan nyt käyttäytyvät suht' tavallisesti kaupungilla silloin, kun olen mukana. Tarkoitan tällä sitä, ettei tarvitse olla teippi selässä "Bim! Olet homo!" ja esittää showta koko ajan. Seta - kiitos ei.

Yksin ei kannata elää, parempi kohdata se, mikä tuleman pitää: olkoon se sitten nainen tai mies. Siitä ei myöskään kannata stressata. Parempi unohtaa koko asia, hankkia kavereita (no, joo.. ei aina ole helppoa) ja sitä kautta tutustua erilaisiin ihmisiin. Jos sattuu löytymään joku kiinnostava tutun tai tuntemattoman kautta, niin tutustuu rauhassa ko. henkilöön. Suhteen alussa ei ole mitään odotteita eikä mitään syytä kiirehtiä.

Ei asioiden suhteen pidä kiirehtiä ja ihmettelenkin seurustelussa sitä, että jo ensimmäsillä treffeillä pitäisi päästä saman peiton alle. Ei, ei onnistu ainakaan minulta. Haluan tutustua ihmiseen, en jalkojen väliin... Rauhallisesti kannattaa edetä.

Itselleni iällä ei hirveästi ole väliä, mutta toki niin, että pidän ikäisistäni tai vanhemmista miehistä, koska nuoremmat ovat usein niin lapsellisia ja irti todellisuudesta. Vaikea kuvitella, että seurustelisin "kakskymppisen" saati seitsemäntoista vuotiaan kanssa. No, mikäs siinä jos itse on nuori, mutta silloin se menee kyllä ällöksi, jos toinen on pitkälle yli 30-vuotias ja toinen alta 20v. Varsinkin silloin kun kyseesssä on 50v pappa ja 17v poika. Mielestäni jotenkin jo hyvin outoa...

En tiedä, mistä asenne karvattomista miehistä on lähtöisin. On jotenkin epäluonnollista, ettei miehellä olisi karvoja. Tietysti machot bear:it on oma lukunsa, mutta nyt tarkoitan ihan normaalia karvoitusta: jalat, kädet, rinta ja vatsa. Onhan niitä toki vähäkarvaisiakin miehiä, kuten vaaleat yleensä. Tummatukkaiset sen sijaan kyllä ovat monesti karvaisia.

Mulle nyt sinällään ei ole väliä, onko mies karvainen vai karvaton, kunhan ei ole keinotekoinen Veet-mieskään. Siistiä ja trimmata voi (sitähän kaikki tekee?), mutta 100% posliinitaidetta en ymmärrä. Itse olen keskiruskea ja sitä kautta myös turkkiakin talvea varten löytyy eikä mieleeni tulisikaan tutusta veetin ihmeelliseen maailmaan.

Mutta varmaan tuo karvainen-karvoton ihannekin syntyy pitkälti siitä, millaisesta pitää. Jos pitää teineistä, alta täysi-ikäisistä, takaraivossa kummittelee toivo naisesta, niin kaipa se on ymmärrettävää että inhoaa karvaisuutta. Harvempi nainen kuitenkin edustaa saksalaista kuvaa. Ja harva teini on kovin karvoittunut. Itse pidän miehistä (en siis "pojista") ja sen myötä ei mulle karvaisuus ole ongelma. Mutta kuten sanottu, ihmisiä on monenlaisia - yksi tykkää mustikasta, toinen mansikasta, kolmas molemmista.

Homobaareissa en itsekään juuri käy. Joskus nuorempana, 19-20-vuotiaana tuli käytöä silloisissa klubeissa - mama, lost&found - mutta ei nykyään. Silloin huomasi, miten pienet Helsingin homopiirit oikeasti ovat. Samat naamat roikkui viikonlopusta toiseen samoilla lihatiskeillä. Valehtelematta yli puolet rafloissa käyvistä homoista, pyöri jatkuvasti siellä. Ikähaitari oli suuri - jopa alaikäisistä! ikäihmisiin. Sittemmin olen käynyt harvakseltaan rafloissa, nykyään en enää "vuosiin". Ei jaksa eikä kiinnosta.

Sanokoon muut mitä sanoo, mutta ei sieltä rafloista oikeasti löydy kuin niitä jotka haluaa päästä vielä saman vuorokauden aikana sänkyyn. Aikamerkki kun lähestyy, niin ei ole väliä kuka mukaan lähtee, kunhan vain on joku. Ällöä! Toki niitäkin löytyy, jotka oikeasti etsivät tutustumisen arvoista porukkaa, mutta ongelma on vain on siinä, että se porukka juuri karttaa rafloja. Satunnaisesti voi joku löytyä pitämästä vain hauskaa kavereiden kanssa, mutta todennäköisyys tuohon on häviävän pieni. En minä ainakaan etsisi vakavaa seuraa rafloista. En usko, että semmoista edes löytyy - sattumakin häviävän pieni. No, joo... Toki näitä "muutaman kuukauden" suhteita on varmaan itse kukin rafloista löytänyt. Mutta harvemmin niitä, joissa suhde kestää vuosia. Minua ei ainakaan kiinnosta kuukausien jutut.

Toki sinne homoraflaankin voi mennä ihan muuten vain. Ei sitä tarvitse hävetä, sillä ko. paikoissa on varsin paljon heteroitakin. Yhdessä vaiheessa oli suorastaan menossa trendibuumi - et ollut mitään, jos et käy bailaamassa homodiskossa silloin tällöin. Nykyään on vähän sama juttu, sitä pidetään trendikkäänä. Ehkä heteromiehet viihtyvät kumppaninsa kanssa siksi, ettei ainakaan kukaan mies tule iskemään heidän naistansa :) tai sitten vain haluavat pönkittää egoaan tai vain pitävät sitä todellakin trendikkäänä. On ihmisiä, joille trendi merkitsee paljon.

Olen joskus uskonut jumalaan, mutta nykyään... hmm... On vaikea uskoa asiaan, jota ei voi koskettaa ja joka ei sovi yhteen tieteen kanssa. Olen opiskelija itse eikä moni raamatun seikka sovi oppimaani. Siksi on vaikea uskoa raamatun olevan muuta kuin ihmiseltä ihmisille. Joskus nuorempana, teininä, raamattu toi lohtua ja varauduin silloin siihen, että tulen varmaan koko loppuelämäni asumaan yksin, mutta toisin kävikin.

Olen myös ollut erittäin ujo ja olen sitä toki vieläkin. Ei se kuitenkaan ole estänyt minua tutustumatta toisiin ihmisiin. Nykyään kun joka kodista löytyy nettikin, niin mikäähän ei estä tutustumista toiseen ensin netissä, myöhemmin ehkä livenä leffan merkeissä tai ulkoilun. Itse olen kokenut, että puhun tunteistani helpommin keskustellessani toisen kanssa netissä (esim. messenger) kuin kasvotusten. Helpompi lähestyä myös toista, kun tuntee jo toisesta ihmisestä jotain eikä kumpikin ole sitten kuin vain hiljaa ja yleisin kommentti molemmilta vuoron perään on "hmm.. no joo.." Kiusallinen tilanne, kun kumpikaan ei saisi sanotuksia mitään..

Mitä itse olen kokenut, niin todella moni homo on myös pinnallinen. Siksi ainakin itse tutustun mieluummin henkilöön netissä ensin kuin suoraan livetapamiseen. Ne, ketkä alkaa vonkaamaan nettiseksiä, munan pituutta yms., voi unohtaa heti. Ei heitä oikeasti kiinnosta mikään muu kuin päästä sänkyyn mahdollisimman pian.

Jos olisin sinä, niin en stressaisi asialla sen enempää. Liian vaativaksi ei toki pidä alkaa, ei kukaan ole täydellinen, mutta hätäilemälläkään ei tule kuin pahempaa jälkeä.

Yksi mikä asia tuli mieleen, niin varmasti tulet pettymään homosuhteissa. Tarkoitan tällä sitä, että kun kerran tunnet vetoa vain 17-vuotiaisiin poikiin, niin tuskin tulet löytämään sellaista suhdetta, joka kestää pitkään. Tälläisiä ihmisiä on hyvin vähän - varsinkaan 17-vuotiaiden keskuudessa. Realistinen pitää olla, ja saat varautua siihen, että tuollainen suhde tulee olemaan pelkkää seksiä. Ongelmia tulee myös siinä, kun sinulle tulee enemmän ikää ja yhä suuremmaksi ikäero kasvaa, niin sitä vähemmän nuoreja haluaa alkaa mihinkään kanssasi. Chateissa on paljon ihmisiä, jotka huutelee "löytyykö 25v:lle alta 20vee poikaa seuraksi". Saat tapella tästä ryhmästä muitten kanssa ja varmasti pahoitat mielesi.

Niin, ikävää se on mutta totuus. Ei sitä pidä kaunistella.

En halua masentaa, mutta enemmän saavutat kun jätät nuo "ikärajat" pois ja etsit suht' ikäistäsi seuraa sitten kun sen aika on. Tässä vaiheessa ei kannata kuitenkaan kiirehtiä.

Itsensä hyväksyminen on se vaikeus joillakin ihmisillä, eikä niinkään ympäristön hyväksyminen. Oleminen silti erilainen kaikkineen vaikeuksineen, kuten tämä em. itsensä hyväksyminen ja oikean kumppanin löytäminen on välillä hyvin vaikeaa. Useammin tämä elämä on vain niin helvetin yksinäistä.
Toivoa silti aina on, vaikkei aina siltä tuntuisikaan. Tällä hetkellä omallakaan kohdalla ei tunnu kovin valoisalta. :(

Moi!

Mä oon itse myös joskus miettinyt samoja asioita ja vieläkin tulee mietittyä. Mä olen Bi. 4v sitten olin kyllä hieman pihalla siitä mitä oikein haluan. Tytöt sekä pojat vaikutti todella mielenkiintoiselta. Siksipä mä kävin myös gay baareissa. Elämä meni siihen suuntaan kummiskin, että nykyään seurustelen tytön kanssa ja olen onnellinen.

Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, ettenkö vieläkin pitäisi omaa sukupuoltani mielenkiintoiselta. Näin se nyt vaan on vihdoin itsellenikin myönnettävä, olen bi. Voisin ihan hyvin olla kundien tai tyttöjen kanssa. Mitäs sitten?
Mun mielestä nykyään muutenkin lokeroidaan kaikki ihan liian tarkkaan, on sitä ja tätä seksuaalista suuntautumista. Jokainen tekee sitä mistä itse saa nautinnon.

Yleensä noi asiat selkenee kyllä itselle.

... ja enemmänkin. Et ole yksin.

Olen epäillyt tätä jo pitempään ja tekstisi vain vahvistaa käsitykseni siitä, että seksin harrastaminen on helpompaa tytöltä näyttävän/feminiinisen kundin kanssa niille, jotka häpeävät omaa homoseksuaalisuuttaan: koska muualla Euroopassa kunnon lihaksikkaat uroot ovat suosiossa sen sijaan Suomen pienissä ja ahtaissa homopiireissä riittää kysyntää alle parikymppisille karvattomille androgyynisille kundeille, joita eräs tuntemani heteronainen luonnehti sanoilla "munilla varustetut barbiet" käytyään tutustumassa DTM:n lihatiskiin. Kyseessä ei ole muuta kuin _suomalaisten_ homojen kokema itseinho omaa seksuaalista suuntautumista kohtaan. Kaapista tuleminen ei poista läheskään kaikkea siitä henkisestä paskasta, mitä suomalainen äärimmäisen homofobinen kulttuuri on iskostanut vuosikymmenien aikana miesten/poikien alitajuntaan.

Yksi kysymys: välittääkö isäsi todella sinusta ja onko suhteenne todella läheinen, jos et uskalla kertoa itsestäsi noin olennaista piirrettä sen pelossa, että isäsi hylkää sinut? Ja oletko oikeasti valmis uhraamaan loppuelämäsi ja mahdollisuuden kokea rakkautta, jotta voit elää harhassa? Haluatko todella sitä? Katkeruus on yksi pahimmista asioista elämässä elämättömän elämän lisäksi - usein ne kulkevat käsi kädessä.

Ei muuta ku paariin ja naisten perään, kyllä kun pesää saa kunnolla nii unohtuu ne homostelut.

Sanot olevasi uskonnollinen, muista että homostelu on todella suurta syntiä ja on jumalasta vastenmielistä.

Kiitos teille, jotka viitsitte vastata, moni selvästi paljon aikaansa uhraten. Arvostan mielipiteitänne ja jotenkin tuntuu hieman helpommalta, kun joku kuunteli.

Viimeinen vastaaja kyseli isäsuhteestani. Omasta mielestäni se on oikein hyvä. Isäni vain sattuu olemaan sellainen vanhan koulukunnan kasvattaja, ankara ja puhumaton. Ei hän tuskin edes voisi kuvitella, että omassa suvussa olisi joku poikkeava.

Jos kuitenkin sattuisi sellainen ihme, mihin en oikein usko eli rakastuisin johonkuhun jätkään, en asiaa mietittyäni olekaan enää aivan niin varma että jättäisin leikin sikseen. Tosin on vaikea tietää miten toimisin niin voimakkaiden tunteiden vallassa, kun viimeksi olin rakastunut joskus 16-vuotiaana (silloin tyttöön).

Toisaalta ehkä seurusteluakin enemmän minulla polttelee päästä sänkyyn toisen kundin kanssa. Tulisipa edes jotakin koettua. Netin kautta ainakin se saattaisi onnistua, mutta vakavampaa suhdetta en netissä lähtisi kyllä solmimaan, sillä kyllä ihmisestä pitää saada ensivaikutelma oikeassa elämässä.

Joku teistä ehdotti päiväkirjan pitämistä. Sinänsä hieno ajatus, sillä pidän kirjoittamisesta. Mutta en kestäisi ajatusta, että saattaisin jäädä auton alle ja kuolemani jälkeen läheiseni löytäisivät säälittävät tunnustukseni. Niin paljon häpeän itseäni, vaikka toisaalta olen tyytyväinen muihin ominaisuuksiini. Kaikki olisi siis elämässäni melkein täydellistä, jos ei olisi tätä yhtä homouden kiviriippaa. -Tiedän, että minun pitäisi olla onnellinen, kun olen terve ja elämä on muuten mallillaan eikä jankata täällä jostain yhdestä pikkuviasta. Jos tämä on itsekkyyttä ja narsismia, niin sitten olen sellainen.

Joku teistä sanoi, etten saisi antaa katkeruuden mustata mieltäni. Olet hyvin oikeassa. Jo nyt voin nähdä itseni happamana ja ilkeänä vanhana ukkona, joka saa ainoan huvinsa muita arvostelemalla. Ehkä se on sitten minun osani.

Varmasti saisin muutoksen aikaan ja löytäisin kumppanin, jos vain uskaltaisin yrittää.Ainakaan vielä en ole tarpeeksi rohkea ja itseni tuntien tuskin koskaan.

Nyt vetäydyn lukemaan kirjaa ja sitten nukkumaan (yksin).Yritän jatkossa nauttia muista elämän iloista, kuin siitä rakkauspuolesta.
Ehkä vielä joskus kirjoittelen palstalle, nyt kun olen edes tämän muurin onnistunut murtamaan.

Muille samassa tilanteessa oleville, älkää olko kuten minä, vaan ottakaa rohkeasti askel eteenpäin.